XXVIII
Minä rakastin Mattiaa kun tulimme Mendeen, mutta kun sieltä lähdimme, niin rakastin häntä vielä enemmän. Onko mitään parempaa, mitään suloisempaa ystävyydessä kuin se, että varmasti tuntee niiden rakastavan, joita itse rakastaa? Ja minkä paremman todistuksen Mattia olisi voinut antaa rakkaudestaan minua kohtaan kuin tämän, että kieltäysi suostumasta Espinassousin ehdotukseen, se on: luopui rauhallisesta elämästä, varmasta toimeentulosta, opetuksesta ja kasvatuksesta sekä rikkaudesta, joka oli hänelle tulevaisuudessa tarjona, jatkaakseen minun kanssani epävarmaa seikkailuelämäämme, jossa ei tiennyt tulevaisuudesta eipä edes huomisesta päivästä.
Espinassonsin luona ollessamme en ollut voinut lausua hänelle sanaakaan liikutuksestani, joka minut valtasi, kun kuulin Mattian huudahtavan: ”Jättää ystäväni!” Mutta kun tulimme ulos, niin tartuin hänen käteensä:
”Me olemme ystäviä kuolemaamme saakka!” sanoin hänelle.
Hän hymyili ja katsoi minua suurilla lempeillä silmillään.
”Olen sen tiennyt jo aikoja sitten.”
Mattia, joka tähän saakka oli huonosti oppinut lukemaan, alkoi hämmästyttävästi edistyä siitä saakka kun hän rupesi lukemaan ”Musiikin teoriaa.” Paha kyllä, en voinut antaa hänen tehdä työtä niin paljon kuin olisin halunnut ja niin paljon kuin hän olisi itsekin toivonut, sillä meidän piti matkata aamusta iltaan pitkiä taipaleita päästäksemme Lozeren ja Auvergnen seuduista, jotka eivät lainkaan olleet vierasvaraisia laulajille ja soittajille. Näissä seuduissa asukkailla, jotka vaivoin saavat elatuksensa, ei ole paljon antaa, he kuuntelevat mielellään laulua ja soittoa, mutta kun huomaavat alettavan rahaa koota, silloin he sulkevat porttinsa.
Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia, Bourbonnessa ja varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.
Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä. Mattia ei menetyllyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että ihmisiä oli koolla, vaan ennen kuin rupesi soittamaan, tutki hän yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki sopiko vai ei soittaa ja mitä piti soittaa.
Garofolin koulussa hän oli oppinut tämän vaikean taidon pakottaa ihmisiä hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Jo ensi kerran tavatessani hänet hämmästytti hän minua selittämällä mitä tarvitaan siihen, että ohikulkevat antavat rahaa. Mutta vielä enemmän hän minua hämmästytti, kuin näin hänet itse teossa.
Näissä kylpypaikoissa hän pani kaiken taitonsa liikkeelle parisilaiselle yleisölle, jota hän entuudestaan oli oppinut tuntemaan.
”Huomaa sinä”, sanoi hän minulle, ”että kun tulee luoksemme joku nuori nainen surupuvussa, niin hänelle pitää soittaa surullisia koettaen hänet saada ajattelemaan sitä, jota hän suree; jos hän itkee, niin olemme voittaneet.”
Ja me soitimme niin surullisesti, että sydän oli sulaa.
Mont-Doren seutuvilla on istutettuja puistoja, joiden siimeksessä kylpyvieraat kuleksivat muutamia tunteja päivässä. Mattia tutkisteli yleisöä näissä puistoissa ja hänen tutkimustensa mukaan me järestimme ohjelmamme.
Kun me näimme istumassa jonkun alakuloisen sairaan, joka oli kalpea, silmät lasimaiset, posket kuopalla, niin emme lähestyneet häntä äkkiä, ettemme häiritsisi hänen surullisia ajatuksiaan. Me asetuimme kauas hänestä aivan kuin olisimme soitelleet itsellemme ja soittelimme vienosti, ja salaa tarkastimme häntä. Jos hän katsoi meihin vihaisesti, niin lähdimme matkoihimme, jos näytti meitä kuuntelevan, niin lähestyimme ja silloin Capi voi esiintyä lippaineen, tarvitsematta meidän pelätä että saisi potkun.
Mutta varsinkin lasten parissa Mattialla oli suuri menestys. Hän viulullaan sai heidät tanssimaan ja hymyllään heidät nauramaan vaikka miten huonolla tuulella olisivat olleet. Miten hänellä oli heihin niin suuri vaikutus, en ymmärrä, mutta niin se vain oli, että hän heitä miellytti ja he hänestä pitivät.
Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulumme maksettua olimme koonneet säästöön vähällä ajalla kuusikymmentäyhdeksän markkaa.
Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja sataneljäkymmentäkuusi markkaa, joka meillä ennestään oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret eläinmarkkinat.
Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.
Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas toivoin punasta, niinkuin oli Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä, hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä oli kysymys. Minä en tiennyt millaiset merkit pitää olla sellaisella lehmällä, ja Mattia oli yhtä tietämätöin kuin minäkin.
Ja yhä huolestuneemmaksi sai meidät ne kertomukset, joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kun olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan. Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli niin komea häntä että ulottui sillä huiskimaan turpaansa, mikä on suuri etu. Riemuiten toi ostaja lehmän kotiaan, maksettuaan siitä tavattoman paljon, mutta kun seuraavana aamuna meni katsomaan, niin lehmällä ei enään ollutkaan häntää ollenkaan. Sillä oli ollut valehäntä, joka oli kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä, huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utareet, ja että ei lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua tällaisia kolttosia.
Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa, hän aikoi ruveta koko painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä on valehäntä. Myöskin hänellä oli keino tutkia utareita, ovatko puhalletut täyteen, hän pistää suurella neulalla.
Epäilemättä keinot olivat varmat siinä tapauksessa että häntä oli valehäntä tai utareet täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai pistää neulalla utareihin? Ja tämä seikka, että hän voisi saada potkun, tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.
Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin. Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.
Matka Mont-Doresta Usseliin ei ole pitkä, ja me sen kulimme kahdessa päivässä.
Minä nyt olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön edessä kappaleessa ”Herra Joli-Coeurin palvelia tai tyhmin näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi”. Ja täällä Usselissahan Vitalis oli minulle ostanut ensimmäiset kengät, joista minä olin ollut niin hyvilläni.
Joli-Coeur parkaa ei ollut enään punaisine kenraalipukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis oli poissa, hän ei enään astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enään kuin kaksi: Capi ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitalisin töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka niin usein kaikui korvissani: ”Eteenpäin!”
Nämät surulliset ajatukset karkoitti mielestäni puoti, jossa Vitalis oli minut pukenut taiteilijaksi, se oli aivan samallainen kuin silloinkin kun minä laskeusin sen kolme luikasta porrasta. Ovella riippui sama kultakoristeinen takki, jota minä silloin olin niin ihmetellyt, ja samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla.
Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palveliaa eli ”tyhmintä niistä kahdesta”. Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.
Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitalisin kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.
”Mutta ei täälla ole opetettuja lehmiä”, sanoi hän.
”Emme haluakaan sellaista lehmää, joka kulkisi mukanamme näyttelemässä, vaan sellaisen, joka lypsää hyvää maitoa.”
”Ja jolla on oikea häntä”, lisäsi Mattia, jota valehäntä huolestutti kovasti.
”Niin herra eläinlääkäri, me tulemme pyytämään teitä auttamaan meitä tiedoillanne, jotta lehmäkauppiaat eivät voisi meitä pettää.”
Sanoessani tätä koetin matkia Vitalista, joka puheli ylevästi aina kun tahtoi voittaa ihmisiä puolelleen.
”No hitto vie, mitä te lehmällä teette?” kysyi eläinlääkäri.
Muutamin sanoin selitin, mitä lehmällä teemme.
”Tehän olette kelpo poikia”, sanoi siihen eläinlääkäri, ”minä tulen huomenaamulla mukananne torille, ja lupaan että lehmällä, jonka teille valitsen, ei ole valehäntää.”
”Eikä valesarvia”, sanoi Mattia.
”Eikä valesarvia.”
”Eikä täytetyitä utareita?”
”Minä valitsen teille hyvän lehmän, mutta se maksaakin, onko teillä millä maksaa?”
Vastaukseksi avasin nenäliinan, jossa oli aarteemme.
”Hyvä”, sanoi eläinlääkäri. ”Tulkaa huomenaamulla seitsemän aikana hakemaan minua.”
”Mutta kuinka paljon olemme teille velkaa, herra lääkäri?”
”Ette mitään. Ottaisinko minä maksua noin kelpo pojilta?”
”En tiennyt miten kiitellä tätä kelpo miestä, mutta Mattia sai tuuman päähänsä.
”Kuulkaa herra, pidättekö soitosta?” kysyi hän.
”Varsin paljon, poikaseni.”
”Ja te menette levolle varhain?”
Sehän kysymys sekin, mutta eläinlääkäri kuitenkin vastasi: ”Yhdeksän aikana.”
”Kiitoksia hyvä herra, ja hyvästi huomen aamuun seitsemään saakka.”
”Sinä aiot pitää konsertin eläinlääkärille?” kysyin häneltä.
”Niinpä hyvinkin, serenaadin kun hän menee levolle, koska hän pitää soitosta.”
”Se on hyvä tuuma. Mennään majataloon ja harjoitellaan konserttia varten. Ei tarvitse niin välittää yleisöstä, jolle maksun edestä soittaa, mutta kun soittaa maksuksi, pitää niin tehdä parastaan.”
Muutamia minuutia ennen yhdeksää olimme eläinlääkärin talon edustalla, Mattia viuluineen ja minä harppuineni. Katu oli pimeä, sillä kun kuu oli nousemassa, niin ei oltu sytytetty lyhtyjä, puodit olivat jo suletut eikä ihmisiä enään liikkunut kadulla.
Kun kello löi yhdeksän, niin me alotimme ensimmäisen kappaleemme, ja tällä kapealla hiljaisella kadulla soittomme raikui kuin hyvin kaikuvassa salissa. Akkunat aukesivat ja me näimme niistä yömyssyihin, nenäliinoihin ja huiveihin peittyneitä päitä.
Ystävämme eläinlääkäri asui muutamassa talossa, jonka toisella sivulla oli sievä torni, ja muuan tämän tornin akkunoista avautui ja hän siitä kumartui katsomaan, ketä kadulla oli soittamassa. Hän varmaankin meidät tunsi ja ymmärsi tarkoituksemme, sillä hän teki kädellään merkin käskien meidän heittää soittamasta:
”Minä tulen teille avaamaan portin, te saatte soittaa puutarhassa”, sanoi hän. Ja melkein heti avautui portti.
”Te olette kelpo poikia”, sanoi hän meille lyöden kättä ystävällisesti. ”Mutta te olette ajattelemattomia. Te ette ole ottaneet huomioon sitä, että polisi voisi teidät vangita yörauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla!”
Konserttimme oli nyt puutarhassa, joka ei ollut suuri, mutta hyvin soma majoineen köynöskasveista.
Kun eläinlääkäri oli naimisissa ja hänellä oli useampia lapsia, niin meillä pian oli yleisöä ympärillämme. Lehtimajassa sytytettiin lyhyt ja me soitimme aina kymmeneen asti. Aina kun olimme kappaleen soittaneet, taputettiin meille käsiä ja pyydettiin uutta. Ja jos eläinlääkäri ei lopulta olisi meitä toimittanut pois, niin olisimme saaneet soittaa varmaankin hyvän osan yötä.
”Antakaa heidän mennä nukkumaan, sillä heidän pitää olla täällä huomenaamulla seitsemän aikana”.
Mutta meitä ei päästetty antamatta meille illallista, joka olikin varsin mieluinen asia. Ja Capi näytteli muutamia hullunkurisimpia osiaan, joka oli lapsista mieluista. Oli melkein kahdentoista aika, kun me pääsimme kotia.
Usselissa, joka illalla oli niin hiljainen kaupunki, oli jo varhain aamulla suuri hälinä ja touhu. Ennen päivän nousua olimme kamariimme kuulleet kadulta kärryjen jyrinää, hevosten hirnuntaa ja lehmäin ammuntaa, lampaitten määkinää ja markkinamiesten huutoja. Ja kun me aamulla tulimme majatalomme pihalle, niin se oli kuormia vieri vieressään ja toisia tuli. Kadulla oli sankkaa joukkoa yhtenään, joka liikkui torille päin. Ja kun oli vasta kuuden aika, niin me lähdimme katselemaan jo etukäteen lehmiä, jotka olivat saapuneet torille.
Olipa siellä kauniita lehmiä: Kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia, lihavia ja laihoja. Torilla oli myöskin hevosia, jotka hirnuivat, emähevosia varsoineen, sikoja, jotka tonkivat kuoppia maahan, juottoporsaita, jotka vinkuivat kuin tapettavat, siellä oli kukkoja, kanoja, hanhia ja muita lintuja. Mutta niistä me viisi: Me emme katselleet kuin lehmiä, jotka puolittelivat silmiään märehtien rauhallisesti, tietämättä etteivät enään pääse laitumille, joilla olivat kasvaneet.
Puolisen tuntia kulettuamme olimme tavanneet toistakymmentä sellaista lehmää, jotka meitä miellyttivät mikä minki ominaisuutensa puolesta, kaksi niistä sen vuoksi, että olivat punaisia, kolme sen vuoksi että olivat valkeita, ja tästä värikysymyksestä tietysti syntyi väitös Mattian ja minun välillä.
Seitsemän aikana olimme eläinlääkärin luona, joka meitä odotti ja hänen kanssaan tulimme markkinatorille selittäen hänelle uudelleen millaisia ominaisuuksia vaadimme lehmältä, jonka ostamme. Vaatimuksemme sisältyivät tähän: lypsää paljon ja syö vähän.
”Tuossa näyttää olevan muuan hyvä lehmä”, sanoi Mattia, osottaen muuatta vaaleaa lehmää.
”Minä luulen, että tuo on parempi”, sanoin minä, osottaen muuatta punasta.
Eläinlääkäri sai meidät yksimielisiksi siitä, ettei pysähtynyt kummankaan luo, vaan meni erään kolmannen luo: se oli pieni, hoikkasäärinen, punanen muulta ruumiillaan vaan korvat ja posket ruskeat, silmäin ympärillä mustaa ja turpa valkoinen.
”Kas siinä on juuri sellainen lehmä, joka teille sopii”, sanoi hän.
Henturoisen näköinen mies piteli lehmää köydestä. Eläinlääkäri kääntyi hänen puoleensa kysyen lehmän hintaa.
”Kolmesataa markkaa.”
Tämä pieni, vikkelä ja veitikannäköinen lehmä oli jo voittanut mieltymyksemme. Mutta nyt kävimme hermottomiksi. Kolmesataa markkaa! Eihän meistä ollut sen ostajiksi, ja minä tein eläinlääkärille merkkejä, että meidän pitäisi mennä sen ohi katselemaan toisia. Mutta hän taas minulle antoi merkkejä, että katselemme tätä lehmää. Ja syntyi keskustelu hänen ja talonpojan välillä: eläinlääkäri tarjosi 150 markkaa, talonpoika alensi 10 markkaa. Eläinlääkäri kohotti 170 markkaan, talonpoika laski 280 markkaan. Mutta siihen pysähdyttiin molemmin puolin. Eläinlääkäri alkoi tutkia lehmää tarkemmin: sillä oli heikot jalat, kaula liian lyhyt, sarvet liian pitkät, rinta oli pieni, utareet eivät olleet oikein hyvin muodostaneet.
Talonpoika sanoi, että hän antaa lehmänsä 250 markalla, kun me ymmärrämme niin hyvin, ja kun lehmä joutuu hyviin käsiin.
Me pelästyimme, kuvitellen että lehmä oli huono.
”Mennään katselemaan toisia”, sanoin.
Talonpoika tämän kuultuaan helpotti taas 10 markkaa. Ja sitten vähitellen hän laski 210markkaan, mutta siihen taas jäi.
Eläinlääkäri töykäten meitä kyynärpäällään antoi merkin meille, että hän ei ollut moittinut lehmää tosissaan, lehmä ei ollut huono vaan päinvastoin erinomainen. Mutta kaksisataakymmenen markkaa oli meille suuri summa.
Tällä aikaa Mattia oli pyöriskellyt lehmän ympärillä ja viimein kiskassut karvoja sen hännästä, jolloin lehmä potkasi. Silloin minäkin päätin, että otamme tämän lehmän.
”No olkoon, kaksisataakymmenen markkaa”, sanoin ja ojensin käteni ottaakseni köydestä kiinni, mutta talonpoika ei antanutkaan.
”Entä kaupantekiäisneulat?” sanoi hän.
Syntyi uusi keskustelu ja me sovimme niin, että markka kaupantekiäisneuloihin. Meille jäi siis vielä kolme markkaa. Minä ojensin uudelleen käteni ja talonpoika tarttui siihen puristaen lujasti. Koska olin hänen ystävänsä, niin en kai unhota harjakkaisviiniä. Se maksoi puolimarkkaa. Kolmannen kerran ojensin käteni tarttuakseni köyteen, mutta ystäväni talonpoika sanoi:
”Onko teillä päitsiä? Minä olen myönyt lehmän, vaan en päitsiä.”
Mutta kun hän oli ystäväni, niin suostui hän minulle myymään päitset puolellatoista markalla, joka oli pilahinta, sanoi hän.
Meillä piti olla päitset taluttaaksemme lehmäämme, ja minä annoin puolitoista markkaa laskien että meille, jäi vielä markka. Minä siis luin hänen kuoraansa kaksisataa kolmetoista markkaa ja ojensin käteni neljännen kerran.
”Missä teillä on köysi?” kysyi talonpoika. ”Päitset olen teille myönyt, vaan en köyttä”.
Köysi maksoi markan, viimeisen markkamme. Ja kun sen olin maksanut, niin saimme lehmän päitsineen köysineen.
Meillä nyt oli lehmä. Vaan ei penniäkään rahaa millä ostaa ruokaa itsellemme ja lehmällemme.
”Me ansaitsemme rahaa”, sanoi Mattia. ”Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja kun lähdemme kumpainenkin erikseen, niin voimme soittaa kaikissa kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana.”
Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme ja kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.
Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme suutemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karkealla kielellään.
”Sekin suutelee!” huudahti Mattia ihastuksissaan.
Ymmärtääksenne miten onnellisia olimme suudellessamme lehmäämme ja sen suudellessa meitä, tulee teidän muistaa, että en minä eikä Mattia ollut hemmoiteltuja lapsia, joiden pitää puolustautua vanhempainsa hyväilyjä vastaan, vaan kumpikin meistä oli hyvillään kun meitä hyväiltiin.
Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle Chavanonia kohden.
Olimpa suuressa kiitollisuuden velassa Mattialle avustaan, sillä ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että olisin lehmän saanut ostetuksi. Sen vuoksi soin hänelle sen huvin, että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman mielissään, ja minä kulin jälessä. Vasta kun kaupungista olimme päässeet, menin mina hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen, astuskeli hitaasti, kekkaaten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka tietää arvonsa.
Nyt minun ei enään tarvinnut silmätä karttaani vähän väliä, niin kuin olin tehnyt Parisista lähdettyämme: nyt jo tiesin missä olemme ja minne menimme, ja vaikka oli jo kulunut monet vuodet siitä, kun olin kulkenut tätä tietä Vitalisin kanssa, kuitenkin muistin kaikki tapaukset tiellä.
Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla Chavanoniin, päätin että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt ensimmäisen yöni Vitalisin kanssa heinäladossa, jossa Capi nähdessään huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni sanoakseen, että hän oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme varain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi ja muutti tilamme.
Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä, ruohoa tien varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään leipääni.
Me tietysti saimme aterioiduksi paljoa ennenkuin lehmämme, ja ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa, rupesimme ajan kuluksi leikkimään pallosilla. Sillä ei pidä luulla, että Mattia ja minä olisimme olleet pieniä vakavia ukkoja, jotka vain ajattelimme rahan saalista. Vaikka elämämme isosti poikkesikin ikäistemme lasten elämästä, niin oli meillä kuitenkin samat halut ja samat tuumat, niin että leikimme niin kuin pojat leikkivät. Tuskin meni päivääkään ettemme olisi leikkineet jotakin. Mattia useinkin aivan yhtäkkiä sanoi: ”Ruvetaanko leikkimään?” Ja silloin siinä silmänräpäyksessä me heitimme laukkumme ja soittokalumme, ja rupesimme maantiellä leikkimään. Ja jos ei minulla olisi ollut kelloa minua muistuttamassa ajan kulusta, niin olisimme monet kerrat leikkineet aina yöhön saakka; mutta kello minulle sanoi, että olen seurueen päällikkö, että oli tehtävä työtä, ansaittava rahaa elatukseksi, ja silloin laukku selkään, harppu harteille ja: ”Eteenpäin!”
Lehmä vielä söi kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että hänellä oli vielä nälkä.
”Odotetaan vielä”, sanoi Mattia.
”Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?”
”Odotetaan vain vähän aikaa.”
Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittimemme.
”Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?” sanoi Mattia, joka vielä vain halusi levätä. ”Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti paljon soitosta.” Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa paraatimarssia.
Heti ensimmäisen äänen kulkuaan lehmä nosti päätään, ja sitten yhtäkkiä ennen kuin minä ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jälessä maanitellen sitä ja usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän turpaan kiinni, vaan Capi, joka oli taiteilia, tarttui lehmää kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä käpälistä lähti, ja me voimiemme mukaan jälessä. Minä siinä juostessani hoin Mattialle: ”Tyhmyri” ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja huusi: ”Lyö minua, minä olen sen ansainnut.”
Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme miten ihmiset sen siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, jotka puhelivat nähdessään meidän tulevan. Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: ”Mistä tulette? Mistä olette saaneet tämän lehmän?”
Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät vankeuteen kunnes asia selvenee.
Minä säikähdyin tätä, sillä vankila minua kauhistutti, ja minä sekausin ja jouduin niin hämilleni, että kalpenin ja aloin sammaltaa, ja kun sen lisäksi juostessani olin hengästynyt, niin en kyennyt puolustamaan itseäni. Siihen saapui santarmikin, jolle muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidät olla vaiti. Ja muistaen miten Vitalisin oli käynyt Toulousessa vastustaessaan polisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.
Koko kaupunki meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkivat ympärillämme, meitä töykittiin ja nykittiin, solvaistiin ja ivattiin ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia, murhamiehiä tai murhapolttajia. Ja kuitenkaan emme olleet tehneet tämän taivaallista pahaa. Mutta sellaista se on väkijoukko: sillä on hurja halu käydä onnettomain kimppuun, tietämättä ovatko syyllisiä vai syyttömiä.
Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo: vanginvartia ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on kunnon mies. Mutta santarmi vaati ja vanginvartian täytyi suostua. Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä huomasin minkä vuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen: hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä aikaa vanginvartia kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän pitää olla?
Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: ”Lyö”, sanoi hän, ”lyö päähän, et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut.”
”Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin.”
”Minusta olisi mieluisampaa, kun löisit, mieleni ei olisi silloin niin surullinen. — Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!” Hän rupesi itkemään.
Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, eläinlääkäri voi sen todistaa.
”Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahan, jolla lehmän ostimme, niin miten todistamme että olemme ne ansainneet? Sinä näet, että onneton on syyllinen kaikkeen.”
Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille ollaan ankaroita. Sitähän todisti huudotkin, joilla meitä oli saatettu vankilan portille saakka.
”Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?”
”Minkä vuoksi emme tapaisi häntä?”
”Siitä saakka, kun sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla.”
Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla, sillä vaikka en ollut siinä ijässä, jolloin helposti tulee ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että en ollut tätä ajatellut ennen!
”Minkä vuoksi et ennen ole siitä puhunut?” kysyin Mattialta.
”Sen vuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole kuin iloisia ajatuksia, jota vastoin kun olen onneton, minulla on ainoastaan surullisia mietteitä. Ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi Barberinin emännälle, olin niin onnellinen, että minä en nähnyt muuta kuin hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja aivan kuin juovuksissa ilosta.”
”Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet, ja minä olen ollut aivan niin kuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta.”
Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja tehden liikkeitä käsillään sanoi: ”Jos Barberinin emäntä on kuollut ja jos Barberin on elossa, ottaa meiltä lehmämme, ja pidättää sinutkin luokseen?”
Varmaankin nämät surulliset ajatukset meissä oli synnyttänyt vankila, joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.
”Kuka sille antaa ruokaa? Kuka sitä lypsää?”
Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta pitemmälle aika kului sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.
”No niin, mitä sanomme?”
”Totuuden.”
”Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja silloin me emme voi häntä hämmästyttää.”
Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse meissä herätti toivoa.
”No veitikat”, sanoi vanginvartia, ”nouskaa seisomaan ja vastatkaa herra tuomarille.”
”Hyvä, hyvä”, sanoi tuomari antaen merkin vanginvartialle poistumaan, ”minä tutkin tätä”, lisäsi hän osottaen minua sormellaan, ”viekää tämä toinen pois, minä tutkin häntä sitten”.
Näin ollen minun piti saada ilmaistuksi Mattialle, miten hänen on vastattava.
”Herra tuomari, toverini niin kuin minäkin puhumme teille suoran totuuden.”
”Hyvä, hyvä”, keskeytti tuomari kiireesti aivan kuin olisi tahtonut estää minua puhumasta.
Mattia poistui, mutta hän oli ehtinyt minuun luoda silmäyksen osottaakseen, että hän ymmärsi tarkoitukseni.
”Teitä syytetään lehmän varastamisesta”, sanoi tuomari katsoen minua silmiin.
Minä sanoin, että olimme ostaneet tämän lehmän Usselin markkinoilta ja nimitin eläinlääkärin, joka meille oli ollut valitsemassa lehmän.
”Häneltä saamme todistuksen.”
”Minä toivon, että se hankitaan, sillä hänen todistuksensa näyttää meidät syyttömiksi.”
”Ja missä tarkoituksessa olette tämän lehmän ostaneet?”
”Viedäkseni Chavanoniin lahjaksi muutamalle vaimolle, joka on ollut kasvatusäitini, kiitollisuuden osotukseksi hänen hoidostaan ja muistoksi rakkaudestani.”
”Mikä tämän vaimon nimi on?”
”Barberin.”
”Onko hän muutaman raajarikkoisen työmiehen vaimo? Mies loukkautui Parisissa muutamia vuosia sitten?”
”Niin on herra tuomari.”
”No häneltä saamme myöskin todistuksen.”
Mutta tähän en puhunut mitään, ja tuomari nähdessään minun hämilläoloni alkoi udella ja tiedustella tehden kysymyksen toisensa perästä. Minun lopultakin piti vastata, että jos hän kysyisi kasvatusäitiltäni, niin silloin koko tuumani menisi myttyyn: en voisikaan hämmästyttää kasvatusäitiäni lehmällä. Mutta tässä pulassani tunsin kuitenkin jonkulaista tyydytystä: kun tuomari tunsi Barbarinin emännän ja kun hän aikoi häneltä kysyä saadakseen nähdä oliko kertomukseni tosi, niin se osotti, että Barberinin emäntä vielä oli elossa. Ja vielä sain muutakin tietää niistä kysymyksistä, joita tuomari edelleen teki: Barberin oli jonkun aikaa sitten mennyt Parisiin. Tästä tulin niin iloiseksi, että osasin mitä vakuuttavimmasti puhua tuomarille, että eläinlääkärin todistus kyllä riittää todistukseksi ettemme ole varastaneet lehmää.
”Mistä olette saaneet rahat lehmän ostoon?”
Tämä kysymyshän oli Mattiaa niin pelottanut.
”Me olemme ansainneet.”
”Missä ja miten?”
Selitin miten me matkalla Parisista Varsesiin ja Varsesista Mont-Doreen olimme koonneet penni penniltä.
”Mitä teitte Varsesissa?”
Tämän kysymyksen selvittämiseksi minun piti kertoa koko pitkä asia tapauksineen. Ja kun tuomari kuuli, että olin ollut haudattuna Truyèrin kaivoksessa, niin hän keskeytti ja lempeällä, melkein ystävällisellä äänellä kysyi:
”Kumpi teistä on Rémi?”
”Minä, herra tuomari.”
”Millä sen todistat? Santarmi sanoi ettei sinulla ole papereita.”
”Ei olekaan, herra tuomari.”
”No kerro minulle miten tuo onnettomuus tapahtui Varsesissa. Minä olen siitä lukenut sanomalehdistä, niin että jos et sinä ole Rémi, niin et minua petä. Minä kuuntelen, kerrohan nyt.”
Kun tuomari sinutteli minua, niin sain siitä rohkeutta, näin että hän ei ollut vihamielinen.
Kun olin lopettanut kertomukseni, niin tuomari katsoi minuun lempein silmin. Minä jo kuvittelin, että hän meidät päästää vapaiksi, mutta siitä ei tullut mitään: sanaa sanomatta hän jätti minut yksin. Hän varmaan meni tutkistelemaan Mattiaa nähdäkseen olivatko kertomuksemme samallaiset. Minä jäin pitkäksi aikaa omiin mietteisiini, mutta vihdoin tuomari tuli Mattian kanssa.
”Minä otan tietoja Usselista”, sanoi hän, ”ja jos ne, niin kuin toivon, todistavat kertomuksenne oikeiksi, niin lasken teidät huomenna vapaiksi.”
”No entäs lehmämme?” kysyi Mattia.
”Se annetaan teille takaisin.”
”Minä en juuri sitä tarkoittanut, vaan sitä, että kuka sen ruokkii ja kuka sen lypsää?”
”Ole huoleti, poikaseni.”
Mattia näyttikin vakuutetulta, mutta sitten hän sanoi:
”Jos meidän lehmämme lypsetään”, sanoi hän nauraen ”niin eikö voitaisi antaa meille se maito. Se olisi hyvä illalliseksemme.”
Heti kun tuomari oli mennyt, ilmoitin Mattialle kaksi suurta uutista, jotka olin saanut tietää ja jotka olivat saaneet minut unhottamaan että olimme vankilassa: Barberinin emäntä oli elossa ja Barberin oli Parisissa.
”Prinssin lehmä viedään riemulla”, sanoi Mattia ja iloissaan rupesi tanssimaan ja laulamaan. Ja hänen ilonsa sai minutkin mukaansa, niin että tartuin Mattiaa käsiin ja tanssin hänen kanssaan. Capi, joka siihen saakka oli maanut muutamassa loukossa surullisena ja alakuloisena, tuli luoksemme, nousi takajaloilleen ja yhtyi iloomme. Me tanssimme niin että vanginvartia pelästyi — sipulien tähden luultavasti — ja tuli katsomaan, mitä meteliä me pidimme. Hän käski meidän olla hiljaa, vaan ei käyttänyt niin röyhkeitä sanoja kuin tullessaan tuomarin kanssa. Siitä ymmärsimme, että asiamme eivät olleet huonosti, ja pian saimmekin todistuksen siitä, ettemme olleet erehtyneet, sillä vähän ajan perästä vanginvartia toi suuren vadillisen maitoa — lehmämme maitoa — mutta ei siinä kaikki: meille annettiin suuri nisuleipä ja kylmää vasikanlihaa, jota oli lähettänyt itse tuomari.
Harvoin lienee vankilassa olijoita sillä tavoin kohdeltu. Ja syödessäni siinä vasikkaa ja juodessani maitoa tuumailin, että vankila on parempi kuin olin luullut. Niin arveli Mattiakin:
”Tämähän vasta onni on, kun saa syödä ja nukkua maksutta”, sanoi hän nauraen.
Minä tahdoin häntä säikäyttää:
”Mutta jos eläinlääkäri olisi kuollut yhtäkkiä, kuka todistaisi syyttömyytemme?”
”Tuollaista ajattelee silloin kun on onneton, mutta nyt ei ole siihen sovelias aika.”
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 254-255, 257, 259-261 2-3, 5, 8-10.11.1898.
