Yhdeksästoista luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä. Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia, jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä keuhkoilla.

— Olin tupehtua salongissa, — sanoi hän. — Täällä olen toki puhtaassa ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen puoli-tupehduksiin.

— Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, — vastasin minä hänelle. — Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.

— Niin, — vastasi kapteini, — he pitävät hiilihappeen parempana. Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa sampanjassakin!

Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta kappien korkeilla seinillä.

Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista. Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: All's well! All's well! (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)

Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut, heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla huoleti.

Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla, ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset tekisivät isolla torilla kaupungissaan.

Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä, käsipuuta vasten nojautuneena.

Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:

— Se on Fabiani!

Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican meni hänen luoksensa.

— Fabiani! — sanoi hän.

Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:

— Hiljaa!

Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:

— Tuo musta nainen!

Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli maininnut.

Fabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin, mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu huntu silmillä.

— Hullu! mielipuoli! eikö niin? — jupisi Fabiani.

Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui itsekseen.

Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä. Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä … ja katosi sitten kapin taa.

Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin ojennettuina.

— Hän! — jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: — Mikä näön harhaus!

Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.

— Tule Fabiani! tule — sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä pois.


(jatkuu)