Porokaarteella.
Osa pitemmästä kertomuksesta.
Illan hämärässä suljettiin viimeiseksi saapunut, Jollaksen Laurin ja mustan Villen paimentama porolauma Lompolovaaran kaarteeseen. Yöksi jäi kaarteelle vain pari paimenta koirineen, vartioimaan tuota kolmannelle tuhannelle nousevaa porolaumaa. Mutta muut poromiehet vetäytyivät pienen järven takana olevaan Lompolon taloon.
Lompolovaaran kaarre oli mainitun vaaran eteläisellä, järveen loivasti laskeutuvalla ja honkametsää kasvavalla rinteellä. Se oli tavallista suurempi, noin neljännes neliökilometrin laajuinen, suorakaiteen muotoinen ala, jota ympäröi parin sylen korkuinen tukeva hirsiaita. Molemmilla kylillä oli veräjillä pääaitaukseen yhdistettyjä pieniä neliönmuotoisia aitauksia, johon eri paliskuntien porot yhteisestä laumasta piti eroitettaman.
Seuraava päivä oli eilistä vielä lauhempi, pakkasta vain viisitoista astetta. Aamun hämärtäessä kerääntyivät poromiehet yöpaikastaan kaarteelle ja päivän työ oli jo täydessä käynnissä, kun aurinko kohosi eteläisten metsien helmasta ja ulotti säteensä Lompolovaaran honkien väliin. Kellertävinä ruskottivat honkien kaljut rungot, joiden välistä näkyi vaaran luminen harja sekä sen takaa Jollastunturin nousevan auringon valossa huikaisevana hohtava pyöreä laki, jolla sanottiin ikuisten tuulten kohisevan.
Ihmistenkin mielet kirkasti raikas aamuaurinko, sillä kaikki olivat iloisia ja työ kävi kuin leikkien. Porot pysyttelivät yhteen sulloutuneina ja kylki kyljessä kiinni lainehti tuo tuhatlukuinen harmaja lauma edestakaisin aitauksen perällä. Tuhannet naksuvat jalat tallasivat sohjuista ja likaantunutta lunta ja tuon tasaisesti harmajan eläinmeren yllä törröttävä sarvimetsä muistutti paljaaksi kuivettunutta katajapensastoa. Mutta poro toisensa jälkeen oli pakotettu erkanemaan pääjoukosta, sillä ympäri tuota levotonta ja peljästynyttä laumaa vinkuivat ilmassa suopungit poromiesten taitavasti heittäminä ja yhtäkkiä tunsi poro niiden kuristavan silmukan kaulassaan, jalassaan tai sarvissaan ja nyt alkoi lyhyt kamppailu poron ja suopungin heittäjän välillä. Päätään rajusti pudistaen ja jalkansa vastakynteen jännittäen koetti poro epätoivoisesti taistella suopungista kiskovaa vangitsijaansa vastaan. Jos silmukka oli tarttunut sarviin, saattoi siinä kamppaillessa tapahtua, että koko sarvihäkkyrä yhtäkkiä irtausi, jolloin poro iloisen hypyn tehden katosi vilauksessa takaisin laumaan, joka näytti kuin magneettisella voimalla tahtovan kaikki nuo tuhannet poroyksilöt itseensä kiinnittää. Mutta jos silmukka oli kiertynyt kaulaan, ei poro kauankaan jaksanut rynnistellä, vaan puolikuoliaaksi kuristuneena raahautui se asianomaisen sivuaitauksen veräjälle, jossa se joutui lähemmän käsittelyn alaiseksi, ennenkuin työnnettiin veräjän taakse. Toinen veräjällä seisovista miehistä merkitsi poron lyijykynällä kädessään olevaan laudankappaleeseen, mutta toinen, yltäpäätä poronkarvoihin ja vereen ryvettynyt mies, jonka oikeassa kädessä oli aina valmiina pieni puukko, hamara peukaloa vasten painettuna teki poron kylkeen merkin, että se oli jo »luettu». Parilla taitavalla vetäisyllä viilsi hän, koskaan nahkaa vahingoittamatta, kaksi ristiin kulkevaa viillosta tuuheaan kylkikarvastoon, niin että karvojen latvat katkesivat ja valkoiset juurikarvat tulivat näkyviin.
Tarkoin emiensä kintereillä pysytellen puikkelehtivat laumassa viime kesäiset vasikat. Mutta armoton suopunki eroitti nekin laumasta ja emästään. Silmät kauhistuksesta tavattomasti laajentuneina seurasivat ne vain heikosti vastaan haraten veräjälle, jossa niitä odotti paljon kovempi kohtalo kuin aikaporoja. Ristin kylkeen viillettyään kävi puukkomies käsiksi vasikan korviin, joihin hän viilsi paliskunnan merkit. Veräjästä vihdoin sisääntyönnettynä jäi vasikka sekaantuneena ja vavisten seisomaan yhdessä kohti ja viilletyistä korvista valuva veri muodosti poskille punaisia viiruja, aivankuin se olisi itkenyt verisiä kyyneleitä tuon tylyn kohtalonsa takia.
Musta Ville oli omassa elementissään. Kaarteelle oli aamuhämärissä ilmestynyt Peuravuoman Luukas, joka taas oli aivan tullimiesten nenän editse tuonut konjakkikuorman rajan takaa. Hänellä oli varastonsa metsässä jossakin kaarteen ulkopuolella ja Villekin oli hänen kanssaan äsken tehnyt pienen retken sille suunnalle. Nuotiolla kahvin keittäjättärien luona oli hän sitten kumonnut pari kolme aikamiehen naukkua ja teuhasi nyt iloisena miehenä porolauman kimpussa. Ei hänen olisi tarvinnut ottaa osaa eroitteluun, sillä aamuyön oli hän valvonut vartijan toimessa, mutta olivathan ne tällaiset kovin houkuttelevia tilaisuuksia, jolloin sopi näyttää maankuulua poromiehen taitoaan.
— Vielä sitä minäkin olen isäni poika, — rentoili hän ympärillään seisoville miehille, — katsokaas nyt tuota isoa urosta, joka sarvet selässä laukkaa tuolla laidassa, ... nyt meni tuon hongan suojaan — se on Lompolon poroja, näen sen tänne saakka korvamerkistä. Katsokaas, nyt minä heitän sen vasemmasta takajalasta kiinni.
Hän jännittäysi, tähtäsi ja viuhahtaen lensi suopunki ilmassa.
— Mitäs minä sanoin! — huusi Ville ja ilosta vilkuvin silmin kiskoi hän luokseen poroa, joka vangittua jalkaansa siristellen sai takaperin kulkea miesten luo.
— Lompolon on poro! — vakuuttivat miehet, tarkasteltuaan elukan korvia.
— Mutta tämähän on salvettava, — sanoi Ville, joka tahtoi sitäkin taitoaan näyttää, sillä hän oli yksi niitä harvoja, jotka yksinään kykenivät poron salvamaan.
— Purraanpas porholta luonto pois, — ja hän tarttui poroa sarviin ja kierautti sen pitkälleen tantereeseen. Samalla heittäytyen poikittain sen päälle työnsi hän päänsä poron takajalkojen väliin. Kuului kuinka hänen leukapielensä rasahtelivat, mutta samassa nostikin hän jo päänsä ja päästi ilmoille villin naurun, niin että leveät hampaat välkähtelivät ja suuhun tarttuneet karvat tuoksahtivat ympäri.
— Suottapa sinä menit sen salvamaan, — sanoi Lompolon isäntä, — minä kun aioin sen teurastaa.
— No eihän se sen tiellä. Nytkö heti? — ja myöntävän vastauksen saatuaan raahasi Ville poron sarvista vetäen pääveräjän luo, jonka pielessä makasi rivi jo teurastettuja poroja. Äskeisellä tempulla kaatoi hän poron selälleen, otti lähes parin vaaksan pituisen lappalaispuukkonsa ja sydämen kohtaa tähdättyään painoi sen päätä myöten poron rintaan. Heitellen jalkojaan ilmassa jäi poro makaamaan siihen toveriensa rinnalle, Villen palatessa miesjoukkoon.
— Mutta tuo on varmaankin peura, joka on yhtynyt porolaumaan ja joutunut tänne kaarteeseen, — arveli yksi miehistä ja osotti lauman keskellä kulkevaa, isosarvista ja tavallista kookkaampaa urosta.
— Niin onkin, — sanoi Ville. — Minäpä otankin sen kiinni ja myön jollekin ostajalle.
Hetkisen aikaa vaanittuaan heitti hän suopunkinsa sarvimetsän yli peuran päätä kohti. Silmukka tarttui kyllä sarviin, mutta ylpeästi päätään pudistaen vapautui tuo villi eläin silmukasta ja karkasi lauman toiseen laitaan. Huonosti onnistuneesta yrityksestään harmistuneena lähti Ville nuotiolle, pyysi kahvia ja kaivoi peskinsä povesta konjakkipullon. Juotuaan pari kupillista konjakinsekaista kahvia alkoi hän laulaa äidiltä oppimaansa lapinkielistä laulua, tuijottaen harein silmin paimentoveriinsa Lauriin, joka istui kaadetun hongan tyvellä toisella puolen nuotiota. Lauri oli koko päivän viettänyt nuotiolla, kisaillen Katrin kanssa, joka hänen toimestaan oli tullut tänne kahvin myyjättäreksi. Iloisesti nauroi Katri mustan Villen laululle ja hänen valkoiset hampaansa loistivat kilpaa tummien silmien kanssa, niin että Lauri ei voinut pidättäytyä vetämästä häntä polvelleen, vaikka Katri vakuutti kahvin tuossa tuokiossa kuohuvan nuotioon. Yhdessä he sitten jäivät nauraen katsomaan Villeen, joka hiljalleen keinutti päätään ja lauloi yksitoikkoisella äänellä.
Mutta tällöin syntyi kaarteella suuri hämminki ja sekaannus. Muuan huuditon koira oli säikyttänyt porolauman, joka nyt vauhkana kirmasi ympäri aitausta. Siitä ärheytyivät toisetkin koirat, lisäten haukunnallaan pillastuneen porolauman kimmaa. Sakeana ryöppynä tuiskusi sohjuinen lumi, sarvet kolahtelivat toisiinsa ja huutaen pakenivat kahvinkeittäjänaiset nuotioiltaan. Muutaman kerran aitauksen ympäri kirmaistuaan karkasivat eellimmäiset porot kahdelle jalalle peräaitaa vasten kuin mielien siitä yli hypätä. Toiset sulloutuivat samalla tavalla näiden päälle ja yks kaks oli hirsi aidan nojalle syntynyt elävä pyramiidi. Porolaumaan eksynyt peura enää yksin kirmasi ympäri aitausta. Ville, joka heti hämmingin syntyessä oli karannut pystyyn ja rientänyt ensinnäkin koiria asettamaan, heitti sitä suopungillaan, mutta huikean ilmahypyn tehden vältti peura vaarallisen silmukan. Nyt huomasi se tuon sikin sokin ja toistensa päälle sulloutuneen lauman, nelisti pyrynä luo ja allensa joutuneita tallaten sekä sarvia ruhjoen oli se muutamalla hyppäyksellä päässyt kaikkein päällimmäiseksi lähelle aitaa. Sieramet laajentuneina ja punaisen hohtavina se korskahteli ja koetti tavotella jaloilleen tukevata alustaa. Tehden hurjan hypyn yritti se päästä aidan yli, mutta ainoastaan etujalat ulottuivat aidan taakse, jonka päälle se poikittain putosi. Aidan tukena olevan vahvan seipään kärki tunkeusi sen vatsaan ja tuskasta mylvien jäi se aidan päälle riippumaan. Mutta takimmaisten porojen yhä sulloutuessa etummaisten päälle alkoi aita notkua ja valahti äkkiä ryminällä alas. Seipääseen nauliintunut peura hävisi korkealta asemaltaan yleiseen sekamelskaan ja kuin jääröykkiö padon murtuessa hajaantui porolauma suistuneen aidan yli metsään. Eellimmäisinä ja vallan kykenemättömiksi ruhjoutuneita jalkoihinsa tallaten karkasivat ne, jotka tuossa rynnäkössä olivat jäsenensä eheinä säilyttäneet. Vähemmän vioittuneet koettivat raahautua toveriensa perässä mikä astuen, mikä toisen sarvihaaransa menettäneenä ja mikä vallan nuijapäänä.
Mutta aidan suistuessa lankesi miestenkin neuvottomuus. Suikkivin suksin ja koiriaan huudellen hajaantuivat poropaimenet metsään saartamaan villiintynyttä laumaa.
Kyösti Vilkuna
Aika 5/1908.
