Kyösti Wilkuna - Oikeudessa

Oikeudessa.






Eteishuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut kakluunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.

Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavoittelevalla äänellä kutsui vahtimestari ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Kakluunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään hän oli kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla vakuudella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikkiä. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt tyyten haihtua, ja miettiessään, ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseänsä vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.

Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitten keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeuden puheenjohtajaa, joka istui pitkän, viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri paperiensa ääressä, toisessa muutamia raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienemmän pöydän takana yleinen syyttäjä. Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselustaisilla tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia, oli kaikkein tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo vaihtamaan ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Kaakinen tunsi hänet ja koetti kuin löydöstään ilostuneena hymyillä. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.

Kaakinen tunsi olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.

Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitten tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmoitti asiaan kaksi todistajaa.

Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi, mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.

Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurun ilmeen leveille kasvoilleen, alkoi hän puolustautua.

— ... olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitten kirkkokatua pitkin palailin kotiin, niin näin Rönnperin patruunan tulevan vastaan ja kun me olemme vanhoja tuttuja, — minähän olin renkinä patruunan pappavainajalla ja yhdessä likan kanssa tehtiin silloin montakin kujetta — niin minä, kun näin likan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin, että terve, likka. Ja kun ei se tuntunut tuntevan, muuta kuin karjasi vain että huuti mies, niin tartuin minä rintapieliin ja pudistin, että etkö sinä likka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä . . .

Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:

— Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista, likka, miten sitä ennen . . .

— Vastaaja myöntää siis olleensa ensinnäkin juovuksissa tuossa tilaisuudessa? — keskeytti puheenjohtaja.

Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin itsekseen tutkaillen, piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.

— Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan . . .  eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan . . .  niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan, kun ma sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikin varjolla . . .

Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä hänen mielestään selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikin varjolla tapahtunut.

— Nappiko? — puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan, — jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut . . .  ja eikähän ne napit aina niin lujassa . . .

Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja, vaan katsoi vaieten lattiaan.

Vahtimestari kutsui todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.

Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puheenvuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangaistusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.

Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puheenvuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.

— ... tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta . . .  ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikin varjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan, ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin . . .  ymmärtäähän oikeus, ettei . . .

Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi harkitsemaan päätöstä.

Se ei kestänyt kauan. Kymmenisen minuutin kuluttua sai Kaakinen uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyään entiselle paikalleen luki oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja ajuri Antti Kaakinen tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn ja katsoi oikeus tämän nojalla oikeaksi tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6 §:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa — vastaaja kun ei ennen ollut ollut syytteessä — sadan markan sakkoihin, jotka varain puutteessa ovat kuitattavat 20 vuorokauden vankeudella.

Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja virkkoi:

— Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko . . .  eihän sitä nyt leikistä . . .  sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan leikkiä . . .

Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen, laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka käsitti, että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi ovea kohti, mutta epäröi hetkisen ja kysyi sitten kääntyen uudelleen puheenjohtajaan:

— Tuota, miten pian se on sitte maksettava?

Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata tuohon kysymykseen, joka suorastaan ei kuulunut asiaan, mutta virkkoi sitte kuitenkin:

— Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot maksettavat.

Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan, voisiko hän kuuden kuukauden kuluessa sen suorittaa. Saatuaan laskunsa suoritetuksi pudisti hän päätään ja lausui ulosmennessään alakuloisesti:

— Kyllä kai sitä täytyy sitten käydä istumassa.


Kyösti Vilkuna.




Aika 23-24/1907.