Yhdeksäskolmatta luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin, valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.

— No, — sanoi hän, — hän on kuollut se haavoittunut miesparka, kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!… Oi niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali, joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole loppunut.

— Mies-parka, — sanoin minä, — juuri satamaan päästessään, miltei Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja lapsistaan?

— Niin, mikäpä auttanee, herraseni, — vastasi tohtorini, — laki, kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?

— En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, — tohtori.

— Lasku on hyvin mutkaton, — jatkoi tohtori. — Jos elän kuusikymmentä vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600 tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888 miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä, jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen, kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.

Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen — mikä olikin helppo asia — että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä. Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa tunnissa.

Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä ilmoitettava.

Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle ilmoitettavana.

— Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, — sanoi hän. — Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?

— Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?

— Ei yhtään.

— Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?

— Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin miehestäkin, joka sitä kantaa.

— Kutka ovat Harry Draken puollustajat? — kysyin minä.

— Toinen, — vastasi minulle Corsican, — on tuo ilvehtijä…

— Tohtori T…?

— Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.

— Milloin he tulevat teitä käskemään?

— Minä odotan heitä täällä.

Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla. Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä, joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.

Tohtori T… alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon kapteini Corsican tuskin vastasikaan.

— Herrat, — sanoi tohtori T… juhlallisella äänellä, — ystävämme Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.

Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.

— Herrat, — jatkoi hän, — kieltämätön asia on, että kapteini Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.

Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin vaiti olla.

— Asiaan, herra, — sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T…lle, jonka puheen hän keskeytti. — Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton. Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä on oikeus valita aseet. Entäs vielä?

— Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?… — kysyi tohtori, Corsicanin äänestä ällistyneenä.

— Kaikkeen!

— Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.

— Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?

— Ei, täällä laivassa.

— Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen aamullako varhain?

— Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on tyhjänä.

— Hyvä, hyvä.

Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi tohtori T…lle selkänsä.


(jatkuu)