Kolmasneljättä luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta. Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!

Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great Eastern oli vain vähäinen saari meressä.

Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.

Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa, joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu, niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun makasi ankkurissa.

Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin. Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle kätensä, sanaakaan virkkamatta.

— Eikö Harry Drake vielä ole tullut? — kysyi kapteini Corsican minulta.

— Ei vielä — vastasin minä.

— Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.

Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja. Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.

Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti. Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani, trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.

Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois, riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.

Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan. Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi kuiskien:

— Oikein! Niin, nytpä muistan.

Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla. Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella yhdessä kohti.

— Valmiina, herrat! — sanoi kapteini Corsican.

Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven, maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa, joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.

Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä pois kasvoiltansa.

Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.

Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.

Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti. Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.

Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni. Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.

— No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.

Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.

Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.

— Te, tekö täällä! — huudahti Drake Ellenille.

Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.

Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni. Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.

Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi lyöty?

Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta pois. Se kaatui kuin hengetön alas.

Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry oli kuollut.

— Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua käsivarteen. — Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää voimaa?

Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.


(jatkuu)