XXXX
Vasta pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun minut oli viety vankihuoneeseeni sain selville, minkä vuoksi minua ei oltu vapautettu: tuomari tahtoi odottaa, että saadaan kiinni ne, jotka olivat murtautuneet kirkkoon, nähdäkseen enkö ollut heidän rikostoverinsa.
Yleinen syyttäjä oli sanonut, että ollaan jälillä. Minä siis surukseni ja häpeäkseni saisin pian istua syytettyjen penkillä heidän vieressään. Milloinkahan tämä tapahtuu? Milloinkahan minut siirretään kreivikunnan vankilaan? Mikä se vankila oli? Missä se oli?
Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin kuin edellisenä päivänä. Minua ei enään vaivannut malttamattomuus, kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin milloin kävellen kammiossani milloin istuen penkilläni.
Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin heti Mattian soitoksi. Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta, ainoastaan muutamia metriä. Se oli paha, että katse ei voinut tunkeutua kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten jyryä, epäselvää hälinää ja minä ymmärsin että Mattia ja Bob siellä varmaan antoivat näytöksiä.
Minkä vuoksi olivat he valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?
Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan ranskankielellä: ”Huomenna aamun valetessa!” Ja heti hän taas alkoi soittaa kaikin voimin torveaan.
Helppo oli ymmärtää että Mattia ei suinkaan englantilaiselle yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna aamun valetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa. Siihen saakka minun piti odottaa kärsivällisesti.
Yön tullessa paninkin maata vuoteelleni ja koetin päästä nukkumaan. Lähellä olevien tornikellojen kuulin lyövän järestään joka tuntia, mutta sitten lopuksi olin vaipunut uneen.
Kun heräsin oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Istahdin penkilleni, kun en uskaltanut kävellä, peläten että voisin herättää huomiota jos satuttaisiin tekemään tarkastuskierros. Pian kuulin kellon lyövän kolme: minä oli herännyt liian varain, mutta en uskaltanut panna maata, tuskinpa olisin untakaan saanut, sillä olin kovin kiihdyksissäni.
Minulla ei ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä tuntui aika. Seinää vasten katselin akkunaa. Minusta näytti että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli varottava ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin saamaan akkunan auki.
Tähdet sammuivat vähitellen ja aamun raikkaus sai minut värisemään kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.
Taivaalla alkoi kuumottaa valoa ja kaikki esineet alkoivat näkyä selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni tykytyksen.
Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin ettei se ollut Mattian pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin.
Hän näki minut nojaamassa ristikkoa vasten.
”Shyy!” varotti hän minulle. Ja kädellään hän viittasi minua poistumasta akkunasta. Minä tottelinkin vaikka en ymmärtänyt mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin että se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse enkä kuullut enään mitään.
Minä kiireellä otin pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty lyijyisen sisustan ympärille. Minusta näytti että paperiin oli kirjoitettu jotakin, mutta nyt oli vielä niin pimeä, että en erottanut, piti siis odottaa päivän tuloon.
Sulin akkunan varovasti ja panin maata vuoteeseeni paperi kädessäni. Hitaasti, hyvin hitaasti mielestäni päivä valkeni, mutta vihdoin punertava ruskotus näkyi seinillä, avasin paperini ja luin:
”Huomenna sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä toisen luokan vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette kulkeneet neljäkymmentä viisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne hiljentää vauhtiaan muutamalla vekselipaikalla. Avaa silloin ovi ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi eteenpäin ja laita niin että putoat jaloillesi. Heti kun olet päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä hevonen odottamassa sinua. Elä pelkää mitään. Kahden päivän perästä olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi.”
Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiainoikeudessa, ei tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.
Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut Mattiaa: ”Me olemme siellä ja hyvä hevonen.” Mattia yksinään ei ollut voinut järestää asioita näin.
Minä luin uudelleen paperin: ”Neljäkymmentä minuttia kulettuanne, vasemalle puolelle, hyppää jaloillesi.” Niin, minä hyppään rohkeasti vaikka kuolisin, parempi oli kuollakin kuin tulla tuomituksi varkaaksi.
Olipa tämä sukkelasti keksitty.
”Kahden päivän perästä olemme Ranskassa.”
Niin iloissani kun olinkin, oli muuan seikka, joka minua suretti, nimittäin Capi. Mutta sitten tämäkin suru haihtui. Mattia ei millään ehdolla jätä Capia. Kun hän on keksinyt keinon minun pelastamisekseni, niin totta kai hän on jonkun neuvon löytänyt saadakseen Capinkin pois.
Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen nielasin. Nyt ei ollut muuta kuin tyyneesti nukkua ja pian olinkin unen vallassa, josta selvisin vasta, kun vanginvartia tuli minua herättämään, tuoden minulle ruokaa.
Aika kului nopeasti ja jälkeenpuolisten astui vankihuoneeseeni poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata häntä. Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.
Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen kun juna lähti liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastassani. Me olimme kahden vaunussa.
”Puhutteko englanninkieltä?” hän kysyi.
”Vähän.”
”Te ymmärrätte?”
”Suunnille, kun ei puhuta kovin kiireesti.”
”Minä tahdon, poikaseni, antaa teille hyvän neuvon: elkää koettako mutkitella oikeuden kanssa, vaan tunnustakaa: te sillä hankitte kaikkein ihmisten suosion. Ei mikään ole ikävämpää kuin olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka aina vain kieltävät tosiasiat, jota vastoin niille, jotka suoraan tunnustavat, osotetaan kaikellaista hyvää. Niinpä kertokaa minulle miten asiat ovat tai asia oikeastaan on, minä annan teille rahaa, ja te saatte nähdä miten raha helpottaa teidän tilanne vankilassa.”
Minä olin vastata hänelle, että minulla ei ole mitään tunnustettavaa, mutta ymmärsin että oli parempi kun hankin poliisikonstaapelin suosion, niin kuin hän, sanoi, enkä vastannut mitään.
”Te mietitte”, sanoi hän ja jatkoi: ”Ja kun vankilassa olette huomannut neuvoni hyväksi, niin käskettäkää minut, sillä nähkääs, ei voi tunnustaa kenelle hyvänsä, pitää valita sellainen, joka teitä miellyttää ja joka teistä välittää, ja te näette että minä tarkoitan parastanne.”
Minä nyökäytin päätäni.
”Tahtokaa tavata Dolphinia: te muistatte nimeni, eikä niin?”
”Kyllä, hyvä herra.”
Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki ja pyysin häneltä lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kulimme, ja kun hän tahtoi ”saavuttaa suosioni”, niin hän vastasi, että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi pelätä, juna kulki nopeasti.
Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun. Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi vihelsi ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.
Kun toinnuin, niin luulin että olen junassa, sillä tunsin kiidettävän nopeasti ja kuulin jyryä, mutta minä makasin olkivuoteella.
Omituista: kasvot olivat kosteat, ja poskiani ja otsaani hiveli joku pehmoinen ja lämmin. Avasin silmäni, ja näin kurjan keltaisen koiran, joka makasi päälläni ja nuoleksi kasvojani. Samassa näin Mattian, joka oli polvillaan vieressäni.
”Sinä olet pelastettu”, sanoi hän siirtäessään koiran syrjään ja syleillen minua.
”Missä olemme?”
”Olemme vaunuissa ja Bob on ajamassa.”
”Miten siellä voidaan?” kysyi Bob kääntyen meihin.
”Hyvin, minusta näyttää.”
”Liikuttakaa jalkoja, liikuttakaa käsiä”, sanoi Bob.
Minä tein niin kuin Bob käski.
”Hyvä”, sanoi Mattia. ”Jalat ja kädet ovat terveet.”
”Mutta mitä on tapahtunut?”
”Sinä olet hypännyt junasta niin kuin olin käskenyt, mutta pudotessasi pyörryit ja vyörryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi sinut sylissään hevoseen. Me luulimme että olet kuollut. Voi miten pelkäsin, miten oli suuri tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu.”
”Entä poliisikonstaapeli?”
”Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt.”
Minä tiesin pääasiat ja katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capia, mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli valkoinen.
”Missä Capi on?”
Ennen kuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja alkoi minua nuoleskella.
”Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi.”
Minä vuorostani hyväilin Capia suudelleen kuonolle.
”Minkä vuoksi olette värjänneet?”
”Se on soma historia, minä kerron sen sinulle.”
Mutta Bob ei antanut kertoa. ”Aja sinä hevosta”, sanoi hän Mattialle, ”ja aja hyvin, sillä aikaa minä laitan vaunumme niin ettei niitä tunneta.”
Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle. Hän irroitti kaaret ja laski kuomuvaatteet neljälle laskokselle ja käski minun piiloutua sen alle. Sitte hän käski Mattian sinne. Tällä tavoin vaunumme muutti kerrassaan muotoaan. Siinä ei ollut enään kuomua ja ainoastaan yksi henkilö.
”Mihin menemme?” kysyin Mattialta kun hän nyt makasi minun vieressäni.
”Littlehamptoniin. Se on pieni satama meren rannalla, jossa Bobilla on veli laivurina. Hän tekee aluksellaan matkoja Ranskaan, käyden hakemassa voita Normandiasta ja Isignystä. Jos tulemme pelastetuiksi ja me tulemme — niin se on Bobin ansio: hän on tehnyt kaikki. Mitä olisin voinut tehdä hyväksesi, minä kurja raukka? Bob se keksi tuuman pelastaa sinut junasta, puhaltaa sinulle kirjelippuni ja hän on hankkinut tovereiltaan lainaan hevosen. Hän meille on vielä hankkinut laivankin, jossa pääsemme Ranskaan, sillä jos sinä olisit noussut johonkin höyrylaivaan, niin sinut olisi vangittu. Siitä näet että on hyvä, kun on ystäviä.”
”Kukas sai päähänsä pelastaa Capin?”
”Minä, mutta Bob keksi sen, että se oli värjättävä, että sitä ei tunnettaisi kun varastimme sen nerokkaalta Jerryltä, joksi yleinen syyttäjä häntä sanoi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nerokas, kun antoi meidän puhaltaa itseltä Capin huomaamatta sitä. Tosi on että Capi saatuaan vainua minusta teki parastaan, ja Bob myöskin tiesi kaikki koiranvarkaiden temput.”
”No entä sinun jalkasi?”
”Se on kai parantunut, taikka en minä tiedä, sillä en ole joutanut sitä ajattelemaan.”
Englannissa tiet eivät ole vapaita niin kuin Ranskassa. Tuon tuostakin on portti, jossa pitää maksaa määrätty summa kulkiessaan siitä. Aina kun me tulimme portille, Bob varotti meitä olemaan ääneti ja liikahtamatta. Bob laski heille sukkeluuksia ja ajoi läpi.
Klownin taidollaan hän oli maalaamalla kasvonsa saanut itsestään niin onnistuneen maalaisen, että paraskin tuttunsa oli puhutellut häntä tietämättä kuka hän oli.
Me kulimme nopeasti, sillä hevonen oli hyvä ja Bob vielä parempi ajaja. Mutta meidän kuitenkin piti pysähtyä hetkeksi antaaksemme hevosen puhaltaa ja syödä. Mutta sitä varten emme ajaneet majataloon. Bob pysäytti keskelle metsää, riisui hevosen ja antoi sille kaurapussin. Yö oli pimeä, ei ollut pelkoa että meitä tultaisiin kiinni ottamaan.
Nyt sain keskustella Bobia kanssa ja sydämellisesti kiittää häntä, mutta hän ei antanut minun puhua sydäntäni tyhjäksi, vaan löi reippaasti kättä ja sanoi:
”Te olette tehnyt minulle hyvää, minä teen nyt teille, kukin vuorostaan. Ja sitten te olette Mattian ystävä, ja hyvä poika niin kuin Mattiakin.”
Minä kysyin häneltä olimmeko vielä kaukana Littlehamptonista, ja hän vastasi että oli vielä kahden tunnin matka, ja että meidän piti kiirehtiä, sillä hänen veljensä lähti joka lauantai Isignyyn, ja että hän uskoi kohoveden olevan varhain.
Me asetuimme paikoillemme olille, kuomuvaatteen alle ja levähtänyt hevonen lähti taas hyvää vauhtia.
Silloin tällöin ajoimme jonkun hevosmiehen ohi, mutta meidän ohi ei kukaan ajanut. Kylissä joiden läpi ajoimme oli aivan hiljaista ja harvoista akkunoista näkyi tultakaan enään. Ainoastaan joku koira siellä täällä huomasi hurjan kulkumme ja seurasi jonkun matkaa haukkuen.
Olilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä ainoastaan ihmisiltä vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi puhallella. Kun kielellä kosketti huulia niin maistoi suolalle, ja se osotti että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti: se oli majakka. Me olimme tulossa perille.
Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni katsomaan oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä hänen laivaansa.
Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa tuntui kauhean pitkältä. Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi levottomuuttamme, Mattiaa värisytti niin kuin minuakin.
Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan yksinään.
”Tässä on veljeni”, sanoi Bob. ”Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa ja opastaa teidät sinne, ja me nyt eroamme, sillä tarpeetonta on kenenkään tietää että minä olen ollut täällä.”
Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti.
”Ei puhuta siitä, sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä tapaamme toisiamme ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa.”
Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kulettuamme olimme rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoillemme.
Bobin veli, sanaa lausumatta osotti meille muuatta alusta, joka oli taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme että se oli hänen, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuttaan.
”Minä lähden kahden tunnin perästä”, sanoi hän. ”Olkaa te täällä sen aikaa ja hiljaa.”
Kun hän oli lukinnut kajutan oven, niin Mattia pyysi minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enään värisyttäny.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 17 ja 20-21 21, 24-25.1.1899.
