Koditon, XXVI luku


XXVI







Tilamme oli käynyt sietämättömäksi kapealla pengermällä. Päätettiin, että niitä eli levennettävä ja jokainen ryhtyi työhön. Veitsillä jystettiin ja kaivettiin taas rinnettä. Ja kun meillä nyt oli jalkaimme sija, niin työ kävi helpommin ja saimme laajennetuksi alustaamme aikalailla.

Olipa suuri huojennus kun saimme heittäytyä pitkäksemme sen sijaan kuin olimme istuneet jalat riipuksissa.

Vaikka Carroryn kakku oli meille jaettu sangen vähissä erissä, niin olimme saaneet sen jo kuitenkin loppuun. Muuten viimeinen pala oli meille annettu paraalla ajalla, niin että me sen vielä saimme. Sillä kun maisteri oli meille antanut, niin miesten katseista oli helppo ymmärtää, että he eivät voineet enään kestää kiusausta; jos meille vielä jaetaan, niin he tahtovat osansa, ja jos ei sitä anneta, niin ottavat.

Kuta pitemmälle aika vankeudessamme kului, sitä hiljaisemmaksi kävimme. Ja puheaiheemme oli kaksi asiaa: mitä keinoja käytetään pelastukseksemme? Ja kuinka kauan olimme olleet kaivokseen sulettuina? Mutta näistä kysymyksistä ei keskusteltu niin kiihkeästi kuin alussa. Jos joku jotakin sanoi, niin siihen ei vastattu, ja jos vastattiinkin niin ainoastaan muutamalla lyhyellä sanalla. Olisi voinut väittää päivän yöksi, valkoisen mustaksi, eikä se olisi nostanut mitään vastustusta.

”Hyvä on, sittenpähän nähdään.”

Olimmeko olleet kaivokseen sulettuna kaksi vai kahdeksaa päivää? Sitten saa tietää, kun päästään pois. Mutta tuliko koskaan tätä hetkeä? Minä puolestani aloin hyvin epäillä. Muuten en minä ollut ainoa, joka sitä epäilin. Tovereiltanikin pääsi joskus suusta huomautuksia, jotka todistivat, että epätoivo oli heidätkin saanut valtaansa.

”Se minua lohduttaa”, sanoi Bergounhoux, ”että jos jäänkin tänne, niin yhtiö maksaa eläkkeen vaimolleni ja lapsilleni, niin etteivät joudu vaivaishoitoon.”

Mutta maisteri päällikkönämme ei katsonut velvollisuudekseen puolustaa meitä ainoastaan onnettomuutta vastaan, vaan suojella meitä itseämmekin vastaan. Heti kun joku meistä näytti masentuneelta, niin lausui hän jotakin lohduttavaa:

”Sinä et jää tänne pitemmäksi aikaa kuin mekään: nostokopat ovat toimessa, vesi laskeutuu.”

”Missä se laskeutuu?”

”Kaivoissa.”

”Entä käytävässä?”

”Laskeutuu se vielä sielläkin, täytyy odotella.”

”Mutta kuulehan Bergounhoux”, sanoi Carrory luonteensa mukaan viivyteltyään. ”Jos yhtiö tekee vararikon niin kuin maisterinkin yhtiö, niin silloin vaimosi on puilla paljailla.”

”Pidä suusi kiinni, pöllö, yhtiö on rikas.”

”Se oli rikas, kun sillä oli kaivos, mutta nyt on kaivos veden alla. Siitä minä olisin hyvilläni, jos olisin poissa kaivoksesta.”

”Minkä vuoksi?”

”Sen vuoksi, että olivat niin ylpeitä johtajat ja insinööri. Tämä heille opettaa. Olisipa lystiä, jos insinööri olisi sattunut laskeutumaan kaivokseen juuri parahiksi, eikö olisi? Herra insinööri, pitääkö kantaa kompassianne?”

”Jos insinööri olisi kaivoksessa, niin jäisit tänne elään, ja me myöskin.”

”Enpä minä jouda tänne jäämään, kuka kuivaisi kastanjani? Minä toivon siis, että insinööri on taas maan päällä. Se oli vain leikkiä. Eläköön herra insinööri!”

Paitsi maisteria, joka peitti ajatuksensa, ja Carroryä, joka ei isosti ymmärtänyt asioita, me muut puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme, ne olivat epätoivon ja kuoleman sanoja, jotka nousivat sydämestä huulillemme.

”Sano mitä sanot maisteri, mutta vesi ei vähene koskaan!”

”Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa kaivos voi tyhjentyä, kärsivällisyyttä vain.”

”Meitä ei laskut täältä pelasta”, sanoi Pagès.

”No mikäs?”

”Hyvä Jumala. Hän ja pyhä Neitsyt. Heihin minä luotan enkä insinööreihin. Äskettäin kun rukoilin pyhää Neitsyttä, tunsin aivan kuin tuulen henkäyksen korvassani ja kuulin äänen: Jos vasta lupaat elää hyvänä kristittynä, niin tulet pelastetuksi. Ja minä lupasin.”

”Pyhä Neitsyt”, sanoi halveksuen Bergounhoux.

Ja siitä kehittyi väittely katolisen Pagèsin ja kalvinilaisen Bergounhouxin välillä. He nousivat viimein seisalleen, ja kapealla pengermällään he olivat käymässä toinen toisensa kimppuun.

”Jos haluatte tapella”, sanoi hän, ”niin odottakaa niin kauan, että pääsette ulos.”

”Mutta jos emme pääsekään ulos?” sanoi Bergounhoux.

”No silloin tulee todistetuksi, että sinä olit oikeassa ja että Pagès oli väärässä, koska hänen rukoukseensa on vastattu, että hän pääsee.”

Tämä vastaus tyydytti molempia.

”Minä pääsen ulos”, sanoi Pagès.

”Sinä et pääse”, vastasi Bergounhoux.

”Mutta siitä teidän ei kannata kiistellä, sillä pian saatte tietää, kumpi tapahtuu.”

”Minä pääsen.”

”Sinä et pääse.”

Kiista, jonka maisteri sai taitavuudellaan ehkäistyksi purkautumasta tappeluksi, tyyntyi vähitellen.

”Minä uskon, että minä pääsen täältä”, sanoi Pagès, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti.

”Mutta jos jäämmekin tänne, niin jäämme sen vuoksi, että joukossamme on sellaisia pahoja, joita Jumala tahtoo rangaista.” Hän näin sanoessaan heitti merkitsevän silmäyksen Bergounhouxiin.

Tämä ei siitä suuttunut, vaan todisti vastustajansa sanat. ”Aivan niin, Jumala tahtoo muutamalle antaa tilaisuuden sovittamaan hairauksensa. Onko se Pagès vai minä? En tiedä. Mitä minuun tulee, niin en voi muuta sanoa kuin että astuisin Jumalan eteen omatunto rauhallisempana, jos olisin elänyt paremmin näinä viime aikoina. Minä rukoilen Jumalalta anteeksi erhetykseni, rukoilen koko sydämestäni.”

Hän laskeusi polvilleen rukoukseen.

”Minä puolestani”, sanoi Pagès, ”en väitä, ettei minulla olisi syntiä omallatunnollani, ja minä ne tunnustan kaikki teille. Mutta hyvä enkelini ja pyhä Juhana, suojeluspyhäni, tietävät etten milloinkaan ole tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, en koskaan ole tehnyt vääryyttä kenellekään.”

En tiedä vaikuttiko sen tämä hämärä rukous, tämä pimeä vankilamme, vai kuoleman pelko, vai nuoruuden heikkous, vai lampun salaperäinen valo, joka himmeästi valaisi tämän omituisen näytelmän, mutta minä tunsin syvää liikutusta kuunnellessani näitä julkisia tunnustuksia ja minä olin valmis laskeutumaan polvilleni niin kuin Pagès ja Bergounhoux, ja tekemään tunnustukseni heidän kanssaan.

Yhtäkkiä kuulen takaani huokauksen ja käännyttyäni katsomaan, näin suuren Compeyroun heittäytyvän polvilleen maahan. Muutamia tunteja sitten oli hän tullut ylimmältä pengermältä alemmalle Carroryn paikalle, ja oli nyt minun naapurinani.

”Syyllinen ei ole Pagès eikä Bergounhoux”, huusi hän, ”mutta minä. Minua hyvä Jumala rankaisee, mutta minä kadun, minä kadun. Kuulkaa totuus: minä vannon, että jos minä täältä pääsen, niin sovitan pahantekoni, jos en pääse, niin oikaiskaa te se. Siitä on vuosi kun Rouquette tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen varastamastaan kellon Vidalin vaimon kamarista. Hän on syytön. Minä sen olen tehnyt. Kello on kätkössäni vuoteessani.”

”Veteen, veteen!” huusi Pagès ja Bergounhoux yhtä aikaa.

Jos he olisivat olleet meidän pengermällämme, niin he varmaan olisivat heittäneet Compeyroun kuiluun, mutta ennen kuin he ehtivät laskeutua, ehti maisteri vielä estämään.

”Tahdotteko, että hän tulee tuomiolle Jumalan eteen rikos omallatunnollaan?” huusi maisteri. ”Antakaa toki hänen tehdä katumus.”

”Minä kadun, minä kadun”, kertoi Compeyrou niin heikosti kuin lapsi, vaikka oli voimakas kuin Herkules.

”Veteen!” toistivat Bergounhonx ja Pagès.

”Ei!” huusi maisteri. Ja hän alkoi heille puhua oikeuden ja kohtuuden sanoja. Mutta toiset, tahtomatta mitään kuulla, uhkasivat tulla pengermälle.

”Anna minulle kätesi”, sanoi maisteri lähestyen Compeyrouta.

”Elä puolusta häntä, maisteri”, sanoivat toiset.

”Minä puolustan. Ja jos te tahdotte hänet heittää veteen, niin heitätte minutkin hänen kanssaan.”

”No me emme häntä heitä veteen”, sanoivat he viimein, mutta yhdellä ehdolla ainoastaan: sinä annat hänen jäädä johonkin loukkoon, eikä kukaan saa hänelle puhua eikä välittää hänestä.”

”No se on toista”, sanoi maisteri.

Ja tämän jälkeen me kaikki kolme, Gaspard setä, maisteri ja minä vetäysimme lähekkäin jättäen tyhjän tilan meidän ja kivihiilille lyyhistyneen onnettoman välille.

Useita tuntia, luullakseni, hän oli siinä jäsentäkään liikahtamatta, kertoen vain: ”Minä kadun, minä kadun.”

Pagès ja Bergounhoux huusivat hänelle lopuksi:

”Se on myöhäistä! Sinä kadut nyt kurjan pelon valtaamana. Kuusi kuukautta ennemmin sinun olisi pitänyt katua.”

Hän hengitti vaivoin, ja vastaamatta heille suoraan, hän toisti:

”Minä kadun, minä kadun.”

Hänessä oli kuume, sillä koko ruumiinsa värisi ja hänen hampaansa kalisivat.

”Minua janottaa”, sanoi hän, ”antakaa minulle saapas”.

Saappaassa ei ollut enään vettä ja minä yritin noutamaan. Mutta Pagès kielsi jyrkästi menemästä ja Gaspard setä tarttui minua kädestä.

”Onhan luvattu, ettei välitetä hänestä.”

Compeyrou vielä jonkun aikaa valitti janoaan, ja kun näki ettemme tahtoneet hänelle antaa, niin hän nousi ja yritti itse lähtemään alas.

”Hän rikkoo penkereen”, huusi Pagès.

”Antakaa hänen edes olla omassa vallassaan”, sanoi maisteri.

Ja samassa kun hän lähti laskeutumaan selällään, niin kuin oli nähnyt minun tekevän, lohkesi kivihiili hänen raskaan ruumiinsa painon alla, ja hän suistui mustaan reikään. Vesi kuohahti meihin asti ja asettui sitten taas paikoilleen liikahtamatta enään.

Minä kurkotin katsoakseni, mutta Gaspard setä ja maisteri pidättivät minua.

”Me olemme pelastetut”, huudahti Bergounhoux ja Pagès, ”me pääsemme täältä pois.”

Kauhistuksesta väristen minä heittäysin taaksepäin. Olin kauhusta jäykkänä, puolikuolleena.

”Hän ei ollut rehellinen mies”, sanoi Gaspard setä.

Maisteri ei puhunut siihen mitään, vaan vähän ajan perästä hän mutisi hampaittensa välistä:

”Oli miten oli, hän säästi meille happiosaamme.”

Tämä sana, jonka kuulin ensi kerran, hämmästytti minua, ja jonkun aikaa tuumiskeltuani, kysyin lopuksi maisterilta, mitä hän oli tarkottanut.

”Hyvin väärin ja itsekkäästi sanoin, poikaseni, mutta minä kadun sitä.”

”Mutta mitä se oli?”

”Me elämme leivästä ja ilmasta. Leipää meillä ei ole, ilmaakaan ei ole kovin runsaasti enään, sillä tämä, mitä kulutamme, ei voi uudistua. Sanoin, kun näin hänen katoavan, ettei hän enään kuluta osaamme hengitettävästä ilmasta. Ja tätä sanaani kadun koko elämäni.”

”No nyt käy kaikki hyvin”, sanoi Pagès lyöden molempia käsiään louhoksen seinää vasten.

Jollei kaikki käynyt niin hyvin ja nopeasti kuin Pagès toivoi, niin syy ei ollut insinöörein eikä työmiesten, jotka tekivät työtä pelastukseksemme. Minuutiksikaan keskeyttämättä oli kaivettu käytävää. Mutta työ kävi vaikeaksi. Maaperä oli kovaa, niin että tikkamiehiä piti vaihtaa usein. Ilmanvaihto oli huono. Vaikka sen mukaan kuin käytävä syveni pantiin rautatorvia ja voimakas ilmantuhotin puhalsi ilmaa torveen, niin lamput eivät kuitenkaan palaneet kuin juuri torven suulla. Kaikki tämä hidastutti työtä, niin että kun oli seitsemän päivää tehty työtä, ei oltu vielä päästy kuin kahdenkymmenen metrin syvälle. Tavallisissa oloissa tähän olisi kulunut tosin kuukausi, mutta sittenkin tämä oli vähän niihin apuneuvoihin ja siihen intoon nähden, jota työssä käytettiin.

Insinööriltä vaadittiin jaloa itsepäisyyttä työn jatkamiseen, sillä sitä yleisen mielipiteen mukaan pidettiin hyödyttömänä. Kaikki kaivokseen jääneet olivat hukkuneet, päätettiin. Ei tarvinnut kuin tyhjentää kaivot, niin jonakuna päivänä tavataan ruumiita. Ei siis merkinnyt mitään, jos se tapahtui jotakuta tuntia varemmin tai myöhemmin.

Sellainen oli niin hyvin asiantuntiain kuin yleisön mielipide. Sukulaisetkin, vaimot ja lapset olivat pukeutuneet surupukuun. Oli päätetty ettei hengissä kaivoksesta saada ketään. Tyhjentämistä jatkettiin keskeyttämättä, mutta sen ohessa insinööri, huolimatta yleisestä arvelusta ja virkaveljiensä ja ystäviensä huomautuksista, antoi edelleenkin puhkaista käytävää. Hänessä oli sama itsepäisyys, joka Columbuksen sai löytämään uuden maailman.

”Vielä yksi päivä, hyvät ystävät”, sanoi hän työmiehille. ”Jos ei huomenna mitään uutta ilmesty, niin luovumme työstä. Minä pyydän teitä toverinne puolesta, niin kuin pyytäisin teidänkin puolestanne, jos te olisitte siellä heidän sijassaan.”

Usko, joka häntä elähdytti, siirtyi työmiehiinkin, jotka olivat lannistuneet kulkupuheista. Ja yhteisvoimilla ja ihmeteltävän innokkaalla työllä aukko syveni. Varastohuoneen käytävä, joka oli luhistunut monin paikoin, piti palkeilla holvata uudelleen, ja niin kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin pakottaa kaivos antamaan takaisin uhrinsa, jos niitä vielä oli hengissä.

Seitsemäntenä päivänä, kun oli tikkamiesten vaihto, oli tikkamies, joka juuri oli tullut työhön, kuulevinaan hiljaista ääntä, aivan kuin heikkoja lyöntejä. Hän painoi korvansa maata vasten, ja kun luuli erehtyvänsä, kutsui muutaman toverinsa kuuntelemaan. Molemmat äänettöminä kuuntelivat ja vähän ajan kuluttua kuulivat heikon äänen, joka uudistui säännöllisten väliaikain perästä.

Heti kulki tieto suusta suuhun synnyttäen enemmän epäilyksiä kuin uskoa, ja saapui insinöörin tietoon, joka syöksyi käytävään. Hän siis oli kuin olikin ollut oikeassa! Kaivoksessa siis oli hengissä miehiä, jotka hänen uskonsa kautta tulisivat pelastetuiksi.

Hänen mukaansa oli tullut useita henkilöitä, ja hän syrjäytti tikkamiehet ja kuunteli, mutta hän oli niin mielenliikutuksensa vallassa, ettei hän kuullut mitään.

”En minä kuule mitään”, sanoi hän epätoivoisena.

”Se on kaivoksen haltia vain, joka tekee meille tepposia, pettääkseen meitä”, sanoi muuan työmies.

Mutta molemmat tikkamiehet, jotka olivat äänen kuulleet, vakuuttivat, että he eivät olleet erehtyneet, ja että lyönnit olivat olleet vastauksia heidän lyönteihinsä. He olivat kaivostyössä vanhentuneita kokeneita miehiä, joiden sanalla oli merkitystä. Insinööri toimitti pois ne, jotka olivat häntä seuranneet ja työmiehetkin, jotka olivat soraa kulettamassa, jääden ainoastaan kahden tikkamiehen kanssa.

He iskivät tikoillaan lujasti ja säännöllisten väliaikain perästä, niin kuin telillään kaivoksessa merkinannoksi työmiehille, ja sitten he henkeään pidättäen kuuntelivat korva kalliossa kiinni. Jonkun hetken perästä sydämensä alkoi sykkiä kovasti: he kuulivat heikkoja, syviä, rytmillisiä lyöntejä vastaukseksi.

”Lyökää vielä merkkejä, ollaksenne varmat, että lyönnit eivät ole kaikua omilta lyönneistänne.”

Tikkamiehet löivät, ja heti kuului sama tikkamiesten merkki, jonka äskenkin olivat kuulleet.

Nyt ei ollut enään mahdollista erehdys. Kaivoksessa oli miehiä hengissä, heidät voidaan pelastaa.

Tieto levisi kaupunkiin salaman nopeudella ja joukkoa alkoi tulvata Truyériin, vielä enemmän ja kiihtyneempää kuin onnettomuuspäivänä. Kaivokseen jääneiden lapsia, vaimoja, äitejä ja sukulaisia saapui vavisten ja loistaen toivosta surupuvussaan.

Kuinka monta oli hengissä? Ehkä paljonkin. Meidän isämme, ehkä minun mieheni...

Tahdottiin syleillä insinööriä. Mutta tämä oli taipumaton heidän iloonsa niin kuin oli ollut epäilykseenkin ja heidän moitteisiin, ei ajatellut muuta kuin pelastustyötä, ja saadakseen pois uteliaat niin kuin työmiesten sukulaisetkin, käski sotamiehiä vartioimaan käytävän suuta, ettei työmiehiä päästy häiritsemään.

Työ alkaa uudelleen suuremmalla innolla kuin koskaan ja läheisten kaivosten yhtiöt lähettävät Truyériin parhaat tikkamiehensä.

Kun me louhoksessamme kuulimme insinöörin käskystä annetun merkinannon, tikanlyönnit, niin oli siitä samallainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan laskeutuvan kaivoihin.

”Pelastetut!”

Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli nytkin toivon jälkeen epätoivo.

Äänestä kuulimme että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat: kuukausi, viikko, kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi päivääkään? Kuka meistä enään elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta päivää olimme jo eläneet syömättä?

Maisterissa yksinään oli enään rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen lujuudeltaan.

Me saimme juoda kylliltämme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli käynyt niin vaativaksi että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi lahonnutta puuta.

Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen saappaansa, joka hänellä oli jälellä, ja yhtä mittaa söi nahkapalasia.

Nähdessä mihin nälkä voi saattaa toverini, minä jouduin hurjan pelon valtaan, joka muitten kauhujen lisänä sai minut varsin kamalalle mielelle. Olin Vitalisin usein kuullut kertovan haaksirikoista, sillä hän oli kulkenut paljon merimatkojakin, ainakin yhtä paljon merellä kuin maalla, ja kertomustensa joukossa oli muuan, joka siitä saakka kuin nälkä alkoi meitä ahdistaa, tuli alituiseen mieleeni. Tämän kertomuksen mukaan merimiehet olivat joutuneet hiekkasaarelle, jossa ei ollut mitään ruuaksi kelpaavaa, ja he olivat tappaneet laivapojan ruuakseen. Minä tuumailin mielessäni, kuullessani kumppanieni huutavan nälkäänsä, eiköhän lopulta sama kohtalo tule minullekin. Maisteri ja Gaspard setä varmaan puolustaisivat minua, mutta Pagèsiin, Bergounhouxiin ja Carroryyn, varsinkin Carroryyn, joka valkeita hampaitaan terotti saapasnahkoihin, ei minulla ollut vähintäkään luottamusta.

Tämä pelko oli epäilemättä turha, mutta sellaisessa tilassa, jossa me olimme, ei terve ja kylmä järki johda ajatuksiamme ja kuvittelujamme.

Pelkoamme lisäsi vielä valon puute. Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enään jälellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt ettei lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin oli aivan välttämätöntä. Me siten olimme nyt aivan pimeässä. Tämä ei ollut ainoastaan surkeaa, mutta vaarallistakin, sillä jos joku tekisi taitamattoman liikkeen, niin voisimme vieriä veteen.

Compeyroun kuoltua meitä ei ollut enään kuin kolme kummallakin pengermällä, ja siten meillä oli vähän enemmän tilaa: Gaspard setä oli yhdessä sopessa, maisteri toisessa ja minä heidän keskellään.

Erään kerran, kun olin unenhorroksissa, kuulin hämmästyksekseni maisterin puhelevan, aivan kuin olisi uneksinut ääneen. Minä heräsin ja kuuntelin.

”On pilviä”, sanoi hän. ”Se on erinomainen asia. Muutamat eivät rakasta pilviä, mutta minä rakastan. Me saamme tuulta. Sen parempi, minä rakastan tuultakin.”

Uneksiko hän? Minä pudistin häntä kädestä, mutta hän jatkoi:

”Olkaa hyvä ja antakaa minulle kuusi keitettyä munaa ... ei kuin kahdeksan, tai pankaa kaksitoista, minä syön ne kotia tullessani.”

”Kuuletteko, Gaspard setä?”

”Kuulen kyllä, hän uneksii.”

”Ei uneksi, hän on hereillään.”

”Mutta hän puhelee tyhmyyksiä.”

”Minä vakuutan, että hän on hereillään.”

”Hoi maisteri!”

”Sinä tulet illalliselle minun kanssani, Gaspard? Tule, minä vain ennustan kovaa tuulta.”

”Hän on tullut hulluksi”, sanoi setä, ”mielipuoleksi nälästä ja kuumeesta. Hän on saanut kuumeen.”

”Ei, vaan hän on kuollut, ja se on hänen sielunsa, joka puhuu. Mistä nyt tuulee, maisteri? Välimereltäkö?”

”Helvetissä ei ole Välimeren tuulta”, sanoi Pagès, ”ja maisteri on helvetissä. Sinä et tahtonut minua uskoa, kun minä sanoin sinulle, että sinne sinä joudut.”

Mikä heitä vaivasi? Olivatko he kaikki menettäneet järkensä. Kaikki tulevat hulluksi, alkavat tapella ja tappaa toisiaan. Mitä tehdä?

”Tahdotteko juomaa, maisteri?”

”En, kiitoksia. Minä juon sitten kun syön.”

Hyvän aikaa he kaikki kolme puhelivat vastaamatta toisilleen ja keskellä heidän hajanaista puhettaan tuli sanat ”syödä, mennä ulos, taivas, tuuli”.

Minulle sitten äkkiä juolahti mieleen sytyttää lamppu. Se oli maisterin vierellä, jossa oli tulitikutkin. Heti kun olin saanut lamppuun tulen, vaikenivat he. Sitten jonkun hetken perästä kysyivät mitä oli tekeillä, aivan kuin olisivat unesta heränneet.

”Tehän hourailette”, sanoi Gaspard setä.

”Kuka?”

”Sinä, maisteri, Pagès ja Bergounhoux. Te sanoitte olevanne ulkona, ja tuulevan.”

Vähän väliä me löimme kallion seinään ilmoittaaksemme pelastajillemme, että olimme hengissä, ja kuulimme tikkain jyskeen, mutta heikosti ja kaukaa.

Kun olin saanut lamppuun tulen, niin laskeusin noutamaan saappaalla vettä, ja huomasin silloin, että vesi oli laskentunut muutaman senttimetrin.

”Vesi laskeutuu.”

”Jumalalle kiitos!”

Ja taaskin tunsimme toivoa.

Olisi tahdottu että lamppu olisi saanut palaa, jotta olisi nähty miten vesi laskeutui, mutta maisteri sitä vastusti. Silloin luulin, että syntyy meteli, mutta maisteri ei koskaan mitään käskenyt, niin ettei hän olisi siihen selittänyt syytkin.

”Me vielä myöhemmin tarvitsemme lamppumme. Jos nyt loppuna poltamme, niin mikä neuvoksi silloin, kun me välttämättömästi tarvitsemme? Ja uskokaa minua, että kuolette levottomuudesta nähdessänne veden laskeutuvan hitaasti, sillä eihän vesi voi laskeutua yhtäkkiä. Me tulemme pelastetuiksi, rohkaiskaa siis mielenne. Meillä on vielä kolmetoista tulitikkua. Niitä käytetään joka kerta kuin tarvitsette tulta.

Lamppu sammutettiin. Me kaikki olimme juoneet runsaasti eikä kukaan enään houraillut. Ja pitkät tunnit ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja nostokoppain loiske kaivoissa.

Tämä ääni huomaamatta koveni kovenemistaan. Vesi laskeutui ja pelastajat lähenivät. Mutta saapuivatko he ajoissa? Jos pelastajaimme työ edistyi menestyksellä hetki hetkeltä, niin meidänkin heikkoutemme kasvoi ja olomme kävi tuskallisemmaksi hetki hetkeltä. Sitte tulvapäivästä saakka toverini eivät olleet syöneet mitään. Ja mikä oli vielä kamalampaa, me hengitimme ilmaa, joka ei uudistunut ja kävi päivä päivältä turmiollisemmaksi. Onneksi sen mukaan kuin vesi oli laskeutunut oli puristuskin vähentynyt, jos se olisikin pysynyt sellaisena kuin se oli ensi tunneilla, niin pian olisimme tukehtuneet.

Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastustusten takia? Muutaman tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova jyrinä ja kohina.

”Vesi laskeutuu kaivoissa”, huudahti Carrory.

”Ei se sitä ole”, sanoi maisteri.

”No mikäs se on?”

”En tiedä, vaan ei se veden laskeutumista ole.”

Vaikka olimme saaneet lukuisia todistuksia maisterin älykkyydestä ja havaintojensa varmuudesta, ei nyt uskottu kuitenkaan, että hänellä olisi todistavia syitä väitteensä tueksi. Tunnustaen että hän ei tiennyt mikä äänen synnytti (myöhemmin saimme tietää, että se oli ilmatuhotin, joka oli pantu puhaltamaan ilmaa työmiehille) tuli meille kauhea hätä, että tulva on syntynyt.

”Sytytä lamppu.”

”Se on turhaa.”

”Sytytä, sytytä.”

Täytyi totella, sillä kaikki äänet olivat yhtyneet tähän määräykseen. Kun lamppu oli saatu sytytetyksi, niin nähtiin että vesi ei ollut noussut, vaan päinvastoin laskeutunut.

”No näettehän nyt”, sanoi maisteri.

”Mutta se nousee. Ja tällä kertaa täytyy meidän kuolla.”

”No mitä sitten, sittenpähän tulee loppu. Minä en voi enään kestää.”

”Anna tänne, maisteri se lamppu. Minä kirjoitan lipun vaimolleni ja lapsilleni.”

”Kirjoita minunkin puolestani.”

”Ja minun puolestani.”

Bergounhoux se pyysi lampun kirjoittaakseen vaimolleen ja lapsilleen. Hänellä oli taskussaan paperilippu ja lyijykynän palanen. Hän valmistihe kirjoittamaan.

”Minä kirjoitan näin: Me, Gaspard, Pagès, maisteri, Carrory ja Rémi, sulettuina louhokseen, kuolemme pian.

Minä, Bergounhoux rukoilen Jumalaa, että hän on lesken turvan ja orpojen lasteni isänä. ”Minä heille annan siunaukseni.” —

”Mitä sinä Garpard?”

”Gaspard antaa kaiken omaisuutensa veljensä pojalle Alexille.”

”Pagés jättää vaimonsa ja lapsensa Jumalan, pyhän Neitsyen ja yhtiön hakuun.”

”Entä sinä maisteri?”

”Minulla ei ole ketään”, sanoi maisteri surullisesti. ”Ei kukaan minua itke.”

”Entä sinä Carrory?”

”Minä pyydän”, huudahti Carrory, ”että myydään minun kastanjani ennen kuin ne alkavat punertua.”

”Paperimme ei ole tyhmyyksiä varten.”

”Ei se ole tyhmyyksiä.”

”Eikö sinulla ole ketään, jolle hyvästisi jättää. Äitisi?”

”Äiti saa periä kaikki.”

”Entä sinä Remi?”

”Rémi antaa Capin ja harppunsa Mattialle, lausuu tervehdyksensä Alexisille pyytäen häntä käymään Lisen luona ja viemään tervehdyksensä hänelle sekä kuivatun ruusun, joka on hänen takissaan.”

”Hyvä. Me kirjoitamme kaikki nimemme.”

”Minä teen siihen ristin,” sanoi Pagès.

”Nyt,” sanoi Bergounhoux, ”kun kaikki olivat merkinneet lippuun, minä pyydän että annetaan kuolla minun rauhassa, puhelematta minulle. Hyvästi toverit.”

Ja hän laskeutui pengermältään, tuli meidän luo jättämään hyvästit, nousi sitten taas omalle pengermälleen, hyvästeli Pagèsia ja Carroryä, ja koettuaan tomukasan pääaluksekseen heittäytyi pitkälleen liikahtamatta enään.

Tämä kaikki ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme. Mutta tikkain iskut kuuluivat selvemmin ja varmaan oli lähestyttyä meitä niin, että pian voivat saapua luoksemme. Maisteri selitti näin rohkaistakseen meitä vähän.

”Jos he ovat niin lähellä kuin sinä luulet, niin voisi kuulla heidän äänensä, mutta emme kuule heidän ääntään eivätkä he meidän.”

”He voivat olla ainoastaan muutaman metrin päässä kuulematta huutoamme. Se riippuu maaperustaan laadusta, joka on puhkaistava.”

”Tai välimatkasta.”

Vesi kuitenkin laskeutui myötäänsä, ja pian saimme todistuksen siitä, ettei se ylettynyt enään käytävän kattoon. Kuulimme louhoksen liuskoilta rapinata ja vesi loiski aivan kuin pieniä kiviä olisi varissut siihen. Me sytytimme lampun ja näimme rottia, jotka juoksentelivat louhoksessa alhaalla. Niin kuin me, olivat hekin löytäneet suojapaikan ilmakellossa, ja kun vesi oli laskeutunut, niin olivat lähteneet suojastaan hakemaan ruokaa. Vettä siis ei voinut enään olla koko käytävän täydeltä, kun rotat olivat päässeet tänne saakka. Nämät rotat olivat meille niin kuin kyyhkynen oli Noan arkissa: merkin antajia tulvan loppumisesta.

”Bergounhoux”, sanoi maisteri nousten ylemmälle pergermälle, ”rohkaise mielesi.” Ja hän selitti hänelle miten rotat olivat merkkinä pikaisesta pelastumisestamme.

Mutta Bergounhoux ei antanut puheen viehättää mieltään.

”Jos vielä pitää toivosta joutua epätoivoon, niin minusta on mieluisempaa olla toivomatta. Minä odotan kuolemaa, jos pelastus tulee, niin Jumala olkoon kiitetty.”

Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli laskeutunut. Se tosiaan oli laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon tyhjää paikkaa katon ja veden pinnan välillä.

”Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä”, sanoi Carrory.

Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämme olento kuin minä.

Toivo oli minua elähyttänyt ja olin saanut päähäni tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle.

”Maisteri kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävässä, niin siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin aukon kautta.

”Minä kiellän sinua menemästä.”

”Mutta, kuulkaahan maisteri, minä uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä kuin ankerias!”

”Entäs huono ilma?”

”Mutta voivathan rotat elää, eivätkä nekään ilmatta elä.”

”Mene, Rémi”, sanoi Pages, ”minä annan sinulle kelloni.”

”Gaspard, mitä te siitä sanotte?” kysyi maisteri.

”En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä.”

”Mutta jos hän hukuttaa itsensä?”

”Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne odottaessaan kuolee?”

Maisteri jonkun aikaa jäi miettimään, sitten hän otti minua kädestä:

”Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niin kuin tahdot. Minä uskon sen olevan mahdotonta mutta on ennenkin mahdoton onnistunut. Syleile meitä.”

Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita vähennettyäni laskeusin veteen.

”Te aina huutakaa,” sanoin heille ennen kuin heittäysin uimasilleni. ”Huutonne mukaan voin opastua.”

Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni? Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin että minä voin uida huoleti tarvitsematta pelätä että lyön pääni kattoon. Oli siis mahdollista yritykseni onnistuminen. Mutta päättyikö se kuolemalla vai pelastuksella?

Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan veteen. Siinähän oli majakka minulle.

”Pääsetkö hyvin?” huusi maisteri.

”Kyllä.”

Ja minä uin edelleen varovasti.

Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealta tiellä pysymisessä, sillä tiesin että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos tässä pimeässä eksyn, niin hukka petti. Käytävän katto ja seinä eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki, raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää tikapuut.

Tuon tuostakin annoin jalkaini laskeutua ja tunnusteltuani kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.

Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvemmin kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin saisin nähdä päivän valon lopultakin, ja minä saisin toverinikin pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.

Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan niitä jaloillani, niin sukelsin koetilakseni käsin, multa turhaan. Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.

Minä olin eksynyt.

Jäin yhteen kohdin miettiäkseni. Toverieni ääni kuului enään ainoastaan heikosti ja sekavasti. Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin edellisilläkin kerroilla. Ei vain kiskoja tuntunut.

Minä olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin. Mutta miten. Toverini eivät enään huutaneet, tai en ainakaan kuullut heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin hermoton, tietämättä minne päin lähteä. Minä olin siis eksynyt tässä mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.

Mutta yhtäkkiä alkoi kuulun taas toverieni ääni ja minä tiesin mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus. Minä hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta, mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat kiskot? Minä seurasin niitä ja ne loppuivat yhtäkkiä.

Minä nyt ymmärsin, että vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton eikä ollut muuta neuvona kuin palata takaisin.

Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin ja huudot olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta tuntui minusta heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin olisivat saaneet uusia voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huudin vuorostani.

”Tule, tule”, sanoi maisteri.

”Minä en löytänyt tietä”, sanoin.

”Ei vahinkoa. Aukkoa kaivetaan jo lähellä meitä. He kuulevat meidän huutomme ja me heidän, pian voimme puhella.”

Vikkelästi nousin louhokseen ja kuuntelin. Tikkain jyske todellakin kuului paljon voimakkaammin ja työmiesten huudot kuuluivat vielä tosin heikosti mutta aivan selvään.

Ensimmäisen ilonhuumauksen ohi mentyä huomasin, että olin jäykkänä kylmästä, mutta kun ei ollut kuivia vaatteita minulle, niin haudattiin minut kaulaani myöten kivihiilisoraan, jossa aina on joku määrä lämpöä, ja Gaspard setä ja maisteri asettuivat lähelle minua. Minä kerroin siinä heille retkestäni ja miten olin eksynyt kiskoilta.

Mutta, niin kuin maisteri oli sanonut, siitä ei ollut mitään vahinkoa, sillä jos me emme päässeetkään käytävän kautta, niin pääsemme nyt kuitenkin pian aukon kautta, joka oli puhkeamassa.

Huudot kuuluivat selvään ja pian kuulimmekin nämä sanat:

”Kuinka monta teitä on?”

Garpard sedällä oli meistä kaikista kovin ja selvin ääni. Hänet pantiin vastaamaan.

”Kuusi.”

Syntyi hetkeksi aikaa hiljaisuus. Siellä ulkona varmaankin oli toivottu olevan meitä suuri joukko.

”Joutakaa”, huusi Garpard sekä, ”me emme enään kauvan kestä!”

”Nimenne?”

Hän huusi nimemme:

”Bergounhoux, Pages, maisteri, Carrory, Remi, Gaspard.”

Koko pelastuksessamme oli tämä hetki ulkona oleville jännittävin. Kaikki kaivokseen jääneiden sukulaiset ja ystävät olivat rientäneet kaivokselle, kun olivat saaneet kuulla, että pian voidaan päästä meidän kanssamme puheisille, ja sotamiehillä oli ollut täysi työ pidättää joukkoa käytävän suulle. Kun insinööri ilmoitti, ettei meitä ollut kuin kuusi, niin syntyi tuskallinen pettymys, mutta jokainen kuitenkin vielä tunsi jonkun verran toivoa, että näiden kuuden joukossa oli ne, jota hän odotti.

Kerrottiin nimemme.

Niin. Sadastakahdestakymmenestä äidistä tai vaimosta oli ainoastaan neljä, joiden toiveet toteutuivat. Miten paljon tuskaa ja kuinka paljon kyyneleitä.

Mekin puolestamme ajattelimme pelasteltuja.

”Kuinka monta on pelastunut?” huusi Gaspard setä.

Ei vastausta.

”Kysy, missä on Marius”, käski Pagès.

Kysymys tehtiin, mutta se niinkuin edellinenkin jäi vastauksetta.

”He eivät kuulleet.”

”Sano ennemminkin, että eivät ole tahtoneet vastata.”

Minun mielessäni liikkui muuan kysymys: ”Kysykää, miten kauan olemme olleet täällä.”

”Neljätoista vuorokautta.”

Neljätoista vuorokautta! Korkein arviomme oli ollut viisi tai kuusi vuorokautta.

”Teidän ei tarvitse enään kauan viipyä. Rohkeutta vain. Elkää enää puhelko, sillä se häiritsee työtä. Ainoastaan muutamia tunteja enään.”

Nämä tunnit tuntuivat kaikista pitkiltä ja tuskallisimmilta hetkillä koko vankeutemme ajalla. Jokaista tikan iskua luulimme viimeiseksi. Mutta iskun perästä kuului toinen, sitten taas toinen ja yhä vain aina edelleen.

Vähän väliä uudistettiin kyselyjä.

”Onko teillä nälkä?”

”On kova nälkä.”

”Voitteko odottaa? Jos olette kovin heikkoja, niin puhkaistaan pieni reikä, josta teille lähetetään lihalientä, mutta se viivyttää pelastustanne. Jos voitte odottaa, niin pääsette sitä ennemmin pois.”

”Me odotamme, joutukaa vain.”

Nostokopat olivat olleet käynnissä pysähtymättä minuutiksikaan, ja vesi laskeutui aina säännöllisesti.

”Ilmoita että vesi laskeutuu”, sanoi maisteri.

”Me sen tiedämme. Teidän luo tullaan pian tietä tai toista, joko aukon tai käytävän kautta.”

Tikkain iskut heikkenivät. Nähtävästi odoteltiin puhkeamista, ja kun me olimme selittäneet asemamme, niin varottiin ettei puhetessa maa vierisi meidän päällemme, jolloin voisimme loukkautua tai vieriä veteen maan mukana.

Maisteri meille selitti, että oli myöskin pelättävä ilman syöksyä. Heti kun reikä puhkeaa, niin ilma syöksyy äkkiä kuin kanuunan suusta kaataen kaikki. Meidän pitää siis olla varuillamme niin kuin tikkamiehetkin ovat.

Tikkain iskusta maaperä tärisi ja louhoksen katosta irtausi pientä kiveä, joka rinnettä myöten vieri veteen.

Omituista oli, että kuta lähemmäs pelastuksemme hetki tuli, sitä heikommiksi me kävimme. Minä en voinut enää pysyä pystyssä, ja maatessani kivihiilisorassa en voinut kättäni kohottaa. Minä värisin, mutta kuitenkaan minulla ei ollut kylmä.

Vihdoin irtausi muutamia suurempia lohkareita, jotka vierivät alas keskellämme: louhoksen kattoon oli syntynyt aukko, lamppujen kirkkaus huikaisi silmiämme. Mutta yhtäkkiä jouduimme taas pimeyteen. Ilmavirta, kaiken kauhea, oikea tuulispää, joka vei mukanaan kivihiiliharkkoja ja pölyä, oli puhaltanut sammuksiin lamput.

”Elkää pelätkö. Lamput sytytetään ulkona uudelleen. Odottakaa vähän.”

”Odottaa! Vieläkin odottaa!”

Mutta samassa kuului kovaa ääntä käytävästä, ja käännyttyäni sinne katsomaan, näin kirkkaan valon, joka kulki vettä pitkin.

”Rohkaiskaa mielenne!” huudettiin. Ja samassa kun aukon kautta ojenneltiin käsiä ylemmällä pengermällä oleville miehille, tultiin meidän luoksemme käytävän kautta. Insinööri oli etunenässä. Hän ensimmäisenä nousi louhokseen, ja ennen kuin olin ehtinyt sanaa sanoa, olin hänen sylissään. Mutta oli aikakin, minä olin menehtyä.

Minä kuitenkin tunsin, että minua kannettiin, ja että kun olimme päässeet käytävästä, minut käärittiin peitteisiin. Minä sulin silmäni. Mutta pian tunsin häikäisyä, joka pakotti minut taas avaamaan silmäni.

Se oli päivän valo. Me olimme maanpäällä.

Samassa muuan valkoinen olento syöksyi minun päälleni, se oli Capi, joka oli hypätä keikahtanut insinöörin syliin ja nuoleksi kasvojani. Samalla hetkellä tunsin tartuttavan käteeni ja suudeltavan sitä. — Rémi! kuului heikko ääni — se oli Mattia. Minä katselin ympärillesi, ja näin summattoman ihmisjoukon, joka oli kahta puolta. Ihmisjoukko oli ääneti, sillä oli kielletty ihmisiä häiritsemästä meitä huudolla, mutta ihmisten katse puhui enemmän käin huulilla olisivat voineet lausua.

Väkijoukon eturinnassa näin valkoisia messupaitoja ja kultakoristuksia, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Varsesin papisto oli tullut kaivoksen luo rukoillen kiittämään pelastuksestamme.

Kun me tulimme näkyviin, niin ne laskeutuivat polvilleen maahan.

Kymmeniä käsiä ojennettiin minua kohden, mutta insinööri ei antanut minua, ja ylpeänä ja onnellisena voitostaan, hän kantoi minut konttorihuoneeseen saakka, jossa oli vuoteet valmiina meitä varten.

Kaksi päivää sen jälkeen kulin Varsesin katuja Alexisin ja Capin kanssa, ja kaikki ihmiset, jotka kohtasivat minut, pysähtyivät katsomaan. Olipa sellaisiakin, jotka tulivat minun luo ja puristivat kättäni kyyneleet silmissä. Oli sellaisia, jotka käänsivät päänsä pois. Nämä olivat surupukuisia, jotka tuumailivat mielessään, minkä vuoksi tämä orpo oli pelastunut, jota vastoin perheenisä, tai lesken poika oli vielä kaivoksessa silvottuna raatona vesien vieriteltävinä.

Alexis ja Mattia minulle kertoivat, mitä oli tapahtunut maan päällä sillä aikaa kun me olimme siellä alla.

”Kun minä ajattelin, että sinä olet kuollut minun tähteni, niin se kävi kovin sydämmelleni, sillä luulin, että sinä olet kuollut”, sanoi Alexis.

”Minä puolestani en koskaan uskonut, että sinä olet kuollut”, sanoi Mattia. ”Minä en tiennyt, saadaanko sinut elävänä kaivoksesta ja päästäänkö ajoissa sinua pelastamaan, mutta sen tiesin, että sinä et ole hukkunut, niin että jos vain pelastustyö käy nopeasti, niin sinut tavataan jostakin. Kun Alexis suri ja itki sinua, niin minä jouduin kuumeeseen tuumiskellessani itsekseni: Hän ei ole kuollut, mutta hän ehkä pian voi kuolla. Ja minä kyselin kaikilta ihmisiltä, kuinka kauan voi elää syömättä? Milloin saadaan kaivo tyhjennetyksi? Milloin saadaan aukko puhkaistuksi? Mutta kukaan ei vastannut sillä tavoin kuin minä olisin halunnut. Kun insinööri ilmoitti teidän nimenne, ja kun hän Carroryn jälkeen huusi Rémi, niin minä heittäysin maahan ja rupesin itkemään, ja silloin minua vähän poleksittiinkin, mutta minä iloissani en sitä tuntenut.”

Minä olin varsin hyvilläni, kun Mattia niin minuun luotti, että ei osannut uskoa minun voivan kuollakaan.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 239, 241-245 ja 247 15, 18-22 ja 25.10.1898.