XXXIV
Isäni oli lähtiessään jättänyt kynttilän meille, mutta hän oli sulkenut vaunujen oven, niin että meillä ei ollut muuta kuin paneutua maata. Sen teimmekin, nousten kumpikin vuoteellemme kiireimmittäin, puhelematta ollenkaan, niin kuin aina ennen teimme ja kertomatta toisillemme, mitä vaikutuksia meihin oli tehnyt merkillinen päivä.
”Hyvää yötä, Rémi.”
”Hyvää yötä, Mattia.”
Mattialla ei ollut halua puhelemaan enemmän kuin minullakaan ja minä olin hyvilläni hänen vaitiolostaan. Mutta jos ei minulla ollut halua puhelemaan, niin eipä ollut halua nukkumaankaan. Kynttilän sammutettua oli minun mahdoton sulkea silmiäni, ja rupesin miettimään kaikkia, mitä oli tapahtunut, käännellen ja väännellen kapealla vuoteellani. Siinä mietiskellessäni kuulin Mattian, joka makasi yläpuolella olevalla vuoteella, kääntelevän myöskin, josta päätin, että hänkään ei saanut unta paremmin kuin minäkään.
”Etkö jo nuku?” kysyin.
”En vielä.”
”Onko sinun paha olla.”
”Eikö mitä, päinvastoin, mutta minusta tuntuu aivan kuin olisin merellä ja kuin laiva nousisi ja laskisi kallistellen aallokossa.”
Meritautiko vain esti nukkumasta? Eikö häntä pitäneetkään hereillä samat ajatukset kuin minua? Hän rakasti siksi paljon minua ja niin olivat sydämemme ja sielumme läheiset toisilleen, että hänen täytyi tuta samaa kuin minäkin.
Uni ei tullut ja ajan kuluessa kiihtyi epämääräinen kauhu, joka minua lannisti: alussa en ollut tuntenut mikä vaikutus oli vakavin kaikista niistä, jotka täyttivät mieleni sekasortoisena mylläkkänä, mutta nyt tunsin että se oli pelko. Mitä pelkäsin? En tiedä, mutta minä pelkäsin. Enkä suinkaan pelännyt maata näissä vaunuissa keskellä kurjan Bethnal-Greenin kortteria. Olinhan monta kertaa matkoillani viettänyt öitä, jolloin en ollut niin turvassa kuin nyt, ja kuitenkin minua kauhistutti. Ja kuta enemmän sitä vastaan koetin taistella, sitä vähemmän siinä onnistuin.
Tuti kului tunnin perästä, niin etten voinut saada selkoa kuinka myöhäinen nyt oli, sillä lähellä ei ollut tornin kelloja, joiden lyönnistä olisi saanut tietoa. Yhtäkkiä kuulin jotensakin kovaa melua vajan ovella, joka aukesi toiselle kadulle, ja sitten kuului useampia huutoja säännöllisten väliaikain perästä ja vaunuihimme kuumotti valoa.
Hämmästyneenä katselin ympärilleni ja Capi, joka makasi jaloissani heräsi, ja alkoi murista. Minä huomasin että valo tuli pienestä ikkunasta, joka oli vaunujemme seinässä ja jota en ollut huomannut ennen, kun sisäpuolelta oli kaihtimien peitossa. Ikkunasta, joka oli samalla seinällä kuin meidän vuoteemme, oli toinen puoli Mattian ja toinen minun vuoteeni kohdalla. Kun pelkäsin että Capi herättää koko talonväen, niin panin toisen käteni sen kuonolle ja katselin ulos.
Isäni, joka oli vajassa, oli vikkelästi avannut kadulle oven ja sitten sulkenut sen päästettyään sisään kaksi miestä, joilla oli selässä suuret taakat. Hän asetti sormen huulilleen ja lyhdyllään osotti vaunuja joissa me olimme, se merkitsi hiljaa ettemme me heräisi.
Isäni auttoi miehiltä heidän taakkansa, sitten poistui vähäksi aikaa ja palasi äitini kanssa. Hänen poissa ollessaan miehet olivat aukaisseet myttynsä. Toisessa oli kankaita, toisessa sukkia, hansikkaita ja muita kudotuita tavaroita.
Nyt ymmärsin: nämä miehet olivat kauppiaita, jotka tulivat isälleni myymään tavaroita. Isäni tutki joka esinettä erikseen lyhdyn valossa ja antoi sitten äidille, joka pienillä saksilla leikkeli niistä nimiliput ja pisti ne taskuunsa. Tämä minusta näytti kummalliselta samoin kuin minua ihmetytti sekin, että kauppaa varten oli valittu näin myöhäinen aika. Tutkiessaan tavaroita isäni matalalla äänellä lausui muutamia sanoja miehille. Jos olisin ymmärtänyt englanninkieltä, niin olisin mahdollisesti kuullutkin mitä hän sanoi, mutta sitä ei tarkkaan kuule, jota ei ymmärrä. Sen vain kuulin, että monet kerrat lausuttiin policemen. Kun sitten kaikki tavarat olivat huolellisesti tarkastetut, niin vanhempani miesten kanssa menivät vajasta ja tuli taas pimeä. Varmaankin he menivät tekemään laskujaan.
Minä tahdoin vakuuttaa itselleni, että kaikki tämä mitä olin nähnyt, oli aivan luonnollista, mutta en paraimmallakaan tahdollani voinut ymmärtää oikeaa syytä siihen, minkä vuoksi nämät miehet eivät tulleet pihan kautta? Minkä vuoksi he olivat puhelleet poliisista hiljaa aivan kuin olisivat pelänneet, että joku kuulee? Minkä vuoksi äitini leikkasi tavaroista, jotka osti, nimiliput pois?
Nämät kysymykset karkoittivat unen silmistäni, ja kun en niihin löytänyt mitään vastausta, niin koetin olla niitä ajattelematta, mutta turhaan. Jonkun hetken perästä taas valo kuumotti ja minä uudestaan katselemaan akkunastamme kaihtimen raosta. Mutta nyt tein sen vastoin tahtoani. Mielessäni ajattelin, että minun ei pitäisi katson, mutta kuitenkin. Ajattelin, että parempi olisi olla tietämättä, mutta kuitenkin halusin tietää ja nähdä.
Isä ja äiti olivat kahden. Ja sillä aikaa kun äiti kääri tavarat kahteen myttyyn, isäni lakasi vajan lattian muutamassa loukossa ja kaivoi siihen kuopan. Hiekan alta, jota hän loi täysin lapioin, ilmestyi laskuovi. Hän nosti sen ja kantoi tavaramytyt kuoppaan, ja äiti näytti tulta. Mytyt vietyään isä sulki laskuoven ja loi hiekan taas päälle. Kun hän sen oli tehnyt, niin oli aivan mahdoton nähdä missä kuopan ovi oli. Ja molemmat sitten sirottelivat hiekalle olenkorsia, joita oli vajan lattialla kaikkialla.
He poistuivat nyt.
Samassa kun he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän nähnyt mitä oli tapahtunut?
En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei enään kauhu, joka minut oli tukehduttaa, ollut enään epämääräistä, minä tiesin mitä minä pelkäsin nyt. Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.
Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun lähestyvän, silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen, nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se on isäni, joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin sulin silmäni etten olisi häntä nähnyt.
”Se oli vain veljesi”, sanoi Mattia minulle, ”hän kävi laskemassa meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt.”
Me nyt nousimme. Mattia ei kysynyt olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.
Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni, isoisäni istui takkatulen äärestä tuolillaan aivan kuin hän ei olisi siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie, pyyhki pöytää ja vanhin veljistäni Allen lakasi lattiaa. Minä menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän ei antanut minun tulla lähellekään, ja niin kuin eilen illallakin, kähisi minulle.
Käskin Mattian kysyä mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään. Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Jäykät kasvonsa saivat vähän eloisuutta ja hän vastasi mielellään.
”Mitä hän sanoi?” kysyin.
”Että isäsi on mennyt koko päiväksi ja että äitisi nukkuu ja että voimme mennä kävelemään.”
”Eikö hän sanonut muuta?” kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui kovin lyhyeltä.
Mattia näytti olevan hämillään.
”Minä luulen, että en oikein ymmärtänyt loppua.”
”Miten sen ymmärsit?”
”Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen varma, että hän lopuksi lausui: ”Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin kustannuksella.”
Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä hän näille viimeisille sanoille teki liikkeen toisella kädellään, joka ei ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla hän iski silmää.
”Lähdetään ulos”, sanoin Mattialle.
Pali kolme tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä kun emme uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä, kaikkialla niin taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kulettua palasimme kotia.
Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua. Hän kohotti päätään syleillessäni, sitten katsoi minua mutta varmaan näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat levällään pöydällä ...
Isoisäni katsoi minuun naaraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota minä en ymmärtänyt Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin hänelle merkin ja me lähdimme uudestaan ulos.
Pitkän aikaa kävelimme käsi kädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme tietämättä minne.
”Minne aiot tällä tavoin?” kysyi Mattia vähän levottomana.
”En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella. Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa.”
Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita, siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kulimme sinnepäin. Maaseutua se ei kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.
Päätökseni oli pian tehty ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:
”Sinä tiedät että rakastan sinua, Mattia”, sanoin toverilleni heti kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. ”Sinä tiedät, että ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä ystävyyttäni?”
”Sinä olet hupsu!” sanoi Mattia koettaen nauraa.
”Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten jos itkenkin. Kenelle itkisin jos en sinulle?” Ja heittäytyen hänen syliinsä itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.
Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi vaan hänen vuokseen.
”Mattia”, sanoin hänelle, ”sinun pitää matkustaa Ranskaan.”
”Ja jättää sinut, siitä ei tule mitään!”
”Minä jo edeltäpäin tiesin minkä vastauksen sinulta saan, ja olen siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne menet, kunhan menet täältä Englannista.”
”Entä sinä, mihin sinä?”
”Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini kanssa, sehän on velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta.”
”Älä puhu niin, Rémi, jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri.”
”Minkä vuoksi?”
”Sen vuoksi että ...” Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa, kun minä katsoin häntä kysyvästi.
”Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit jotakin?”
”En nukkunut ja näin kaikki.”
”Ja mitä ajattelet?”
”Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet, vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet kadun puoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet vastasivat, että heitä poliisi ajoi.
”Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois.”
”No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on meille molemmille yhtä tärkeää.”
”Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen sen vuoksi, että uskoin vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluuttaa meitä molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma. Meidän on erottava.”
”Ei koskaan!”
”No kuulehan mitä sanon, ymmärrä tarkoitukseni äläkä lisää suruani. Jos Parisissa olisimme tavanneet Garofolin ja hän olisi ottanut sinut, niin et suinkaan olisi tahtonut minua jäämään kanssasi, sinä olisit sanonut minulle, mitä minä nyt olen sanonut sinulle.”
Mattia ei vastannut.
”Eikö ole totta? Sano, eikö ole totta?”
Hetkisen aikaa mietittyään hän sanoi:
”No kuulehan sinä vuorostasi minua. Kun sinä Chavanonissa kerroit, että vanhempasi sinua hakevat, niin minä tulin siitä hyvin surulliseksi. Minun olisi pitänyt olla hyvilläni siitä, että sinä tapaat vanhempasi, mutta minä olinkin päinvastoin suutuksissani. En ajatellut sinun iloasi, vaan ajattelin itseäni. Minä tuumailin, että kun sinulla on veljiä ja sisaria ja että sinä rakastat heitä niin kuin olet minua rakastanut ja enemmänkin, kun he veljesi ja sisaresi ovat rikkaita, hyviä kasvatettuja, oppineita, kauniita herraspoikia ja herrasneitiä, ja minä kadehdin. Siinä on totuus, joka minun on sinulle tunnustettava, että antaisit minulle anteeksi, jos voit anteeksi antaa halpamaisia ajatuksiani.”
”Hyvällä sydämellä toki annan anteeksi. Minä näin surusi, mutta en minä ollut siitä sinulle vihassa.”
”Sen vuoksi että sinä olet hyvä, sinä olet liian hyvä. Sinä annat anteeksi, kun sinä olet niin hyvä, mutta minä en anna anteeksi itselleni, minä kun en ole hyvä. Sinä et vielä tiedä kaikkea: minä tuumailin itsekseni, menen hänen kanssaan Englantiin nähdäkseni, mutta sitten kun hän on onnellinen eikä ole enään aikaa ajatella minua, silloin minä katoan, menen Luccaan syleilemään Christinaa. Mutta sen sijaan kuin oltaisiin rikkaita, niin kuin oli uskottu, sinä et olekaan rikas vaan sinä olet... minä tarkoitan että sinä et ole se joksi olimme luulleet. Siis minun ei tarvitsekaan lähteä, vaan pysyn sinun luonasi, syleilen toveriani, ystävääni, veljeäni, Rémiä.”
Ja hän otti minut syliksi ja suuteli. Kyyneleet tulvasivat silmiini, mutta ne eivät olleet katkeria ja kuumia niin kuin äsken. Mutta niin liikutettu kuin mieleni olikin, pysyin kuitenkin ajatuksessani:
”Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin, Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut ja luvannut, sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita niin kuin oli luultu ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä.”
”Sinä et sen vuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita, enkä minä lähdekään.”
”Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi suuri muutoinkin.”
”En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, sitä et häpeän vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en ymmärräkään kaikkea tällä” — hän taputti päätään — ”niin tunnen tällä” — hän pani käden sydämelleen. ”Sinä et sen vuoksi toimita minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vaoksi, mitä olet nähnyt viime yönä — sinä pelkäät sen vuoksi minua.”
”Mattia, elä puhu.”
”Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja tavaroista, joita ei ole ostettu.”
”Ole vaiti Mattia, ole vaiti!” Ja minä häpeissäni peitin kasvot käsiini.
”No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: Lähdetään yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden ystäviemme luo.”
”Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole heille mistään velassa, mutta he ovat minun vankempiani, minun täytyy jäädä heidän luo.”
”Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu isoisäsi, tuoko vaimo, joka makasi pöydällä, sinun äitisi!”
Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enään rukoilevalla vaan käskevällä äänellä sanoin:
”Ole nyt vaiti Mattia, elä puhu tuolla tavoin, minä kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äitistäni, minun tulee heitä kunnioittaa ja rakastaa?”
”Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi, pitääkö sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?”
”Sinä et kuullut isäni kertomusta?”
”Mitä se kertomus todistaa? Heiltä on kadonnut samanikäinen lapsi kuin sinä olet, ne ovat hakeneet, ovat löytäneet saman ikäisen kuin olivat kadottaneet, siinä kaikki.”
”Sinä et muista että lapsi, joka heiltä varastettiin, oli jätetty Breteuilin kadulle samana päivänä, ja että minä löydettiin Breteuilin kadulta juuri samana päivänä kuin heiltä lapsi oli kadonnut.”
”Minkä vuoksi ei kahta lasta olisi voitu jättää Breteuilin kadulle samana päivänä. Eikö poliisikomisarius ole voinut erehtyä lähettäessään Driscollin Chavanoniin? Sehän on aivan mahdollista.”
”Se on järjetöntä.”
”Ehkä, kun minä selitän järjettömästi, kun minulla päärankka on niin typerä. Joku toinen osaisi sen selittää paremmin kuin minä ja silloin se tuntuisi järjelliseltä, syy on vain minussa.”
”Eikö mitä.”
”Sinun pitää huomata, että sinä et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen tukka niin kuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat valkoverisiä. Minkä vuoksi sinä et ole. Sitten vielä muuan omituinen seikka: miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä et ole Driscoll minun tyhmän pääni jälkeen. Minä kyllä tiedän, että minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä heidän luo. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin minä jään myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket hänen selittää minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit puettu. Kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka elä puku mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää työtä tehdä, niin teemme yhdessä.”
”Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?”
Hän rupesi nauramaan: ”No se ei pahinta olisi, eihän se lyönti silloin niin kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi.”
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 293b, 296b ja 298b 17, 21 ja 23.12.1898.
