XXXVI
Kaikkiin lähestymisyrityksiini veljeni Allen ja Ned olivat aina vastanneet itsepintaisella kylmäkiskoisuudella, ja kaiken sen, mitä olin tahtonut tehdä heidän hyväkseen, olivat he ottaneet huonosti vastaan; minä mielestään en varmaankaan ollut heidän veljensä.
Tämän varkaustapauksen jälestä suhteemme kävi selväksi, ja minä heille selitin, en sanoin, sillä en osannut vielä niin paljoa heidän kieltään, mutta liikkeillä, joissa kahdella nyrkilläni oli enin työtä, että jos he tekevät jotakin Capille, niin tietäkööt että minä olen sitä puolustava heitä vastaan ja kostava hänen puolestaan.
Vanhin sisarista, Annie, oli minulle yhtä kylmäkiskoinen kuin veljensäkin, eikä kulunut päivääkään niin ettei hän minulle tehnyt jotakin kepposta, johon hän oli varsin kekseliäs. Ainoastaan nuorin sisareni, kolmivuotias Kate, joka oli vielä niin nuori ettei ymmärtänyt yhtyä toisten liittoon, osotti minulle suosiota. Hän antoi minun hyväillä itseään ensinnäkin sen vuoksi, että annoin Capin hänelle tehdä konstejaan ja myöhemmin sitten sen vuoksi, että minä kaupungilta toin namusia, kakkuja ja appelsineja, joita meille näytellessämme lapset kantoivat, sanoen juhlallisesti: ”koiralle”. Appelsinit eivät tietysti olleet koiranherkkua, mutta minä kuitenkin otin ne vastaan kiitollisuudella, sillä niillä sain sitten suosiota Katelta.
Niin oli koko perheestä, tästä perheestä, jota kohtaan minä Englantiin tullessani tunsin sydämeni täynnä hellyyttä, ainoastaan pieni Kate, joka otti vastaan rakkauteni. Isoisäni kähisi kauheasti joka kerta kuin lähestyin, isäni ei minusta sen enempää välittänyt kuin että joka ilta otti rahat, jotka kaupungilla olimme ansainneet, äitini ei useimmiten tajunnut tälle maailmalle, Allen, Ned ja Annie minua inhoittivat, ainoastaan Kate antoi hyväillä itseään, mutta ehkä hänkin ainoastaan sen vuoksi kun taskuni olivat täynnä.
Mikä pettymys!
Vaikka olinkin kumonnut Mattiaan otaksumiset, niin jouduin kuitenkin tuumailemaan itsekseni että jos minä olisin saman perheen lapsia, niin totta kai heillä olisi toisellaiset tunteet minua kohtaan kuin ne, joita niin viljalta sain tuta, varsinkin kun en ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut heidän kylmyyttään ja välinpitämättömyyttään.
Kun Mattia näki minun olevan surullisena, niin hän arvasi mikä siihen oli syynä ja hän sanoi minulla aivan kuin olisi itsekseen puhellut:
”Olenpa utelias tietämään, mitä Barberinin emäntä sinulle vastaa.”
Me kävimme joka päivä kysymässä tätä kirjettä postista, mutta pitkät ajat saimme kulkea turhaan. Vihdoin sitten tämä odotettu kirje annettiin meille. Kun pääpostikonttorin seutu ei ollut lainkaan otollinen paikka kirjeen lukemiseen, niin menimme muutaman läheisen kadun puistokäytävään, jolla aikaa sain tyynnyttää mieltäni, ja vihdoin kykenin avaamaan Barberinin emännältä tulleen kirjeen, jonka oli kirjoittanut Chavanonin kirkkoherra:
”Pikku Rémini,
Kirjeesi minua hyvin hämmästytti ja saattoi apealle mielelle, sillä sen mukaan mitä Barberin-vainaja minulle kertoi heti sen jälkeen kuin hän oli sinut löytänyt Bretonilta kadulta ja kuin myöskin sen jälkeen kun oli puhutellut henkilöä, joka sinua haki, päätin minä että vanhempasi ovat hyvin toimeentulevia vieläpä rikkaitakin.
Tähän päätökseen olin tullut myöskin vaatteista joihin sinä olit puettu kun Barberin toi sinut Chavanoniin, sillä ne vaatteet selvästi osottivat rikkautta. Sinä käskit minun selittää millaiset olivat vaatteesi silloin; sen voinkin helposti tehdä, sillä ne kaikki ovat minulla vielä tallessa, kun olen ne säilyttänyt juuri sitä varten, että sinut voidaan niistä tuntea, kun tullaan sinua kysymään, jonka aina uskoin kerran tapahtuvan.
Sinulla oli pitsimyssy, hyvin kauniisti tehty ja rikkaasti koristeltu, liinapaita, jossa oli pitsi kaulustassa ja hihoissa, flanellivaippa, valkoiset pellavasukat, valkoiset vaatekengät, joissa oli silkkinauhasolmu, pitkä mekko valkoisesta flanellista, ja lopuksi suuri kashimirnahkainen päällysvaate, joka oli silkillä vuorattu ja päällä kauniilla koruompeluilla koristeltu.
Tähän on lisäksi mainittava, että vaatteissa ei ollut merkkiä, vaan flanellialustassa ja liiveissä varmaan oli ollut, sillä kulmat, joissa nimi tavallisesti pidetään, oli leikattu pois, joka osotti että oli tarkoin poistettu kaikki, mikä olisi voinut auttaa sinun ilmitulemistasi.
Siinä on kaikki mitä minä voin sinulle tietää antaa. Jos luulet tarvitsevasi nämä vaatteet, niin kirjoita vain minulle, minä lähetän ne.
Elä, lapseni, ole pahoillasi siitä, ettet voi antaa minulle niitä kauniita lahjoja, jotka lupasit. Lehmä, jonka olet ostanut säästöilläsi on parempi kuin kaiken maailman lahjat. Lehmä voipi kaikin puolin erinomaisesti, se lypsää yhtä runsaasti, ja sen avulla tulen hyvin hyvästi toimeen. Aina kun sitä katselen, muistan sinua ja pientä toveriasi Mattiaa.
On minulla mieluista saada sinulta tietoja, ja toivon, että ne aina ovat hyviä: miten sinä, joka olet niin helläluontoinen, voisitkaan olla onneton perheessäsi, isäsi, äitisi, sisartesi ja veljiesi luona, jotka varmaan sinua rakastavat, niin kuin hyvin ansaitset.
Hyvästi rakas lapseni, minä syleilen sinua.
Kasvatusäitisi
V:e Barberin.”
Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin kuvaili hän että koko maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.
”Hän on kelpo ihminen”, sanoi Mattia, ”hän on muistanut minuakin. Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua kiittämästä häntä kirjeestään. Kun nyt on noin täydellinen luettelo vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin.”
”Hän ei enkä enään muista.”
”Ei sitä vain unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun varasteltiin, sillä näiden vaatteiden avullahan häntä haettiin tietysti.”
”Elä tee mitään päätöksiä ennen kuin on saatu isäni vastaus.”
”Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa.”
”No se nähdään.”
Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisin sitä kysynyt häneltä aivan suoraan luonnollisesti niin ettei mitään piilenyt takana, niin se olisi ollut varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin, juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.
Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta, joka minua piti tuskan vallassa.
Heti ensimmäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niin kuin hänellä oli tapana aina kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä katsoin yhtä rohkeasti, että en olisi uskonut voivanikaan näyttää näin viattomalta. Minä luulin että hän suuttuu ja vilkasin syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli vaikka ei ollut siitä tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.
”Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietvsti selitys vaatteistasi, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy, pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat, vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta kashimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli alusvaatteissasi, F. D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta se joka sinut varasti oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei koskaan löydettäisi. Minulla on käytettävänä kastetodistuksesikin, jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä minulla tallessa.”
Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin, jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.
Minä tein viimeisen ponnistuksen.
”Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle.”
”Aivan mielelläni”, sanoi hän Mattian käännöksestä, jonka hän teki suurella vaivalla, tuli selville, että minä olin syntynyt eräänä torstaina elokuun 2 päivänä ja että olin Patrick Driscollin ja hänen vaimonsa Margaret Grangen poika.
Mitäpä siitäpä enään oli kysyttävänä.
Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niin kuin aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.
”Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevällä kaupustelialla Patrick Driscollilla ja Margaret Grangella kannatti laittaa lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset päällysvaatteet. Kiertelevät kaupusteliat eivät ole niin kovin rikkaita.”
”Mutta juuri sen vuoksi että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät ole maksaneet heille paljoa.”
Mattia pudisti päätään viheltäen, ja taas kumartui korvaani puhumaan:
”Kuulehan kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, mutta master Driscollin varastama poika.”
Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 302-303 29-30.12.1898.
