Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä. Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.
Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain kuljettajan.
— Herraseni, — sanoi hän hänelle, — kaikki pikkusenne ovat kovaa kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.
— Äläs kelpo! — vastasi tuo keinollinen parisilainen, — koko tukku oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.
Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa. Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.
— Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, — sanoi Pitferge, — niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.
— Entäs se matruusi-raukka? — kysyin minä tohtorilta.
— Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.
— No, — sanoin minä, — joko taas menemme entistä suuntaamme?
— Jo, — vastasi tohtori, — länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se kyllä tuntuukin, — lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi. — Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä, miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.
— Sepä oli käytännöllinen ajatus, — vastasi minä.
— Niin, — sanoi Pitferge, — siten rahaa ansaittaisiin … tahi tapattaisiin!
Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren. Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille viimeisen henkäyksensä.
Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti.
Vaarin-oton seuraus oli tämä:
Lev. 41 pyk. 50 m. P.
Pit. 61 pyk. 57 m. L.
Kurssi: 193 penink.
Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja — oikea asukas Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa — ei koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti, antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja ihmeteltävää laudoitustansa.
Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan yhtiön alus kintereillänsä.
(jatkuu)
