Maria Jotunin "Rakkautta"

Kun lukee nuorten kriitikkojemme arvosteluja Maria Haggren-Jotunin kirjasta "Rakkautta", saattaisi luulla heidän ottaneen tunnussanakseen vanhan romanttisen lauseen "taide taidetta varten". Ylistäessään tekijän taiteellisuutta ovat he niin visusti karttaneet puhua sisällyksestä, että lukijat, joilla on tapana panna enemmän taikka ainakin yhtä paljon arvoa siihen mitä kirja antaa kuin miten se annetaan, ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun eivät ole saaneet mitä he kiittävien arvostelujen nojassa ovat odottaneet. Eiköhän arvostelijain ilmoittaessaan uutta teosta tulisi myöskin antaa edes vihiä tekijän elämän- ja maailmankäsityksestä? Niin on kysytty, ja kirja on tullut väittelyn esineeksi laajoissa piireissä, joissa kaunokirjallisuutta luetaan. Sentähden kannattanee vielä puhua siitä vähän julkisestikin.

Ennen kaikkea on "novelleja" kiitetty esityksen suppeudesta ja täsmällisyydestä ja onhan se kieltämätön ansiopuoli varsinkin meillä, jossa niin usein sekä suorasanaisissa että runomittaisissa tuotteissa tavataan enemmän sanoja kuin ajatuksia, enemmän helinää kuin henkeä — seuraus taideaistin kehittymättömyydestä ja sanomalehtityön turmelevasta vaikutuksesta. Muutoin on nti H-J:n esitystavan ansio hyvin yksipuolista laatua. Vastaiseksi hän näyttää vähemmän kertojan lahjoja kuin luontaista kykyä vuoropuheluun. "Josefiina" on kokonaan laadittu näytelmäkohtauksen muotoon, ja yleensäkin on puhelu siinä määrässä pääasiana, että ympäristö, jonka tulisi luoda valoa henkilöitten kehitysehtoihin, on kerrassaan laiminlyöty. Kuvaukset eivät siis lainkaan kelpaa esikuviksi kertojillemme; ne ovat jonkinlaisia sekasikiöitä, jotka eivät ansaitse novellin nimeäkään. l) Tämänlaiset vuoropuhelupätkät ja kohtaukset käyvät sitä paitse pian yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, eikä nti H-J:kaan ole voinut kokonaan välttää sitä, vaikka hänellä — se myönnettäköön vilpittömästi — on harvinainen, alkuperäinen kyky antaa ihmisten puhua niin, että he paljastavat sisänsä lukijalle. Ihme olisi, jollei tämä kirjailija ennen pitkää antautuisi draaman alalle. Siihen näyttää sekin viittaavan että hän on niin kylmäverinen havainnontekijä. Nähtävästi hän ei runoilijan tapaan ole rakastanut ketään kuvattavistaan — sen huomaa siitä ettei yksikään lämmitä lukijaa — , mutta joskaan ei juuri tunteen puute, niin on ainakin halu mietiskelevään elämäntarkasteluun näytelmäkirjailijan edellytyksiä ja tätä jälkimäistä ominaisuutta tekijä ei kaipaa.

Sisällys vastaa niin vähän kirjan nimeä, että sitä tuskin voi ajatella muuta kuin ivalliseksi. Ainoaa "rakkautta", jota tekijä oikeastaan kuvaa on aistillisen vietin ilmaisu paljaimmassa, raaimmassa muodossaan. Se tapahtuu kolmessa kolmestatoista kuvauksesta; kymmenessä ei ole rakkautta muuta kuin ivallisessa merkityksessä. Luokaamme lyhyt katsaus aiheisiin. Augusta Aurell, jonka isä on juoppo sentähden että hänen vaimonsa on hänelle "vieras", menee pakosta miehelle päästäkseen kodista; "Ei kannattanut": Akseli on ottanut eläimellisesti terveen Ainan ohjatakseen elämänsä kulun terveisiin uomiin, mutta kosketus, sielujenkin, jäi ulkonaiseksi — on näet olemassa synnynnäinen kammo ihmisen ja ihmisen välillä ja sentähden ei kannattanut koettaakaan parantaa suhdetta; "Unta": mies halvattuna, vaimo odottaessaan hänen kuolemaansa juopottelee helpottaaksensa karsimansa vääryyden tuottamaa tuskaa; "Rakkautta" : varakas kauppias ja konttoristineiti sopivat kylmäverisesti naimisliitosta molemminpuolisten etujen nojalla; Matami Röhelin ottaa 300 markasta kerran kaikkiaan erään "fröökenin" lapsen, jolla on paikka toisessa kaupungissa — lisäksi tulisivat myöhemmin hautajaiskustannukset; "Maantiellä" Pekka kertoo miten hän mieluummin pitää kihlattua morsiantaan piikanaan kuin menee vihille — aviovaimona Riittastiina lokkisi liiaksi voita; Josefiina", pelastusarmeijan kapteeni, on kihloissa Kattaisen kanssa, mutta kun tämä on sairas ja arvattavasti pian kuolee, onhän lupautunut hänen veljelleen Jannelle, toivoen että Jumala luokseen korjaa tämän 'leskimiehen' lapsen; "Lähtö": sairas ukko menee mieluummin linnaan kuollakseen kuin maksaa sakot hirvenlihoista ja määrää lähtiessään kenen vaimon on ottava miehekseen hänen jälkeensä; Loviisa Öhman kiittää 30 vuotta Jumalaa siitä, että hän ei ollut tehnyt syntiä ja suudellut Ernst serkkuansa, luutnanttia, jota oli rakastanut, mutta joka oli nainut rikkaamman tytön, kun Loviisa tuli köyhäksi; Eriika on purkanut kihlauksensa rakkaudesta toiseen, joka lähti tiehensä, nyt hän on menevä edullisimmalle ottajalle.

Siinä kymmenen "rakkausjuttua"! Eikö tekijä ole ajatellut näin: katsokaas tässä mitä se on, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi? Että useimmat kuvaukset ovat ivahengen synnyttämiä, jopa "Loviisa Öhmankin", joka kuitenkin näyttää liikuttaneen muutamia arvostelijoita, sitä ei voi epäilläkään; mutta kysyä saattaa, onko tuon ivan eli satiirin pohjana jonkunlainen ihanteellinen elämänkäsitys, jolle vastaavata tekijä turhaan on etsinyt todellisuudesta ja jonka pettyminen on herättänyt hänessä surua ja katkeruutta? Siitä ei kuvauksissa huomaa merkkiäkään, vain näyttää tuo iva paremmin perustuvan johonkin ihmisvihaan, joka nauttii ihmisellisen kehnouden kuvaamisesta. Valaisevia ovat siinä kohden ne kyhäelmät, joissa aistillinen rakkaus on kuvauksen esineenä: "Herman", "Kirjeitä" ja "Päiväkirjasta". Rakkaus on yksistään veressä, sukuvietissä ja sen korkein ominaisuus on — petomaisuus. Nti H-J. kilpailee kuuluisimpain ranskalaisten naturalistien kanssa häikäilemättömyydessä valitessaan piirteitä kuviinsa. Hämmästyttävä raakuudessaan on Herman, joka väsyneenä Aliinaan "pakoittaa" itseään menemään hänen luokseen ja juo siellä konjakkia ja lavertelee järjestä ja jumalasta siksi, kun heittäytyy nukkumaan entisen armaansa vuoteelle. Entäs tuo nuori rouva, joka ilmoittaessaan tulonsa rakastajalleen tilaa väkeviä yhtymisen höysteeksi, ja on iloinen kun hänen suhteensa mieheensä tekee varmaksi, että tämä ei voi epäillä toisen olevan perheen lasten isä. "Rakkaudessa" siis ei tule kysymykseenkään minkäänlaista uskollisuutta. Mutta eihän pedotkaan — — —

Mikseivät arvostelijat ole katsoneet syytä olevan antaa lukijoille mitään tietoa, että kirjan sisällys on tämänlaatuinen? Olisihan se ollut uutuutenakin mainittava, sillä minun tietääkseni se on uutta kirjallisuudessamme, tämä äärettömän synkkä — sanoisinko nihilistinen — elämänkatsomus. Vai onko se nykyisten nuorten kesken tuttua ja vanhaa? — Turhaa olisi ruveta tekijälle selittämään, että on sitä olemassa muunlaistakin rakkautta kun hänen kuvaamansa taikka että ihmisyys ja uskonto joskus näyttäytyvät toisinkin kuin irvikuvana; mutta mielellään tahtoisi tietää, mitä tietä suomalainen naisylioppilas on tullut tälle kannalle. Kuinka paljo on tässä todellisuudesta otettua ja elettyä ja kuinka paljo ranskalaisesta kirjallisuudesta opittua ja kotimaisessa ilmanalassa kehitettyä? Enimmän jälkimäistä ainesta on kieltämättä juuri viimemainituissa kuvauksissa, jotka ovat muita heikommat ja joissa ympäristön laiminlyöminen vaikuttaa epäedullisimmin. Näiden kuvausten kypsymättömyys herättää toivon, että tämä kirja toki edustaa ohimenevää astetta nti H-J:n kehityksessä.


Eliel Aspelin-Haapkylä.


1) Tositeossa tekijä itse ei olekaan antanut kyhäelmilleen tätä nimeä; arvostelijat ovat niitä kiittäneet novelleina.





Aika 23-24/1907.