Kolmastoista luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi, jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan, kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen suuntaan.

Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.

— Herraseni, — vastasi hän varsin vakaisesti, — meidän tulee kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään, höyry on ihmisen kädessä!

Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.

Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna. Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.

Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä. Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.

Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella. Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.

Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään. Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina. Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä, sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.

Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla, "Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.

Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan liehtoa saarnaajan tulta.

Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja loi silmänsä seurakunnan ylitse.

"Alussa", — sanoi hän, — "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja seitsemäntenä hän lepäsi".

Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.


(jatkuu)