Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma, vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.
Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, — olinpa sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja, tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä, niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.
Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle. Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti (kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti siirtää auringon.
— Keskipäivä! — sanoi kohta kapteini.
Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.
Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:
Lev. 51 pyk. 10 m. P.
Pit. 24 pyk. 13 m. L.
Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.
Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550 peninkulmaa Fastenetista.
Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon, ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.
Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä. Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen Mac-Elwinin ja minun kesken.
— Niin, — vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata — nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!
Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu. Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia, kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän rakasti.
Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.
— Mikä sen nuoren tytön nimi oli? — kysyin minä kapteini Archibaldilta.
— Ellen Hodges, — vastasi hän.
— Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.
— Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? — kysyin vielä kapteinilta.
— Harry Drake.
— Drake! — sanoin minä, — mutta onhan se mies täällä laivassa!
— Hänkö täällä? — toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja katsellen minua vasten silmiä.
— Niin, — vastasin minä, — täällä laivassa.
— Varjelkoon Jumala, — sanoi kapteini vakaisesti, — ettei Fabiani ja hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.
Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti vihasta, jonka hillitsin.
— Niin, — sanoi hän, — onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne menee hän?
— Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo työllä ansaita.
— Elleni raukka! — mumisi kapteini. — Missä on hän tällä hetkellä?
— Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?
— Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? — sanoi Corsican ja katsahti minua kasvoihin.
Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois. Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut Draken muassa tällä matkalla.
— Jospa totta puhuisitte, herraseni, — vastasi kapteini Corsican, — sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka kelvoton hyvänsä.
Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan sitoutui silmällä pitämään.
Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun ilveilijä T… istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos, kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.
(jatkuu)
