Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä. Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire? Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.
Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, — sanoi kapteini Corsican, — parempi on päästä loppuun asiassa.
— Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä kahden-ottelussa läsnä.
— Se on tietty.
Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.
Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa. Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen kannelle.
Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty, kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille. Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.
Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa, ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.
Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt, luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa hiljaisella äänellä.
Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.
Samassa huusi tähystäjä:
— Maa!
(jatkuu)
