Koditon, XXIV luku


XXIV







Seuraavana päivänä aamulla tapasimme toisemme taas kaivoksessa.

”No, maisteri, oletko tyytyväinen poikaan?” kysyi Gepard setä.

”Olenpa vain, hänellä on korvat, ja toivonpa melkein, että hänellä on silmätkin.”

”Minä toivon, että hänellä on tänään käsivarsia,” sanoi setä Gaspard, ja hän käski minut avukseen nostamaan kivilohkaretta, jonka oli jystänyt.

Kun minä olin viemässä kuormaani kolmannen kerran Sainte-Alponsine kaivolle, niin kuului kaivon viereltä kauhea pauhu, sellainen kohina, että en sellaista ollut vielä kaivoksessa kuullut. Oliko se maanlohkeama, yleinen mullistus? Kuuntelin. Pauhu kuului yhä kaikuen joka taholta. Mitä se merkitsi? Minä säikähdin ja ajattelin lähteä juoksemaan tikapuille, mutta minua oli jo ivattu pelkuruudestani niin paljon, että häpeä sai minut jäämään paikoilleni. Se oli ehkä räjähdys, tai joku kärry putosi kaivosta, tai sora vieri käytävissä?

Yhtäkkiä parvi rottia juoksi jalkaini välitse kiitäen kuin pakeneva ratsujoukko. Sitten olin kuulevinani omituista kohinaa maata vasten sekä veden loisketta käytävien seinissä. Paikka jossa seisoin oli aivan kuiva, tämä veden kohina oli aivan käsittämätöntä. Otin lamppuni ja kumarruin tarkastamaan maata. Vettä siinä oli, jota tuli kaivolta päin juosten käytävään päin. Tämä kauhistuttava pauhu oli siis veden kohina, joka koskenaan syöksyi kaivokseen.

Minä jätin kärryni raiteelle ja juoksin louhokselle.

”Setä Gaspard, kaivoksessa on vettä!”

”Taas tyhmyyksiä loriset!”

”Divonnen alle on puhjennut reikä. Pelastakaamme itsemme!”

”Jätä minut rauhaan!”

”Mutta kuunnelkaahan toki!”

Ääneni oli niin terävä, että Gaspard setä jäi kuuntelemaan. Sama pauhu kuului vielä vaan entistä kovemmin ja kovemmin. Ei voinut erehtyä, vettä syöksyi kaivokseen.

”Juokse vikkelästi”, huusi hän minulle, ”kaivoksessa on vettä!” Ja huutaen yhtä mittaa: ”kaivoksessa vettä” setä Gaspard tarttui lamppuunsa, mikä on aina kaivosmiehen ensimmäinen liike, ja pistäisi käytävään.

En ollut päässyt kymmentä askelta kun huomasin maisterinkin laskeutuvan käytävään saadakseen tietoa mikä synnytti jyryn, joka häntä oli hämmästyttänyt.

”Kaivoksessa vettä!” huusi setä Gaspard.

”Divonneen on puhjennut reikä”, selitin minä.

”Pelasta itsesi!” huusi maisteri.

Vesi oli nopeasti kohonnut käytävissä, sitä jo oli polviamme myöten, joka vaikeutti kulkuamme. Maisteri lähti juoksemaan meidän mukanamme ja kaikki kolme mennessämme huusimme louhosten luona:

”Pelastakaa itsenne! Kaivoksessa on vettä!”

Vesi kohosi kauhistuttavan nopeasti. Onneksi emme olleet kaukana tikapuista, sillä muutoin emme olisi niille päässetkään. Maisteri saapui ensimmäisenä, mutta pysähtyi ja sanoi:

”Nouskaa te ensiksi, minä olen vanhin ja sitä paitse kylmäverisin.”

Gaspard setä nousi ensimmäisenä ja minä hänen jälestään, maisteri tuli viimeisenä, ja sitten hänen jälessään hyvän matkan päässä muutamia työmiehiä.

Ei milloinkaan neljääkymmentä metriä, joka matka on toisesta kerroksesta ensimmäiseen, kulettu niin nopeasti. Mutta ennen kuin tulimme viimeisille puolapuille, ryöpsähti vesiputous päällemme ja sammutti lamput.

”Pysytelkää lujasti kiinni!” huusi setä.

Hän, maisteri ja minä tartuimme lujasti puolapuuhun ja pysyimmekin, mutta ne, jotka jälissämme tulivat syöksi putous mukanaan, ja jos meilläkin olisi ollut noustavana useampi puolapuu, niin olisimme joutuneet kuohun mukana menemään niin kuin hekin, sillä putous muuttui pian kovaksi vesivyöryksi.

Ensimmäiseen kerrokseen päästyämme emme olleet vielä pelastetut, sillä vielä meillä oli viisikymmentä metriä noustavana ja vesi nousi jo tässäkin käytävässä. Me olimme pimeässä, kun lamppumme olivat sammuneet.

”Nyt olemme hukassa”, sanoi maisteri tyynellä äänellä. ”Lue rukouksesi, Rémi.”

Mutta samassa näkyi käytävässä seitsemän tai kahdeksan lamppua, jotka tulivat meitä kohden. Vettä oli jo yli polvien ja kuohui koskenaan, joka kuletti mukanaan mitä tielle sattui ja pyöritteli käytävistä kiskomiaan hirsiä kuin höyheniä. Miehet, joiden lamput me olimme nähneet, olivat saapuneet luoksemme ja yrittivät menemään edelleen käytävää päästäkseen tikapuille, jotka eivät enään olleet kaukana, mutta sinne pääsy oli mahdotonta. Ei mitenkään voinut kulkea tällaista koskea vastaan. Miehiltä pääsi samat sanat kuin maisteriltakin äsken: ”Me olemme hukassa.”

”Tuonne!” huusi maisteri, joka yksin koko joukossamme näytti vielä säilyttäneen malttinsa.

”Jättölouhoksiin.”

Jättölouhokset olivat osa kaivosta, joista ennen oli kaivettu kivihiiltä vaan jätetty sikseen aikoja sitten. Niissä ei käyty koskaan, vaan maisteri oli useinkin käynyt siellä etsimässä merkillisyyksiä.

”Kääntykää takaisin, ja antakaa minulle joka lamppu, niin minä opastan teitä”, huusi hän.

Tavallisesti naurettiin hänelle vasten silmiä, kun hän jotakin puhui, mutta rohkeimmatkin olivat menettäneet rohkeutensa, ja he tottelivat tämän vanhan miehen ääntä, jota kymmenen minuuttia sitten vielä ivailivat. Jokainen ojensi hänelle lamppunsa. Hän tarttui muutamaan toisella kädellä, toisella lähti taluttamaan minua johtaen koko joukkoa. Kun me kulimme virran suuntaan, niin oli meidän jotensakin helppo liikkua. Kulettuamme käytävää muutamia minuuteja tai sekunteja, sillä meillä ei ollut enään tuntoa ajasta, maisteri pysähtyi.

”Me emme enään ehdi”, huusi hän, ”vesi nousee niin nopeasti.”

Ja se nousikin huimasti. Minulle oli ollut nivusia myöten, mutta nyt se jo ylti rintaan.

”Meidän pitää mennä johonkin louhokseen”, sanoi maisteri.

Entä sitten?”

”Louhoksesta ei pääse mihinkään.”

Louhos tosiaan oli umpinainen kuin nuotanperä, mutta meillä ei ollut tilaisuutta odottelemaan ja valitsemaan. Täytyi joko mennä johonkin louhokseen, jolloin vielä oli muutamia minuteja elämin aikaa, se on: vähän toivoa pelastuksesta, tai olla käytävässä varmassa tiedossa, että muutamien sekuntein kuluttua joutuu veden vietäväksi ja upotettavaksi. Maisterin jälessä menimme siis louhokseen. Kaksi tovereistamme kuitenkin päätti koettaa päästä käytävää. Heitä emme koskaan enään nähneet.

Täällä me päästyämme vähän taas tajulle kaulimme korvia särkevän pauhun; maanlohkeamista, vedenkuohua ja palkkien pauketta, puristetun ilman räjähdystä. Koko kaivos oli kauhean metelin vallassa.

”Se on tulva!”

”Maailman loppu.”

”Jumala armahda meitä!”

Maisteri louhokseen tultuamme ei ollut sanaakaan virkkanut, sillä hän ei antautunut valituksiin.

”Miehet, me emme saa väsyttää itseämme”, sanoi hän sitten tyynesti. ”Jos jäämme tällä tavoin riippumaan käsiemme ja varpaittemme varassa, niin pian uuvumme. Meidän pitää jystää itsellemme nojapaikka liuskakiveen.”

Neuvo oli hyvä, vaan vaikea toimeen panna, sillä ei kenelläkään ollut tikkaa.

”Jystämme lamppukoukuilla,” sanoi maisteri.

Ja jokainen kävi kaivamaan maata lamppukoukullaan. Työ oli sangen vaivaloista, kun louhoksen rinne oli kalteva ja luikas. Mutta tieto tekevänsä työtä henkensä kaupalla, antaa voimia ja taitavuutta. Muutamissa minuuteissa olimme saaneet kaivetuksi kuopan, jalkaimme sijaksi. Sen tehtyämme levähdimme, ja katseltiin ketä kaikkea meitä oli. Seitsemän henkeä: maisteri, minä hänen vieressään, Gaspard setä, kolme tikkamiestä Pages, Cornpeyron ja Bergounhoux ja kärrypoika Carrory. Muut olivat jääneet käytävään.

Mahdotonta on kuvata ryskettä ja pauhua kaivoksessa, kanuunan pauke ja ukkosen jyrinä yhdessä eivät olisi kuulustaneet pelottavammalta. Kauhistuneina katselimme toisiamme ikäänkuin toisiltamme kysyen mitä tämä oli?

”Se on tulva”, sanoi muuan.

”Maanjäristys”, sanoi toinen.

”Kaivoksen haltia se on, joka on vihoissaan ja tahtoo kostaa.”

”Jättölouhoksiin kokoontunut vesi on ruvennut tulvimaan.”

”Divonneen on puhjennut reikä.”

Tämä viimeinen päättely oli minun. Minä pysyin lujasti uskossani.

Maisteri ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä vuoroon kutakin kohotellen olkapäitään aivan kuin hän olisi ollut väittelemässä kysymyksestä ulkona taivasalla silkkiäispuun juurella syöden sipulia. ”Tulva se kyllä on”, sanoi hän vihdoin kun jokainen ja oli lausunut mielipiteensä.

”Syntynyt maanjäristyksestä.”

”Kaivoksen haltian lähettämä.”

”Jättölouhoksista.”

”Divonnesta johon on puhennut reikä”, sanoin minä.

”Tulva se on”, toisti maisteri.

”No mutta miten se on syntynyt?” kysyttiin yhtä aikaa.

”Sitä en tiedä. Mutta mitä tulee kaivoksen haltiaan, niin se on loruja, mitä taas siihen että se olisi tullut jättölouhoksista, niin se ei ole mahdollista sillä silloin olisi ainoastaan kolmas kerros tulvan vallassa, mutta nyt on tulva toisessakin ja ensimmäisessä kerroksessa. Tiedättehän hyvin, että vesi ei nouse ylöspäin, vaan juoksee aina alaspäin.”

”Divonneen on puhjennut reikä.”

”Ei niitä reikiä niin vain puhkea.”

”Maanjäristyksestä sitten.”

”En tiedä.”

”No kun et tiedä, niin mitä sitten puhutkaan.”

”Minä kyllä tiedän, että se on tulva, ja se on jo asia sekin. Se on tulva, joka tulee ylhäältä päin.”

”Eipäs! Vesihän nousi jälessämme.”

Kuivalle päästyämme ja kun ei vesi enään noussut, olimme saaneet jonkunlaisen varmuuden eikä enään kuunneltu maisteria. Se arvokkuus, jonka hän oli saavuttanut vaaran aikana osottamalla varmuudellaan, oli nyt hävinnyt. Hän oli vaiti.

Kuullaksemme toistemme puhetta pauhussa piti meidän huutaa, minkä jaksoimme ja sittenkin kuului äänemme heikosti.

”Puhu jotakin”, sanoi maisteri minulle.

”Mitä minun pitäisi puhua?”

”Mitä vain haluat, kunhan puhut, sano mitä sattuu.”

Minä lausuin joitakin sanoja.

”Hyvä, nyt vähän hiljempaa. Sillä tavoin. Hyvä.”

”Tuletko, maisteri hulluksi?”

”Luuletko olevasi kuollut?”

”Minä uskon, että vesi ei nouse tänne saakka”, sanoi maisteri, ”ja että jos me kuolemmekin niin emme kuole hukkumalla.”

”Mitä se maisteri puhelee?”

”Katsohan lamppuasi.”

”Mitä siitä, se palaa, sen näen.”

”Palaako se tavallisesti?”

”Ei, liekki on elävämpi ja lyhempi.”

”Onko täällä kaasua?”

”Ei”, sanoi maisteri, ”siitä ei ole enään pelkoa. Ei ole pelkoa kaasusta eikä vedestäkään, joka tänne ei nouse enään tuumaakaan.”

”Elä nyt ole olevinasi taikuri.”

”En tahdo ollakaan taikuri. Me olemme ilmakolossa, jossa puristettu ilma estää veden nousemasta. Tämä umpinainen louhos on meille kuin sukeltajille sukelluskello. Veden ajama ilma on kokoontunut tähän louhokseen ja estää veden nousemasta.”

Kuullessamme maisterin selittävän, että olimme kuin sukelluskellossa, jossa vesi ei voinut nousta meihin saakka, kun ilma sen pidätti, syntyi yleinen epäilyksen murina.

”No siinä on oikein emätyhmyys! Eikö vesi ole voimakkaampi kuin ilma?”

”On ulkona, kun se on vapaana. Mutta jos panet lasin suun edellä veteen, niin nouseeko vesi pohjaan saakka? Ei. Osa lasista jää tyhjäksi. No, tämän tyhjän aukon on täyttänyt ilma. Tässä nyt on sama juttu. Me olemme lasin pohjassa, vesi ei pääse meihin saakka.”

”Minä ymmärrän hyvin”, sanoi Gaspard setä, ja minä huomaan että te muut olette olleet väärässä ivatessanne niin usein maisteria. Hän tietää asioita, joita me emme tiedä.”

”Me olemme siis pelastetut?” sanoi Carrory.

”Pelastetut? Sitä en ole sanonut. Sen vain lupaan teille, että meidän ei ole pakko hukkua. Meidät pelastaa vain se, että louhos on umpinainen, niin ettei ilma pääse pois. Mutta tämä sama, joka meidät pelastaa voi käydä turmioksemme. Ilma ei voi poistua, se on vangittu. Mutta mekin olemme vankina, emme pääse pois.”

”Mutta kun vesi laskeutuu ...”

”Laskeutuuko se? Siitä en tiedä minä mitään. Sitä varten pitäisi saada tietää miten vesi on tänne tullut ja kuka meistä sen tietää?”

”Mutta itsehän sanoit että se on tulva.”

”No niin, entä sitten? Tulva se on, se on varma. Mutta mistä tulva on tullut? Onko Divonne paisunut aina kaivoille saakka, vai onko se rankkasateen vaikutusta, vai onko puhennut joku lähde, onko ollut maanjäristys? Pitäisi olla ulkona ennen kuin sen voisi sanoa, mutta pahaksi onneksi olemme sisällä.”

”Kukatiesi koko kaupunki on mennyt?”

”Kukaties! ...”

Syntyi hetkeksi kauhistuksen äänettömyys.

Veden pauhu oli lakannut, ainoastaan silloin talloin kuului maan läpi kumeita jyrähdyksiä ja tuntui jysähdyksiä.”

”Kaivos on varmaan jo täynnä, kun ei vettä tunge enään sisälle”, sanoi maisteri.

”Ja miten on käynyt Mariukseni” huudahti Pagés epätoivoissaan.

Marius oli hänen poikansa, tikkamies niin kuin hän itsekin, ja oli työssä kolmannessa kerroksessa. Tähän saakka oli oman henkensä säilyttämisen vaisto estänyt häntä ajattelemasta poikaansa. Mutta maisterin sanat ”kaivos on täynnä” oli nyt irtauttanut ajatukset hänestä itsestään.

”Marius! Marius!” huusi hän voimainsa perästä. ”Marius!”

Ei vastausta, ei edes kaikua. Ääni ei päässyt kelloamme ulommaksi.

”Hän on varmaan päässyt johonkin louhokseen”, sanoi maisteri. ”Kovin kauheaa olisi, että sataviisikymmentä miestä hukkuisi. Hyvä Jumala ei  sellaista salli.”

Minusta tuntui, että maisteri ei sanonut tätä vakaumuksella. Sataviisikymmentä miestä oli laskeutunut aamulla kaivokseen. Montako niistä oli voinut nousta kaivoista tai pelastua louhokseen niin koin me? Kaikki toverimmeko kuolleet? Kukaan ei uskaltanut sanaa lausua.

Mutta tällaisessa tilassa kuin me nyt olimme, ei sääli ja rakkaus hallitse sydäntä tai johda järkeä.

”No mitä aiomme tehdä?” sanoi Bergounhoux, kun jonkun aikaa oli vallinnut hiljaisuus.

”Mitä luulet olevan tehtävä?”

”Ei ole muuta kuin odotettava”, sanoi maisteri.

”Mitä odotettava?”

”Odotettava, vai luuletko voivasi lamppukoukullasi hakata aukon neljän- tai viidenkymmenen metrin vahvuisen maakerroksen läpi.”

”Mutta me kuolemme nälkään.”

”Vielä suurempikin vaara meitä uhkaa.”

”Maisteri, selitä, sinä pelotat meitä. Mikä suurempi vaara?”

”Nälkää voi kestää kauan. Minä olen lukenut, että työmiehet, jotka olivat joutuneet niin kuin mekin muutamaan kaivokseen suletuiksi, olivat olleet kaksikymmentä neljä päivää syömättä. Siitä on jo kauan aikaa, se tapahtui nimittäin uskonsodan aikana, mutta se mikä on ollut mahdollista eilen, voi olla mahdollista tänäänkin. Nälkäkuolemasta meillä ei pelkoa ole.”

”No mikä sitten olisi meillä hätänä, kun kerran sanot, että vesi ei voi enään nousta?”

”Eikö päänne tunnu raskaalta ja eivätkö korvanne humise? Onko teidän helppo hengittää? Minun ei ole.”

”Minulla kivistää päätä.”

”Minua ellostaa.”

”Minulla suonet lyövät ohimoilla.”

”Minulla on järki sekaisin.”

”No niin, siinäpä se on se vaara. Kuinka kauan voimme elää tässä ilmassa? Sitä en tiedä. Jos minä olisin oppinut sen sijaan kuin olen tietämätön, niin voisin sen teille sanoa. Mutta minä en nyt sitä tiedä. Me olemme neljäkymmentä metriä maan alla, ja luultavasti on kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä metriä vettä päällämme, se on: ilma painaa meitä neljän tai viiden ilmakehän painolla. Kuinka kauan tällaisessa puristetussa ilmassa voi elää? Se kysymys pitäisi saada ratkaistuksi, ja ehkä onnettomuudessamme saammekin sen tietää.”

Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mitä puserrettu ilma oli, ja ehkä juuri sen vuoksi niin kauhistuinkin maisterin puheesta. Tovereihini näytti myöskin kovasti vaikuttavan maisterin sanat, hekään kun eivät tienneet enemmän kuin minäkään, heissä niin kuin minussakin tietämättömyys synnytti levottomuutta.

Maisteri ei vain epätoivoisen tilamme tähden menettänyt mielenmalttiaan, ja vaikka hän yksin oikein ymmärsi tilamme kauheuden, niin hän kuitenkin vain mietti keinoja puolustukseksemme.

”Nyt”, sanoi hän, ”on meidän laitettava niin, että pysymme täällä vyörymättä veteen.”

”Onhan meillä kuoppa jaloillemme.”

”Luuletteko voivanne väsymättä olla siinä samassa asemassa!”

”Sinä siis uskot, että meidän täytyy täällä olla kauankin aikaa?”

”Enhän minä tiedä!”

”Tietysti tullaan meille avuksi.”

”Se on tietty, mutta eivät tule avuksemme ennen kuin voivat. Miten kauan ensinnäkin kuluu siihen aikaa ennen kuin pelastustyö alkaa? Ainoastaan ne, jotka ovat siellä maan päällä, voivat sen sanoa. Meidän, jotka täällä olemme, pitää laittaa niin, että meillä on niin hyvä olla kuin suinkin, sillä joka vain vierähtää, niin hän on mennyttä miestä.”

”Meidän pitää sitoa itsemme toisiimme kiinni.”

”Millä köydellä?”

”Pitelemme käsistä toisiamme.”

”Minun mielestäni on parasta jystää pengermä”, sanoi maisteri. ”Meitä on seitsemän, kahdelle pengermälle sovimme kaikki, neljä toiselle, kolme toiselle.”

”Millä jystämme?”

”Meillähän ei ole tikkoja.”

”Lamppukoukuillamme pehmeintä ja veitsillämme kovimpia kohtia.”

”Emme saa mitään aikaan.”

”Elä sano niin, Pagès. Meidän tilassamme voi kaikkea, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta. Jos joku meistä tällä tavoin ollessamme nukahtaa, niin on hän ollutta ja mennyttä.”

Tyyneydellään ja päättäväisyydellään oli maisteri saanut vaikutusvoiman, joka kasvoi myötäänsä. Sehän on juuri rohkeuden kaunis ja suurellinen puoli, se valloittaa. Vaistomaisesti tunsimme että hänen henkinen voimansa taisteli onnettomuutta vastaan, joka meidät oli tyrmistyttänyt, ja me odotimme pelastustamme tästä voimasta.

Ryhdyttiin työhön, sillä selvää oli, että näiden kahden pengermän jystäminen oli ensimmäinen tehtävämme. Meidän oli laitettava itsellemme, jollei mukavastikaan niin kuitenkin niin, ettemme vyöryneet kuiluun, joka oli jalkaimme alla. Neljä lamppua oli palamassa, ja ne hyvin valaisivat työalamme.

”Valitaan sellainen paikka, jota ei ole kovin vaikea murtaa”, sanoi maisteri.

”Kuulkaa”, sanoi setä Gaspard, ”minulla on muuan ehdotus tehtävänä: jos kenelläkään on järki saapuvilla, niin juuri maisterilla. Kun me menetimme malttimme, niin hän sen säilytti. Hän on mies, ja hänellä on myös sydäntä. Hän on ollut tikkamies niin kuin mekin, ja hän tietää monessa suhteessa paljon enemmän kuin me. Minä ehdotan, että hän olkoon päällikkömme ja johtakoon työtä.”

”Maisteriko!” keskeytti Carrory, joka oli tyhmä kuin pässi, jolla ei ollut muuta ymmärrystä kuin se, minkä tarvitsisi kärryjen työntämiseen. ”Minkä vuoksi minua ei päälliköksi? Jos päälliköksi pannaan kärrymies, niin minä olen kärrymies niin kuin hänkin.”

”Ei tässä ole kysymys kärrymiehestä, eläin, vaan miehestä. Ja meistä kaikista on maisteri enin miestä.”

”Ettepä eilen sitä sanonut.”

”Eilen olin yhtä tyhmä kuin sinä ja ivailin maisteria niin kuin muutkin, kun en halunnut tunnustaa, että hän tietää enemmän kuin me. Tänään pyydän häntä meitä käskemään. Hei maisteri, mitä käsket minun tekemään? Minulla on lujat käsivarret, sen tiedät. Ja te muut?”

”Me tottelemme maisteria.”

”Kuulkaa”, sanoi maisteri. ”Kun te tahdotte minua nyt päälliköksenne, niin mielelläni rupean. Mutta minä rupean sillä ehdolla, että teette sen käskyni mukaan. Me ehkä saamme viipyä täällä kauankin, useita päiviä, en tiedä mitä tapahtuu. Me olemme kuin haaksirikkoiset lautalla, mutta vielä kauheammassa tilassa, sillä lautalla ainakin on ilmaa ja valoa, voi hengittää ja näkee. Tapahtukoon sitte mitä hyvänsä, niin teidän tulee, kun päällikkönne olen, totella minua.”

”Tottelemme”, kuului jokaisen suusta.

”Niin tottelette, jos uskotte, että se mitä teen on oikein, mutta entäpä jos ette usko?”

”Uskotaan.”

”Tiedämmehän, että sinä olet rehellinen, kunnon mies, maisteri.”

”Mies, joka näkee pitkältä.”

”Elä muistele nyt entisiä pilojamme, maisteri.”

Minulla ei ollut sitä kokemusta minkä sain myöhemmin, ja sen vuoksi olin hyvin hämmästyksissäni, kun ne miehet, jotka vähän sitä ennen eivät tienneet miten ivata ja masentaa maisteria, olivat nyt ensimmäisiä tunnustamaan hänen kuntonsa. En tiennyt vielä silloin, miten asianhaarat voivat mullistua ja kääntää miesten mielet.”

”Sen vannotte?” sanoi maisteri.

”Vannomme”, sanoimme kaikki yhtä aikaa.

Ruvettiin työhön. Meillä kaikilla oli veitsi ja hyvät veitset.

”Kolme voimakkainta alkaa louhia, vähävoimaisimmat, Rémi, Carrory ja minä luomme soran pois.”

”Sinun ei tarvitse tehdä työtä”, sanoi Compeyron, joka oli kuin jättiläinen, ”sinä et saa rasittaa itseäsi, maisteri, sillä sinä et ole tarpeeksi voimissasi. Sinä olet insinööri: insinöörit eivät tee työtä käsillään.”

Kaikki yhtyivät hänen mielipiteeseensä, sanoen että kun maisteri oli meidän insinöörimme, niin hän ei saanut tehdä työtä. Hänen hyödyllisyytensä johtamiseksemme oli nyt niin tullut selvästi huomatuksi, että hänet olisimme panneet vaikka pumpuleihin suojellaksemme hänet vaaroilta ja tapaturmilta. Hän oli luotsimme.

Työ, johon nyt ryhdyimme, olisi ollut mitä helpoin, jos meillä olisi ollut työaseita, mutta veitsellä tehdessä se oli vaikeaa ja kävi hitaasti. Meidän oli tehtävä kaksi pengertä jystämällä ne liuskakiveen, ja ettemme vierisi louhoksen rinnettä, niin piti niiden olla niin laajat, että helposti sopi neljä toiselle ja kolme toiselle. Kaksi miestä kummassakin työpaikassa jysti ja kolmas vieritti soraa, ja maisteri lamppu kädessä kulki toisesta paikasta toiseen.

Kolmisen tuntia tehtyämme työtä lepäämättä olimme saaneet louhituksi pengermät, joissa oli tilaa istua.

”Jo riittää täksi kertaa”, sanoi maisteri, ”myöhemmin levennämme pengermätä niin, että voimme maata. Ei saa turhaan kuluttaa voimia, me niitä hyvin tarvitsemme toteenkin.”

Alimmalle penkereelle asettuivat maisteri sekä Gaspard, Carrory ja minä, ylimmälle muut.

”Pitää säästää tulta”, sanoi maisteri, ”on sammutettava, niin ettei jää palamaan kuin yksi lamppu.”

Alettiin heti sammuttaa joutilaita lamppuja, mutta maisteri keskeytti.

”Odottakaa”, sanoi hän, ”tuulenhenkäys voisi sammuttaa lamppumme. Se kyllä ei ole luultavaa, mutta kuitenkin on lukuun otettava sekin mahdollisuus. Kenellä on tulitikkuja?”

Vaikka oli ankarasti kielletty sytyttämästä tulta kaivoksessa, niin kuitenkin melkein kaikilla työmiehillä oli aina tulitikkuja taskussaan. Kun täällä nyt ei ollut insinööriä näkemässä tätä sääntöjen rikkomista, niin maisterin kysymykseen vastasi heti neljä ääntä: ”Minulla on.”

”Minulla myös on”, sanoi maisteri, ”mutta ne ovat kastuneet.”

Niinpä oli muillakin, sillä heillä oli tulitikut housuntaskussa, ja me olimme kahloneet rintaa myöten vedessä. Mutta Carrory, joka oli hidas ymmärrykseltään ja kieleltään vielä hitaampi, vastasi vihdoin:

”Minulla myös on tulitikkuja.”

”Märkiä?”

”En tiedä, ne ovat lakissani.”

”Anna tänne lakkisi.”

Carrory ei kuitenkaan antanut lakkiaan, joka oli suuri summaton karvareuhka, kuin mikähän turkki, vaan ojensi tulitikkulaatikon, joka tietysti oli säilynyt kastumasta lakissa.

”No nyt, puhaltakaa lamput sammuksiin”, sanoi maisteri.

Yksi lamppu jäi palamaan, joka hyvin köyhästi valaisi koppimme.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 231-233 ja 235 6-8 ja 11.10.1898.