Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala. Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari, iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin huvipaikka kesän aikana.
Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen. Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.
Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?
— Tahdotteko, että hämmästytän teidät? — kysyi tohtori Pitferge, joka oli tullut luokseni komentosillalle.
— Aivan mielelläni, tohtori.
— Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.
— Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.
— Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, — jatkoi Pitferge, kohauttaen hartioitansa. — Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten. Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja ennen pitkää ne nielevät toisensa.
— Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.
— Minä sanon vieläkin, — vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, — että raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni, kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen, josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.
— Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, — vastasin minä intollisella äänellä; — mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?
— On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna 1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät hämmästyksiin.
— No niin, tohtori, niinkuin tahdotte… Saammehan nähdä. Ettehän toki peljänne ukkosta?
— Minäkö? — huudahti tohtori. — Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa vielä enempikin, se on lääkärini.
— Lääkärinnekö?
— Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito ei voinut mitään.
— Te puhutte leikkiä?
— Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.
— Se ei mitään tee, — sanoin minä. — Siihen lääkäriin en isosti luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.
— Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa — talonpoika sairasti parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta — ja mies parani täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.
Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.
— Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! — sanoi hän.
— Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä lääkärintaidossa.
(jatkuu)
