XXV
Kaivoksessa oli syntynyt hiljaisuus, me emme kuulleet mitään ääntä. Vesi allamme oli liikkumatta. Kaivos oli täynnä, niin kuin maisteri oli sanonut, ja vesi, valloitettuaan kaikki käytävät maasta kattoon saakka, oli muurannut meidät vankilaamme lujemmin ja tiivimmin kuin mikään kivimuuri. Tämä raskas, läpäisemätön kuoleman hiljaisuus oli kauhistuttavampi, tylsistyttävämpi kuin oli ollut kauhea pauhu, minkä olimme kuulleet veden syöstessä kaivokseen. Me olimme haudassa, elävältä haudatut ja kolme- tai neljäkymmentä metriä maata painoi rintaamme.
Työ virkistää ja kiinnittää mielen, lepo herätti meissä tunnon tilastamme, ja kaikki, jopa maisterinkin valtasi silloin tällöin masennus.
Yhtäkkiä tunsin kädelleni putoavan kuumia lämpöisiä vesitippoja. Ne tippuivat Carroryn silmistä, joka itki kaikessa hiljaisuudessa. Samaan aikaan kuului huokauksia ylemmältä pengermältä ja muuan ääni kertoi monet kerrat:
”Marius! Marius!”
Pagès ajatteli poikaansa ...
Ilma oli raskas hengittää. Minua tukehdutti ja korvat humisivat.
Maisteri, joko sitten ei ollut niin masennuksissa kuin me tai tahtoi sitä vastustaa ja koettaa meitä estää lannistumasta, katkasi hiljaisuuden.
”Nyt meidän on katseltava, mitä meillä on ruokavaroja.”
”Sinä siis luulet, että meidän pitää olla kauankin vangittuina?” keskeytti setä Gaspard.
”Enpä luule, mutta pitää aina ajatella varukeinoja. Kenellä on leipää?”
Ei kukaan vastannut.
”Minulla on”, sanoin. ”Minulla on palanen taskussani.”
”Missä taskussa?”
”Housuntaskussa.”
”Sinun leipäpalasi siis on puurona. Näytähän kuitenkin.”
Pistin käden taskuun, johon aamulla olin pannut murean leipäpalan, ja vedin sieltä nyt esiin lionneen kasan, jonka pettyneenä yritin viskaamaan pois, mutta maisteri tarttui käteeni:
”Säästähän poika evääsi”, sanoi hän, ”niin huonoa kuin se onkin, se kuitenkin sinulle vielä maistuu mainiolta.”
Se ei ollut suinkaan lohduttava ennustus, mutta me emme panneet siihen mitään huomiota. Vasta myöhemmin nämät sanat johtuivat mieleeni, todistaen että maisteri selvästi näki tulevan tilamme, ja että jos hän ei täsmälleen niin suuriksi osannutkaan ajatella kärsimyksiämme, jotka meillä oli kestettävänä, hän ei ainakaan kuvaillut mielessään helpoksi pelastustamme.
”Kenelläkään ei ole enää leipää?” kysyi hän vielä.
Ei vallattu.
”Sepä on ikävää”, sanoi hän sitten.
”Sinulla siis on nälkä” sanoi Compoyron.
”Minä en puho omasta puolestani, vaan Rémin ja Carroryn. Leipä olisi tullut heille.”
”Minkä vuoksi ei sitä jaettaisi meille kaikille?” kysyi Bergounhoux. ”Se ei ole kohtuullista että toisille annetaan toisille ei, me olemme kaikki samallaisia nälän edessä.”
”Kas niin, jos nyt olisi ollut leipää, niin olisimme riitautuneet. Te olitte luvanneet minua totella, mutta minä näen, että te ette tottele minua kuin kiistan perästä ja vasta kun päätätte minun olevan oikeassa.”
”Olisi toteltu.”
”Se tahtoo sanoa, että olisi voinut ehkä syntyä tappelu. Mutta tappelua ei saa syntyä ja siitä syystä teille selitän, minkä vuoksi leipä olisi annetta Rémille ja Carrorylle. Minä en ole tehnyt tätä sääntöä, vaan laki, sellainen laki, joka sanoo, että vanhimmat aina kuuteenkymmeneen ikävuoteen saakka kestävät parhaiten taistelussa tällaisia onnettomuuksia vastaan, joka merkitsee sitä, etta Rémi ja Carrory voivat vähimmän vastustaa kuolemaa kuin Pagès ja Compeyron.
”Sinä maisteri jo olet enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden.”
”Minä en välitä, sitä paitse minä olen tottunut mättämään täyteni ruokaa.”
”Tuota noin”, tuumaili Carrory jonkun ajan kuluttua, ”leipä olisi siis tullut minulle, jos sitä minulla olisi ollut?”
”Sinulle ja Rémille.”
”Mutta jos en olisi antanut?”
”Sinulta olisi otettu. Olethan vannonut tottelevasi.”
Hän oli hyvän aikaa ääneti, sitten yhtäkkiä ottaen nisukakun lakistaan sanoi:
”Tuossa on palanen.”
”Sepä on tuo Carroryn lakki ihan tyhjentymätön.”
”Anna tänne lakki”, sanoi maisteri.
Carrory tahtoi puolustaa lakkiaan, mutta se otettiin häneltä väkisten ja annettiin maisterille. Maisteri pyysi lampun ja sen valossa katseli mitä lakissa oli. Vaikka tilamme ei ollut ilahduttava, olimme kuitenkin jonkun hetken jännityksissämme.
Lakissa oli: piippu, tupakkia, avain, palanen makkaraa, ongenpaino, joka oli lävistetty pilliksi, lampaanluun palasia, kolme tuoretta pähkinää ja yksi sipuli. Sehän vasta aika varastohuone!
”Leipä ja makkara jaetaan sinun ja Rémin kesken tänä iltana.”
”Mutta minulla on nälkä”, vastasi Carrory surkealla äänellä.
”Sinulla vielä on kovempikin nälkä tänä iltana.”
”Se oli paha, että pojalla ei ollut kelloa tuossa varastokamarissaan! Meillä olisi ollut jotakin tietoa ajan kulusta. Minun kelloni on pysähtynyt.”
”Minun myös, kun kastui vedessä.”
Tämä tuumailu kellosta muistutti meille todellisuudesta. Mikähän aika nyt oli? Mistä saakka olimme olleet louhoksessa? Tuumailtiin, vaan ei päästy yksimielisyyteen. Toisten mielestä oli puolenpäivän aika, toisten mielestä oli jo kuuden aika iltaa, niin että näiden mielestä me olimme olleet sulettuina kymmenen tuntia ja edellisten mielestä vähemmän kuin viisi tuntia. Näin eri tavalla nyt arvioitiin jo heti ensikerralla, ja sittemmin arvioidessa aikaa, jota tehtiin usein, oli ero huimaava.
Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.
Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää, pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enään Liseä, en Etiennetteä, en Alexista, en Benjaminia. En näe enään Arthuria, en rouva Milligania enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan surullisempi ajatus liittyi toiseen. Ja kun minä katsoin tovereihini virkistääkseni mieltäni, niin olivat he kaikki yhtä masentuneen ja surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä surullisempana. He kuitenkin olivat tottuneet kaivoselämään ja siten he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin minä. Maa ei heitä painanut.
Yhtäkkiä keskellä hiljaisuutta kuului setä Gaspardin ääni.
”Minä arvelen, että meidän pelastukseksemme ei tehdä mitään.”
”Minkä vuoksi sitä arvelet?”
”Kun ei kuulu mitään ääntä.”
”Koko kaupunki varmaan on hävinnyt. On ollut maanjäristys.”
”Tai kaupungissa luullaan, että me olemme hukkuneet, ja ettei ole mitään tehtävää pelastukseksemme”.
”Meidät siis on jätetty.”
”Minkä vuoksi sellaista ajattelette tovereistamme?” keskeytti maisteri. ”On väärin syyttää heitä. Te tiedätte hyvin, että onnettomuuksien sattuessa kaivosmiehet eivät jätä toisiaan, ja että viisikymmentä, sata miestä ennen antaisivat tappaa itsensä kun jättäisivät toverinsa avutta.”
”Se on tosi.”
”Jos se on tosi, niin minkä vuoksi ajattelette, että meidät on jätetty?”
”Eihän kuulu mitään ääntä.”
”Se on tosi, ettei mitään kuulu. Mutta voimmeko tänne kuulla? Kuka sen tietää sanoa? En minä. Ja jospa voisimmekin kuulla ja siitä voisi siis sen mukaan päättää ettei tehdä työtä pelastukseksemme, niin todistaisiko se, että meidät on jätetty? Tiedämmekö miten onnettomuus on tapahtunut? Jos on ollut maanjäristys, niin on kaupungissa työtä niiden auttamiseksi, joita se on kohdannut. Jos taas tämä on tulvan vaikutusta, niin kuin minä luulen, niin olisi saatava tietää, missä kunnossa ovat kaivot. Ehkä ovat ne peittyneet umpeen. Varastohuoneen käytävä on voinut vieriä. Tarvitaan silloin aikaa pelastustöiden järjestämiseen. Minä en sano, että me tulemme pelastetuiksi, mutta varma olen siitä, että työtä tehdään pelastukseksemme.”
Hän lausui tämän niin päättävästi, että epäuskoisinkin ja pelästyneinkin olisi tullut vakuutetuksi.
Kuitenkin Bergounhoux sanoi:
”Mutta jos luullaan meidätt kaikki kuolleiksi?”
”Sittenkin tehdään työtä, mutta jos sinä sitä pelkäät, niin antakaamme heille merkiksi, että olemme elossa. Takokaamme seiniä vasten niin kovasti kuin voimme. Te tiedätte miten ääni kulkee maan läpi. Jos kuulevat, niin tietävät, että heidän pitää kiirehtiä, ja jyskeemme on opastukseksi heille.”
Odottamatta sen enempää Bergounhoux, jolla oli suuret saappaat, alkoi takoa voimainsa perästä samalla tavalla kuin kaivosmiehiä kutsutaan kokoon, ja tämä kolina ja erittäinkin ajatus, minkä se synnytti meissä, herätti meidät hervottomuudestamme. Kuultiinkohan jyskeemme, vastataankohan meille?
”Kuule maisteri”, sanoi setä Gaspard, ”jos kuulevat merkinantomme, niin mitä he tekevät pelastaakseen meitä?”
”Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi.”
”Puhkaistava tie!”
”Tyhjennettävä vesi!”
Nämät huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.
”Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan seitsemän tai kahdeksan päivää siihen kun pääsevät meihin saakka.”
”Ei voida lävistää kuutta metriä päivässä.”
”Ei, kun tehdään työtä tavallisesti, mutta kun on pelastettava toverit, niin voidaan tehdä paljon.”
”Me emme voi elää kahdeksaa päivää: ajattelehan toki, maisteri, kahdeksan päivää!”
”No entä vesi, milloin se saadaan tyhjennetyksi?”
”Sitä en tiedä. Pitäisi tietää paljonko sitä on kaivoksessa, 200,000 vai 300,000 kuutiometriä, en tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tyhjentää kaikkea vettä päästäksemme pois, kun olemme ensimmäisessä kerroksessa. Ja kun kolmesta kaivosta tyhjennetään kahdella kopalla, niin on se kuusi koppaa, josta jokainen vetää 25 hehtolitraa, se on: joka kerralla nostetaan 150 hehtolitraa vettä. Te näette, että tyhjentäminen voi käydä jotakuinkin nopeasti.”
Syntyi sekanainen keskustelu parhaista keinoista. Tästä kaikesta sain sen johtopäätöksen, että jos kaikki asianhaarat ovat suotuisat, niin täytyy meidän olla kahdeksan päivää kaivoksessa haudassamme.
Kahdeksan päivää! Maisteri oli meille kertonut, että työmiehiä oli ollut sulettuina kaksikymmentäneljä päivää. Mutta se oli kertomus, ja meidän olomme oli tosiasia. Kun tämä ajatus valtasi mieleni, niin en enään kuullut sanaakaan keskustelusta. Kahdeksan päivää!
En tiedä kuinka kauan olin ollut tämän ajatuksen masentamana, kun keskustelu keskeysi.
”Kuulkaa!” sanoi Carrory, jolla juuri sen vuoksi, että hän oli niin lähellä elukkaa järeltään, oli eläimelliset aistit kehittyneemmät kuin meillä muilla.
”Mitä olisi kuunneltava?”
”Kuuluu jotakin vedestä.”
”Olet vierittänyt kiven.”
”En, mutta sieltä kuulen hiljaista loisketta.”
Me kuuntelimme.
Minulla kyllä oli tarkka korva kuulemaan maanpäällisen elämän ääntä, mutta täällä en kuullut mitään. Toverini, jotka olivat tottuneet kaivoksen ääniin, ilahtuivat enemmän kuin minä.
”Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin”, sanoi maisteri.
”Mitä?”
”En tiedä.”
”Vesi laskeutuu varmaan.”
”Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä.”
”Jaksottaista ja säännöllistä, me olemme pelastetut! Äänen synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa.”
”Tyhjennyskopat…”
Kaikki yhtä aikaa samalla äänellä kerroimme nämät sanat, ja aivan kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme. Emme enään olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut enään puristettua, louhoksen seinät eivät enään meitä painaneet, korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti rinnassamme.
Carrory tarttui minua käteen ja puristi lujasti:
”Sinä olet hyvä poika”, sanoi hän.
”Sinähän se olet.”
”Minä sanon, että sinä se olet.”
”Sinähän ensimmäisenä kuulit kopan äänen.”
Mutta hän kaikin tavoin halusi, että minä olen hyvä poika. Hän oli aivan kuin humalassa. Ja humalassa olimmekin toivosta.
Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä muutamille milloinkaan.
Ennen kuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon, ennen kuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää monet pitkät päivät julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla näemmekö koskaan tätä valoa, saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.
Mutta kertoakseni teille tämän kauhean onnettomuuden Truyèrin kaivoksessa sellaisenaan kuin se tapahtui, täytyy minun teille selittää, miten se oli syntynyt, ja mitä keinoja insinöörit käyttivät pelastaakseen meitä.
Kun me olimme laskeutuneet kaivokseen maanantaiaamuna, oli taivas peittynyt synkkiin pilviin, jotka ennustivat myrskyä. Seitsemän aikana olikin myrsky pahennut synnyttäen kauhean sateen. Pilvet, jotka olivat kulkeneet alhaalla, olivat asettuneet Divonnen mutkikkaaseen laaksoon, jonka korkeitten vuorilaitain yli ne eivät päässeet kohoamaan. Kaiken vetensä he niin muodoin syöksivät laaksoon. Ja pian oli Divonne äyräitään myöten täysi ja Truyèrin ja Saint-Andeolin purot paisuivat yli rantojensa. Truyèrin vesi kun ei enään mahtunut Divonneen, levisi maalle, joka peitti kaivoksen. Sen kuohunta yli äyräittensä oli ollut melkein silmänräpäyksellinen, mutta työmiehet, jotka puhdistivat kaivostuotteita, olivat menneet myrskyltä suojaan, ja siten päässeet vaarasta. Ensi kertaa ei tulva ulottunut Truyèriin saakka, ja kun kaivon aukot olivat niin korkealla, että vesi ei ollut voinut niihin nousta, niin ei ollut oltu osattu nytkään pelätä tätä vaaraa. Kaivoksen insinööri oli johtamassa työtä käytäviä varten varattujen hirsien pelastamiseksi tulvan käsistä. Mutta silloin hän yhtäkkiä huomaa veden pyörivän ja syöksevän muutamaan aukkoon, jonka se oli kaivanut itselleen. Tämä aukko oli muutamalla kivihiilivarastoa varten tasoitetulla syvänteellä. Heti hän huomasi mitä oli tapahtumassa: vesi syöksyi kaivokseen ja syvänne oli vedelle johtolammikkona. Vesi painaa ulkoapäin, kaivos joutuu tulvilleen ja täyttyy, työmiehet hukkuvat.
Hän juoksee Saint-Julienen kaivolle ja käskee, että hänet lasketaan alas. Mutta kun hän on nostohäkkiin, hän pysähtyy. Kaivoksesta kuuluu kauhea pauhu: vesi kuohuu sinne.
”Elkää laskeutuko”, luettelevat miehet, jotka kiiruhtavat hänen ympärilleen pidättämään häntä.
Mutta hän irtautuu heidän käsistään, ja antaen muutamalle kellon taskustaan sanoo:
”Siinä, antakaa se tyttärelleni, jollen palaa.” Sitten kääntyen niihin, jotka johtavat nostohäkkien laskemista ja nostamista, huutaa: ”Laskekaa!”
Nostohäkki laskeutuu. Hän vielä kääntyy sen puoleen, jolle antoi kellon ja sanoo:
”Terveisiä tyttärelleni.”
Koppa on laskeutunut. Insinööri huutaa miehiä. Viisi saapuu. Hän käskee ne nostohäkkiin. Sillä aikaa kun heidät nostetaan, hän huutaa uudelleen, mutta turhaan; veden kohinaan hukkuu hänen äänensä.
Vesi on tullut käytävään ja insinööri näkee nyt lamppuja. Hän juoksee nyt niitä vastaan ja vettä on hänelle polvia myöten. Hän saa vielä kolme miestä. Nostohäkki on laskeutunut, hän käskee miehet siihen ja yrittää lähtemään valoja kohden, joita taas näkyy. Mutta miehet, jotka hän on pelastanut, vetävät hänet väkisten mukanaan nostohäkkiin ja antavat merkin nostamaan. Vesi oli jo valloittanut kaikki.
Tämä pelastuskeino on mahdoton. Täytyy ryhtyä johonkin toiseen. Mutta mihin? Hänen luonaan ei ole kuin joku henki. Sataviisikymmentä miestä on kaivokseen mennyt, kun aamulla jaettiin sataviisikymmentä lamppua, ainoastaan kolmekymmentä lamppua on tuotu takaisin varastohuoneeseen, satakaksikymmentä miestä on siis vielä kaivoksessa. Ovatko he kuolleet vai elävätkö, ovatko voineet päästä suojapaikkaan? Nämä kysymykset tunkevat tuskalla hänen mieleensä.
Samalla kun insinööri on saanut selville, että satakaksikymmentä miestä on vielä kaivoksessa, tapahtuu räjähdyksiä eri kohdissa, maata ja kiviä syöksyy korkealle ilmaan, rakennukset huojuvat kuin maan järistyksessä. Insinööri tietää syyn tähän ilmiöön: kaasut ja ilma ovat veden painosta puristuneet umpinaisiin louhoksiin, ja missä maanpaino on liian heikko, ne puhkaisevat maan kuoren niin kuin kattilan seinät. Kaivos on täynnä, onnettomuus täysi.
Tällä aikaa on Varsesiin joutunut sanoma. Joka taholta tulvaa Truyèriin väkeä, työmiehiä, uteliaita, kaivokseen jääneiden vaimoja ja lapsia. Nämät tiedustelevat, etsivät ja kysyvät omaisiaan. Kun ei heille voida vastata, niin tuskaan sekautuu viha. Totuutta peitetään! Se on insinöörin syy! Kuolema insinöörille! Rynnätään konttoriin, jossa insinööri kuurona huudoille on kiintynyt tarkastamaan kaivoksen karttaa nähdäkseen, missä seuduissa työmiehet ovat voineet saada turvapaikkoja ja mistä alkaa pelastaminen.
Onneksi läheisten kaivosten insinöörit ovat kiiruhtaneet apuun työmiehineen ja heidän mukanaan kaupungin insinöörit. Koetetaan tyynnyttää väkijoukkoa, puhutaan sille. Mutta mitä voidaan sille sanoa? Satakaksikymmentä miestä on poissa. Missä he ovat?
”Missä minun isäni?”
”Missä minun mieheni?”
”Missä minun poikani!”
Äänet tukahduttaa, kysymykset läkahdyttää huokaukset. Mitä vastata näille lapsille, vaimoille, äiteille?
Ei muuta kuin neuvottelun pitäneiden insinöörein päätös: ”Me rupeamme heitä etsimään, me teemme mitä tehdä voidaan.”
Ja pelastustyö alkaa. Tavataankohan ainoatakaan noista sadastakahdestakymmenestä elävänä? Epäilykset ovat suuret, toiveet heikot. Mutta mitä siitä. Eteenpäin!
Pelastustyöt ovat järjestetyt niin kuin maisteri oli arvannutkin. Tyhjennyskopat ovat asetetut kolmeen kaivoon ja ovat työssä yötä päivää niin kauan kuin pisarakaan vettä on kaivoksessa. Samalla aikaa ryhdytään kaivamaan käytäviä. Mihin suuntaan mennään? Ei tiedetä, sattuman mukaan. Insinöörein neuvottelussa oli oltu eri mieltä näiden käytävien hyödystä, kun ei ollut varmuutta missä voi olla työmiehiä vielä elossa. Mutta kaivoksen insinööri toivoo, että miehet ovat voineet saada suojaa vanhoissa louhoksissa, missä tulva ei heitä ole voinut saavuttaa, ja hän tahtoo, että lävistetään aukko suoraan näitä louhoksia kohden.
Aukko tehdään niin kapea kuin suinkin ajan säästämiseksi. Yksi tikkamies on etunenässä ja sen mukaan kuin hän saa jystetyksi nostetaan lohkareet ja kuletetaan pois. Heti kun tikkamies on väsynyt, astuu hänen sijalleen toinen.
Ja niin herkeämättä, yötä päivää jatketaan tätä kaksoistyötä: tyhjentämistä ja aukasemista.
Jos aika tuntuu pitkältä niistä, joiden täytyy tehdä ulkona työtä pelastukseksemme, niin miten pitkältä tuntui meistä, jotka olimme toimettomia ja vankeina, joilla ei ollut muuta kuin odottaa, tietämättä ehditäänkö meille ajoissa avuksi.
Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus. Meitä ei ollut jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli syytä tuskaan.
Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asema, jossa meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi. Carroryä se meistä kaikista vähin rasitti.
”Minulla on nälkä”, sanoi hän vähän väliä, ”maisteri, minä haluaisin leipää”.
Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu Carroryn lakista.
”Tämä ei riitä”, sanoi Carrory.
”Tarvitaan vielä vastakin.”
Toisetkin mielellään olisivat ottaneet osansa, mutta he olivat vannoneet tottelevansa, ja pitivät valansa.
”Jos onkin kielletty meitä syömistä, niin ei suinkaan ole kielletty juomasta”, sanoi Compeyron.
”Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi.”
”Juo tyhjilleen koko kaivos.”
Pagès yritti laskeutumaan, mutta maisteri kielsi:
”Sinä lohkaset pengertä. Rémi on kepeämpi ja taitavampi, hän käy meille vettä.”
”Millä?”
”Minun saappaallani.”
Minulle annettiin saapas ja minä valmistelisin laskeutumaan veden rajaan.
”Odotahan vähän”, sanoi maisteri, ”minä ojennan sinulle käteni.”
”Olkaa huoleti, jos putoankin, minä osaan uida.”
”Anna tänne kätesi, niin autan.”
Joko hän teki varomattoman liikkeen, tai ruumiinsa oli toimettomuudesta hermoton tai rinteestä lohkesi lohkare hänen jalkainsa alta, niin että samassa kun hän kumartui, lähti hän liukumaan rinnettä ja suistui pää edellä veteen. Lamppu, jota hän piti kädessään valaistakseen minulle, vieri hänen mukanaan ja katosi. Me olimme siinä silmänräpäyksessä mustan yön peitossa ja jokaiselta pääsi kauhistuksen kiljahdus.
Onneksi minä kykenin laskeutumaan alas, selälläni maaten laskin rinnettä, niin että tulin heti maisterin jälessä veteen.
Maikoillani Vitalisin kanssa olin oppinut hyvin uimaan ja sukeltamaan, niin että olin yhtä varma vedessä kuin maallakin. Mutta mihin osasi tässä pimeässä?
En ollut sitä ajatellut kun laskeusin veteen, en ollut ajatellut muuta kuin että maisteri hukkuu ja newfoundlannin koiran vaistolla heittäysin veteen.
Mistä etsiä! Minnepäin ojentaa kättä? Miten sukeltaa?
Tätä ajattelin kun tunsin olkapäähäni tarttuvan kouristuneen käden, joka veti minua veden alle. Voimakkaalla potkaisulla pääsin taas veden pinnalle: käsi ei ollut irtautunut.
”Pitäkää kiinni, maisteri, ja nostakaa päätänne, te olette pelastettu.”
Pelastettuja emme olleet kumpainenkaan, jollen tiedä minnepäin uida. Mutta samassa juolahti mieleeni ajatus:
”Hoi te toiset siellä, puhukaa!” huusin.
”Rémi, missä olet?”
Se oli Gaspard sedän ääni, ja sen johdolla sain suunnan.
”Sytyttäkää lamppu.”
Melkein heti näkyi tuli. Minun ei tarvinnat kuin ojentaa käteni rantaan. Tartuin muutamaan kivihiiliharkkoon ja vedin maisterin maalle.
Olikin aika, sillä hän oli saanut vettä henkeensä ja oli tukehtumassa. Gaspard ja Carrory vetivät maisterin pengermälle minun työntäessäni häntä alhaalta päin. Kun hän oli saatu ylös, niin minä nousin vuorostani.
Hän oli päässyt jo täysin tajulleen:
”Tule tänne Rémi”, sanoi hän, ”jotta syleilen sinua pelastamastasi henkeni.”
”Tehän olette pelastaneet meidän henkemme.”
”No niin”, sanoi Carrory, joka ei ollut lainkaan sen luontoinen että olisi heltynyt mieleltään, ”tuollaisten pikku seikkain tähden unhotetaan kaikki oikeat asiat – saappaani on kadoksissa, enkä ole saanut tippaakaan vettä juodakseni.”
”Minä käyn hakemassa saappaasi.”
Mutta he estivät minun menemästä.
”Minä kiellän sinua sitä hakemasta”, sanoi maisteri.
”No antakaa minulle toinen saapas, niin käyn vettä.”
”Minua ei enään janota”, sanoi Compeyrou.
”Minä haen vettä juodaksemme maisterin maljan.”
Ja minä laskeusin toisen kerran, vaan en niin kiireellä kuin ensi kerralla, ja varovammin.
Jouduttuamme uimasillemme maisterin kanssa olimme kastuneet päästä jalkoihin, joka ei ollut lainkaan suloista. Aluksi emme olleet tätä ikävyyttä ajatelleet, mutta märästä kylmät vaatteet pian meille siitä muistuttivat.
”Rémille pitää antaa takki”, sanoi maisteri.
Mutta ei kukaan puhunut mitään tähän kehotukseen, joka tehtiin yleisesti mainitsematta ketään nimeltään eikä velvoittanut siis ketään erityisesti.
”Kukaan ei sano mitään?”
”Minulla itsellänikin on kylmä.”
”Vai niin, entäs meillä, jotka olemme kastuneet?”
”Teidän ei olisi pitänyt pudota veteen.”
”Koska asia niin on, niin täytyy vetää arpa siitä, kuka antaa osan vaatteistaan. Minä en olisi vaatinut. Mutta nyt vaadin.”
Kun me jo kaikki olimme kastuneet, minä kaulaani myöten, suuremmat kainaloitaan myöten, niin vaatteiden vaihtamiseen ei ollut suurtakaan halua. Maisteri kuitenkin vaati, että vaihto oli toimitettava, ja arvan suosimalla minua, sain Compeyroun takin. Ja kun Compeyroulla olivat jalat niin pitkät kuin koko minun ruumiini, niin oli hänen takkinsa kuiva. Siihen kääriytyneenä sain pian lämpymäni.
Tämän tapauksen jälkeen, joka meitä oli vähän herättänyt, sai hermottomuus taas vallan ja sen kera kuoleman ajatukset.
Epäilemättä nämät ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jota vastoin minä lopuksi nukahdin.
Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies, vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan asemaan ja puoliääneen sanoi:
”Nuku poika, elä pelkää, minä pitelen sinua, nuku lapseni.”
Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää minusta huolen.
Aika kului ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan veteen.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 235-239 11-15.10.1898.
