Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä enkä kapteini Corsicania.
Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä. Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten neljännes-tuntien omistajat — ja minä olin niiden joukossa — olivat luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa luullut olevansa Londonin pörssissä.
Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari, joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä: se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista. Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!
— Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.
— Kaksikymmentä, että hän on leskimies.
— Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.
— Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.
— Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.
— Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.
— Hän polttaa tupakkaa.
— Hänellä on piippu suussa.
— Ei, hänellä on sikari!
— Ei! on! ei!
Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla, höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia, käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit* eivät pysty niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan edessä.
Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.
Häntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:
Luotsi oli nainut mies.
Hänellä ei ollut sylää nenällä.
Hänellä oli vaalea korvaparta.
Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.
Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.
Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi suoraan tapaansa:
— Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille, että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.
Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.
Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.
Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti halulla nieltiin.
(jatkuu)
* Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.
