Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan ilmoituksen ison salongin ovelle:
Lev. 51 pyk. 15 m. P.
Pit. 18 pyk. 13 m. L.
Matkaa Fastenetista 323 penink.
Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323 peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa, jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa vuorokaudessa.
Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa: "menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta. Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä, leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista ja rattaan siivistä.
Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä syytä hänen murheesensa.
Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa, minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin, elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis sitä haikeampaa.
Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin, katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen sitä mukaa kuin laiva vaarui.
Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:
— Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö? En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!
Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:
— Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!
— Miten sinun on laita, Fabiani? — kysyin minä häneltä ja otin häntä käsistä kiinni.
— Minulla on täällä, — sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle, — paha, joka on minun kuolettava!
— Pahako, — toistin minä, — pahako, eikä parannuksen toivoa?
— Ei toivoa!
Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.
(jatkuu)
