Lyhennyksiä

Peltoaukeamat viehättävät minua, niiden uskollinen kuva on painunut henkeni syvimpään jo lapsuudestani saakka. Kesäisinä päivinä olen kautta elämäni katsellut samoja kuvioita, olen talvisien hankien alta, tuiskun riehuessa ja sumentaessa näköalan loihtinut ne silmieni eteen, ja aina olen tuntenut rinnassani vilpittömän rakkauden tunteen, kuin konsanaan läheisintä ystävää nähdessä, ystävää, johon on kiintynyt ikuisilla siteillä. Ne ovat, nuo kuviot, pysyneet muuttumattomina, kun kaikki muu on muuttunut ja vaihtunut, niiden äyränteet ovat yhtäläisiä tänään kuin vuosikymmeniä sitte. Ja metsän ranta seisoo tänään aivan samassa kohden kuin lapsuusaikoinanikin, se ei ole väistynyt tuonnemmaksi eikä lähentynyt tännemmäksi. Ja metsän rantaa kohti virtailee hidaskulkuinen joki, jonka tyyni pinta kuvastuu lähellä kosken niskaa kunnaalle, jossa istun lepohetkeä viettämässä. Niskan keskessä on mökin lattian kokoinen vihantasaari, Sant Helena, joksi se kerran ristittiin iloisien ja huolettomien naurujen raikuessa joen rannoilla. Saari juolahti mieleeni, vaikka ei näykään kunnaalle, jossa istun, mutta semmoistahan sattuu niin usein, että muistelee sitä, jota ei näe ja päinvastoin.

Koskirikkaan ja lakearantaisen joen poikki, peltoaukeaman päästä päähän, kulkee maantie, kaartuen aivan istumapaikkani lähelle. Tummanvalkoisena vyönä kaartelee se peltoja pitkin ja poikin, halkoo tuonnempana kylän kahtia ja suikahtaa aukean lopussa metsikköön. Maantie, lapsuusaikojen ihmeitten ihme, maailman suuri salaisuus, joka herätti minussa ensimäiset kaukaisuuskäsitteet,sekä kuvitelmat oudoista porraskäytävistä ja kaivopoluista. Seudun valtimona se vielä nytkin anastaa huomioni. Etäisien pitäjien isännät aina niiltä seuduin saakka, missä päättyvät Päijänteen pitkät vedet, ajavat ohitseni maalaistavaroita myymään pääkaupunkiin. Mielihyvin silmäilen heitä, oman heimoni väkeä kuin ovat, lähinnä sydäntäni, tunnettani ja ymmärrystäni.

Mutta sattuvat silmäni ruohikkoon, josta heinäsirkan laulu kuuluu katkeamatta, ja minä keksin hyönteisen, korean eläjän, punasiipisen, kirjavakaulaisen. Pyrkii, raukka, ylöspäin ja korkealle! Tuntee ehkä itsessään kahlituita voimia ja tahtoo näyttää niitä maailmalle. Tekee äärettömästi työtä, osatakseen sopivalle nousupaikalle, josta lentoon lähteminen kävisi laatuun, tekee lukemattomia nousukokeita, mutta ei onnistu. Joku vähäpätöinen seikka on aina esteenä. Ne ovat juuri vähäpätöisyydet, joihin se myötänään takertuu ja sotkeutuu. Joku korsi sattuu aina sen tielle, sen tie kulkee kauttaaltaan vähäpätöisyyksien maailmassa. Kun se yrittää lentämään, puuttuvat siltä aina tarpeelliset edellytykset, voima ja korkeus, siten on sen mahdoton saada vauhtia. Tekisi mieleni kysyä siltä, onko se milloinkaan nähnyt nuoren kotkan kohoavan lentoon hongan latvasta, mutta tietenkään se ei ole nähnyt, ei se sitte noin kyvyttömästi yritteleisikään. Tai jos se on niin itserakas, että kuvittelee olevansa nuori, väkevä kotka. Ehkä. Ainakaan se ei väsy eikä menetä toivoa, yhä ja yhä se yrittelee, piittaamatta vastuksista ja onnen oikuttelemisista. Ja viho viimeinkin se onnistuu. Se on päässyt irti neularuohosta ja muista vähäpätöisistä vastuksista ja joutunut kiipeemään uljasta kasteheinän kortta, joka hieman kallistuneena nokkoista kohti seista törröttää nuoren koivun lähellä. Ehdittyään latvapuoliin, levittää yrittelijä siipensä ja valmisteleikse kohoomaan. Mikä juhlallinen jännittävä silmänräpäys. Kuuluu pieni surahdus, hyönteinen on lähtenyt lentoon. Vihdoinkin, lukemattomien ponnistuksien jälestä pääsee kovaosainen tarkoituksiensa perille. Iloinen tunne valtaa minut, ja hyönteinen lentää ja kohoo, mutta äkkiä muuttaa se suuntaa ja lähtee painumaan alas. Tuuli on sitä vastassa ja kiidättää sitä oman mielensä mukaan. Käsittämättä vastustajansa voimaa ja omaa heikkouttaan lentää hyönteinen tuulen mukana, lentää, pörisee ja laulaa iloissaan. Kuvittelee ehkä lentävänsä omassa vapaudessaan, kuvittelee ehkä kohoavansakin, kunnes kupsahtaa perunamaan pientarelle. Samassa ilmaantuu pääsky lähettyville, tehden nuolen nopeita liikkeitä ja pyydystellen syötävää lapsilleen. Sen sopi lentää, kun oli luotu lentäjäksi, mutta tuo toinen, tuo dilettantti, joka pyllähti pientarelle, miksi se yritti ja yhä yritti, kun näki ettei kyky ollut ahkeruuden vertainen.

Ei ollut aikaa miettiä kysymystä, sillä lepohetki oli kulunut loppuun ja työ odotti.

Mutta illalla, auringon vaipuessa kallioisen mäen taa, istun taasen entisellä sijallani ihailemassa kaihoisaa elokuun iltaa. Mielialani on aivan toinen kuin aamulla, minä olen tunteellinen, herkkä ja melankoolinen, minä tunnen kaipuuta, ikävää ja masennusta. Kirkkaat, iloiset värit ovat kadonneet näköpiiristäni, haikea sävel soi korviini metsänrannasta, soi joen pinnalta ja peltoaukeilta. Kun näen maantiellä kulkijan, huomaan että hänen askeleittensa tahti on painostava ja jos ken ajaa hevosella, keksin minä että hänen mielensä on raskas. Jostakin kaukaa kuuluu iloisen valssin sävel, mutta minusta kuulostaa, kuin laulaja laulaessaan myöskin itkisi ja valittaisi.

Painuu illaksi, savut herkeävät nousemasta ilmoihin, hiljenee kaikkialla, maantiellä vain on poikkeuksellista liikettä, ja joskus kaikuu peltojen poikki lyhyt koiran haukunta.

Makuulle asettuessani on jo tihut hämärä, elokuun sekasäinen päivä on vaihtunut tummaksi illaksi. Valvon moniaan hetken, jolla ajalla päivän erikoisemmat tapahtumat kiitävät pikakuvina ajatuksiini. Kuusivuotiaan tapaturmainen kuoleminen veteen, kirje, jonka olin saanut tuntemattomalta ystävältä ja hyönteinen, dilettantti, joka yhäti taistelee vähäpätöisyyksistä irtautuakseen ja kohotakseen ylempiin ilmoihin eikä kuitenkaan onnistu, ei iki milloinkaan.

Hymyilen itsekseni -

Oltuani hetkisen ajattelematta, kuulen seinäkellon harvat lyönnit. Koen ajatella jotakin, koen keksiä jotakin ajateltavaa, mutta huomioni kiintyy yhä messinkilaattaan, joka hiljaa ja tyynesti heilahtelee oikeaan ja vasempaan.

Äkkiä iskee mieleeni vanha tuttu ajatus, ja samalla valtaa minut omituisen ahdistava ja omituisen suloinen tunne. Muuan, jolla on mittaa taakse- ja eteenpäin, on lyhentynyt pikku kappaleen sitte eilisillan. Seinäkellon lyönnit ovat iskeneet siihen eilisillasta saakka, ja nyt makuulle asettuessani tipahti kappale pois. Yksi ainoa kappale! Tosin vain yksi ainoa, mutta niitä entisiä tipahtaneita on jo noin puolitoistakymmentä tuhatta. Se on sievä summa, varsinkin kun en lainkaan tiedä paljonko on enää jälellä. Ehkä ovat jo hyvinkin vähissä.

Ehkä.

Tuntuu ihanalta tuo, että ehkä ne ovat jo hyvinkin vähissä, mutta ihanuuteen sekautuu kyyneleinen tunne. Odotin ja toivoin aikoinani niin paljo siltä, josta nyt kappale kappaleen jälkeen tipahtaa irti eikä mikään toiveeni ole toteutunut. Ja kenties ei toteudu konsanaan.

Kenties.

Miksi siis huokailla ja väristä lyhennyksien vuoksi? Se, joka tulee niiden jälessä, tulee ikävöittynä ystävänä.

Mutta kuitenkin, kun toivoin niin paljo . . .


Nämä lyhennykset analyseeraavat henkeäni ja vetävät päivän valoon kaikki erilaiset solut. Ne ahdistavat ja kurittavat, mutta ne samalla hellästi halailevat. Ja sen vuoksi minä niitä sekä kammoan että rakastan. Kun yön hiljaiset varjot hiipivät huoneeseeni, kun päivän kuvien muistot alkavat raueta, ajattelen minä lyhennyksiä.

Kun ne ryntäävät esiin, on niiden ensimmäinen halailu musertava ja kaamea, mutta kärsittyäni tuokion, muuttuu halailu helläksi, hyväileväksi.


Emil Lassinen





Aika 2/1908.