Neljäskolmatta luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.

Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni, onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa — päällänsä tietysti — sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.

— No! — huusi hän. — yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä varten tilattu.

Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon selitti kaikki.

Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä, joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.

Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä jättiläinen sen kestäisi?

— Sille tapahtuu joku onnettomuus, — väitti Dean Pitferge yhä. — Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!

Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi. Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta vastaansa, vaarui hirmuisesti.

— Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, — sanoi tohtori minulle merimiehen varmuudella, — joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee kumpaakaan.

— Minkä tähden ei? — kysyin minä.

— Sen tähden että, — vastasi tohtori, — sen tähden että jotakin täytyy tapahtua!

Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut mastojen ja savupiippujen kaatuvan.

Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.

Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi laivaa vasemman keulalaidan puolelta.

— Tuo, — sanoi tohtori minulle, — ei ole mikään korvapuusti, vaan nyrkinpaukaus vasten naamaa.

Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä, jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.

— Ottakaat vaarin, — sanoi tohtori, — onnettomuus ei ole kaukana.

Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn vaatteen.

Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa, pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä. Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois. Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos; siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä — veden paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.

— Hyvä, — sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.

Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen vedenpinnan alate, suu auki.

Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.

Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:

— Alukseni on häväisty.


(jatkuu)