Kahdeskolmatta luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.

Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään, mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla, niinkuin Champs-Elyseilla* kauniina sunnuntaina toukokuulla.

Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.

Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon, jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa yhtymystä.

Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin. Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.

Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa, kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt, nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.

— Kuinka sinne tullaan? — kysyin minä.

— Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.

— Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?

— Sitä en tiedä, herraseni, — vastasi passari.

Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan, jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.

Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.

Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni; aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin suljettuna.

Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista. Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.

Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli, niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.

Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä, joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.

Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.

Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan? Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä. Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään, niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi… Fabiani tuli hytin viereen ja seisahtui.

Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä! Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista. Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään suruun, jota hän kantoi rinnassaan.

Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin! Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni, lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.

Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen tähden häntä kohti.

Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta taipui.

— Tiedätkö, kuka tuo onneton on? — kysyi hän minulta.

— En tiedä, Fabiani, en!

— Se on se mielipuoli! — sanoi hän. — Tuota ääntä luulisi ääneksi toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa, ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi tuon nais-paran!

— Tule Fabiani, — sanoin minä, — tule!

Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.


(jatkuu)



* Elyseion kedoilla, Parisissa.