Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.
Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni. Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi, keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä vantin napista.
Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa. Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.
Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas. Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.
Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti polvilleen ja katsoi minuun.
— Hyvä, hyvä, — sanoi hän. — Kaaren suuruus, missä Great Easternin kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.
— Niinkö tosiaankin! — sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.
— Aivan varmaan! — vakuutti tohtori. — Laivan vaaruessa seinäin nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa kuhunkin kikkeröintiin.
— Niin siis, — vastasin minä, — koska Great Eastern niin äkkiä palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.
— Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! — vastasi Dean Pitferge lystillisesti, — sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.
Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen, hän kun olis saattanut päänsä halkaista.
— Oh, ei siinä kaikki! — vastasi hän, — ennen pitkää meille joku onnettomuus tapahtuu.
— Meillekö?
— Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille matkustajille.
— Jos puhutte toden takaa, — kysyin minä, — niin miksi olette tulleet tähän laivaan?
— Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, — vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.
— Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?
— Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli — uteliaisuudesta.
— Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.
— En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.
Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen etemmäksi pakinoissansa.
— Tohtori, — sanoin minä, — en tiedä, mille tositapauksille te perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä, että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.
— Ei tee mitään, — vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu, käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa, mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen tähden että sen teki.
— Ahah, tohtori, — jatkoin minä, — olisitteko materialisti?
— Miksi niin kysytte?
— Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko
Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.
— Puhukaa vain piloja, herra, — vastasi tohtori, — mutta antakaa minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.
— Mutta saattaako siitä päättää…
— Odottakaa! — jatkoi tohtori. — Yksi Great Easternin kapteineista on jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.
— No niin, — sanoin minä, — meidän täytyy surkutella sen taitavan miehen kuolemaa; siinä on kaikki.
— Sitte vielä, — jatkoi Dean Pitferge, huolimatta heikko-uskoisuudestani, — kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta. Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.
— No, — sain minä ilkullisesti virkaneeksi, — sepä jotakin oli.
— Kerrotaanpa niinikään, — jatkoi tohtori, — että höyrykattiloita sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni höyrykattilaan.
— Hyvä! — huudahdin minä. — Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte sen, tohtori?
— Uskon kyllä, — vastasi tohtori, — minä uskon täyttä totta, että matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.
— Mutta onhan Great Eastern vankka alus, — vastasin minä, — ja niin luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja vastaan.
— Niin onkin, se on varma, — jatkoi tohtori, — mutta antakaa sen kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja New-Yorkin välillä?
— En, tohtori.
— Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon, olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita. Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset, katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi; huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi, kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle, joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa. Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota. Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä. Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta, huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista. Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.
Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra, missä olemme kahdeksan päivän perästä!
(jatkuu)
