XXXXII
Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun olisi pitänyt tehdä.
”Kiitoksia paljon rouva kaikesta,” sanoi hän ja veti minut ulos. ”Taipaleelle”, sanoi hän minulle. ”Eteenpäin! Nyt meidän ei ole tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur vaan Lisekin. Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä, mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä niin kutsuttua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu vielä.”
Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jälessä kaikella kiireellä. Matkamme varressa saimme aina yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina tiesimme mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Ja niin tulimme Saonnen vartta Chloniin Lyoniin.
Mutta täällä tuli eteemme vaikeus. Onko Joutsen laskeutunut Rhonea, vai onko se sitä noussut? Toisin sanoen, onko rouva Milligän matkustanut Keski-Ranskaan vai Sveitsiin?
Rhonella on suuri laivaliike niin kuin Saonnellakin, niin että Joutsen on voinut kulkea kenenkään huomaamatta. Ja me saimme kysellä ja kysellä, ja me kyselimme kaikilta ihmisiltä, joita rantasilloilla tapasimme. Lopultakin saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän siis oli seurattava Rhonea.
”Sveitsistä mennään Italiaan”, sanoi Mattia, ”siinä taas muuan onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jälessä joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan.”
Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, minä en tehnyt mitään että hän olisi saanut tavata rakasta pikku sisartaan.
Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta ennen kuin Sveitsissä, en vielä tiennyt että Rhonea ei voi nousta Genevejärveen saakka ja kuvailimme että rouva Milligan tahtoo Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.
Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni kun joen rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!
Me lähdimme juoksemaan!
Joutsenen näköinen se on, aivan saman mallinen, mutta se näyttää tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on sulettu siinä eikä verannassa ole enään kasveja. Mitä on tapahtunut?
Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.
Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä hän on jätetty aluksen vartiaksi.
Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa, joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelia lähtivät vaunoissa ja muut palveliat jälestä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski_Ranskassa.
Me taas kykenimme hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa, järetöntä, meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan kuin heti ajattelimme pahinta.
”Ja missä tämä rouva on nykyään?” kysyi Mattia.
”Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän viettänee kesänsä.”
Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enään ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.
Ja neljä päivää sen jälkeen kun lähdimme Seysselistä, me Veveyn seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita täällä leviää sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille rinteille, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin sillä meillä ei ollut kuin kolme pahasta lanttia taskussa, ja jaloissa pohjattomat kengät.
Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki ja tavallista suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monet kylät ja etukaupungit, jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me pian huomasimme että emme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.
Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui tai toisin sanoen : soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla.
Ja kun päivän soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä oli lehmä tai nukke ostettavana, olisimme olleet tällaisesta saaliista ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.
Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niin kuin olimme palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta, että voimme toivoa heiltä vastausta.
Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.
Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut, lähdimme Chrensiin ja Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä päivänä niin toisena.
Väliin kulimme teitä, joiden molemmin puolin oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen, väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekotettuja puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea huvila, joka oli ympäröity köynöskasveilla. Kaikissa taloissa ja huviloissa oli puiden ja pensikkojen läpi näköala kimaltelevalle järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.
Nämät tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.
Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme, takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut ensimmäisen värssyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista, kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan saman laulun heikolla ja omituisella äänellä.
”Kukahan se oli?”
”Arthur?” sanoi Mattia.
Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin hänen äänensä, ja Capi kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.
Minä en voinut enään pidättää itseäni, vaan huusin:
”Kuka niin laulaa?”
Ääni vastasi:
”Rémi!”
Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.
Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen nenäliinan, joka huiski tuulessa.
Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli — Lisen.
Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti kun kykenimme saamaan sanaa suuhumme.
”Minä,” sanoi Lise.
Lise lauloi ja Lise puhui!
Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa puhelahjansa, mutta en ollut, voinut, sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.
Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.
”Missä on rouva Milligan ja Arthur?”
Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin käytti hän avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle, niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelia työnsi: vaunuissa oli Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin nähdäkseni... siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan että herra James Milligan ei tuntenut Mattiaa.
Kun pahin säikäykseni oli ohi, huomasin että Liselle oli selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin hänelle: ”herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi lähettää minut takaisin Englantiin.”
Lise kauhistuneena kohotti käsiään.
”Elä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois.”
Hän epäröi.
”Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion.”
Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan, minkä jaksoimme, ja pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme puhella.
”Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen,” sanoi Mattia. ”Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, etkä siis voi hänellä minut nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten päättää, mitä meidän on tehtävä.”
Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.
Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin kerrat ajatella, että kun emme vain liene eksyneet toisistamme, kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.
Minä juoksin häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi, ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua otsalle. Tämä oli toinen kerta kun hän minua suuteli otsalle, mutta minusta tuntui, että hän minua päristi rintaansa vasten kovemmin nyt kuin ennen.
”Lapsi raukka!” sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.
”Niin on”, lausui hän itsekseen.
Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä tunsin hänen hellyytensä ja näin silmiensä hyväilevän katseen, mutta minä olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.
”Lapseni,” sanoi hän, katsoen yhä minuun, ”toverinne on minulle kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa tulostanne Driscoliin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin käynnistä siellä.”
Minä kerroin ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen tarkempaan muutamia kohtia.
Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa, jolloin hän minua katseli kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle, ja sanoi vihdoin:
”Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla toveri, ystävä ja — hän epäröi vähän aikaa — kuin veli Arthurille, ja teidän pitää tästä alkaen samoin kuin teidän nuori ystävännekin, luopua entisestä elämästänne. Kahden tunnin perästä olette Territetissä, Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelian teille tilaamaan asunnon. Ja siellä me tapaamme toisiamme, sillä minun nyt pitää jättää teidät.”
Hän suuteli minua ja annettuaan kättään Mattialle, poistui.
”Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?” kysyin.
”Kaikki mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita ... Voi kun hän on hyvä ja kaunis!”
”Oletko nähnyt Arthuria?”
”Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näytti hyvältä pojalta.”
Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten puhelimme kaikellaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut kuin kurjat maantienkulkiain vaatteet, niin meidät otti vastaan hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelia, joka vei meidät asuntoomme: kylläpä se oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi, ja josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme kamariimme, niin palvelia vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme, ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän laittaisi meille parvekkeelle.
”Onko teillä kakkuja?” kysyi Mattia.
”Meillä on raberberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja.”
”Hyvä, te tuotte meille kakkuja.”
”Kaikkia kolmea lajiako?”
”Niin.”
”Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?”
Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut neuvottomaksi.
”Tuokaa, mitä parasta on.”
Palvelia poistui arvokkaasti.
”Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin Driscollin perheessä,” sanoi Mattia.
Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme ja seurassaan räätäli ja ompelia, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.
Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan, ja että lääkäri oli vakuuttanut, että Lise on nyt parantunut. Oltuaan sitten meidän luonamme tuntikauden, hän lähti suudellen minua hellästi ja katellen Mattiaa.
Niin kului neljä päivää ja hän käydessään osotti aina suurempaa hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen olin nähnyt Joutsenessa. Hän meille sanoi, että rouva Milligan odotti meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa meitä. Ne olivat avonaiset vaunut ja Mattia asettui istumaan ylevästi aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan patjalle.
Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kulin aivan unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan, Arthur maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.
Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luo ja suutelin, Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan se suuteli minua.
”Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne, joka teille kuuluu,” sanoi hän minulle.
Ja kun minä katsoin häntä saadakseni selitystä sanoihinsa, hän avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori käsissään lapsen vaatteita.
Siihen kun hän sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänellä sylissä ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelian avata oven enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai minut kalpenemaan.
”Ei teidän tarvitse pelätä,” sanoi rouva Milligan minulle lempeästi, ”tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle.”
Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen niin että valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa kun hän huomasi minut, muuttui hymynsä kauhistuttavaksi irvistykseksi.
Rouva Milligan ei suonut hänelle sanan vuoroa:
”Olen teitä käskenyt,” sanoi rouva Milligan hitaasti, ja vähän vapisevalla äänellä, ”esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni, jonka nyt olen löytänyt — tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet, koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käyneet tutkimassa hänen terveyttään.”
”Mitä tämä merkitsee?” sanoi herra James Milligan hämillään.
Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteullikadulle, miten hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista, jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa on vaatteet, jotka on tallessa pitänet tämä kelpo vaimo, joka jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?”
Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta aivan kuin tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:
”Me saamme nähdä mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta.”
Hämmästymättä sanoi rouva Milligan:
”Voitte haastaa meidät oikeuteen. Minä en haasta teitä, mieheni veljeä.”
Ovi sulkeutui setäni jälkeen, minä heittäysin äitini avonaiseen syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.
Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi:
”Sano nyt äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?”
”Oletko sinä siis tiennyt tästä?”
Äitini nyt vastasi:
”Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni Rémi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset siitä ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa olisikaan, rakas poikani, tuottanut se että ensin syleiltyäni lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet! Minulla on nyt nämä todistukset ja me olemme yhdistetyt ijäksemme. Nyt elät aina äitisi, veljesi ja — hän viittasi Liseä ja Mattiaa — niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 27-28 ja 30 31.1., 1, ja 3.2.1899.
