Kahdeksasneljättä luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä. Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä, päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla. Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta putouksesta.

Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin: ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä paikalla ei ole kovin ankara.

Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden meterin jalkaimme alla.

Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen. Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi häntä tällä ilmassa kävelyllä.

— Kenties hän oli herkkusuu — sanoi tohtori — sillä Blondin valmisti erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.

Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854), Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832) y. m.

— Ja nyt menemme putousten alapuolelle — sanoi tohtori, aamuisen otettuamme.

Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen, jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä. Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen kivimuurilla sulkenut.

Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja hämmästyksen huuto:

— Kapteini Corsican!

Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.

— Tekö täällä! — huudahti hän. — Olipa lysti jälleen nähdä teidät.

— Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? — kysyin minä likistäen Corsicanin käsiä.

— Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen jälleen.

— Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.

— Niagara — vastasi Corsican — on englantilaisten ja amerikalaisten kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella hoitaa ystävätär-raukkaamme.

— Onko Elleni tuntenut Fabianin? — kysyin minä.

— Ei, ei vielä — vastasi kapteini. — Muistattehan että, juuri samassa kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa, joko menneessä tahi tulevassa ajassa.

— Oi ystäväni! — huudahdin minä — me tahdomme pelastaa hänen, mutta missä on Fabiani ja kihlattunsa?

— Katsokaa tuonne — vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran rantaan päin.

Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä "Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.

Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen. Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se onkin.

Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme "Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.

Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge pidätti meitä.

Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta. Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua, mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:

— Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen minä?

Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen, äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.

— Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.

Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas. Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta tohtori astui väliin ja sanoi:

— Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.

Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen. Hän tuli luoksemme ja sanoi:

— Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?

Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.

Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12 aikana lähdimme Clifton-Housesta.


(jatkuu)