Jouluaatto Islannissa.

(Suomennos U. A:lle).

Löytyneeköhän mitään kammottavampaa luonnossa kuin aito iislantilainen lumimyrsky keskitalven aikaan korkealla tunturilla! Tuimana temmeltää lumi hurjassa, mahtavassa piiritanssissa, raivoisan tuulen takaa ajamana. Ukkosen kaltainen jyrinä kuuluu syvissä tunturirotkoissa. Kuni villit pedot raivoovat tuulet ahtaissa halkeamissa ja aika-ajoin kuulee kaukaa huokauksia särkyneitä, niin oudon raskaita.

Hetkisen levähtää myrsky alkaakseen kohta taas uudelleen kiehua. Tämä hetkinen hiljaisuus on kammottava. On kuni tunturit kaikki vavahtaisivat kolkon kuoleman pelossa.

Tuolla mies ojan kahta hevosta. Hiukset ja parta jäässä. Silmät tuijottivat terävästi huurteisten silmäripsien takaa. Syvässä, pehmeässä lumessa pääsee hän vain vaivoin eteenpäin. Hevoset vajoavat yhä syvemmälle kinokseen raskaine kuormineen: joulupostineen. Koko viime kuukauden posti läheltä ja kaukaa, tervehdys ystäviltä ja sukulaisilta, tervehdys aaltoilemasta elämästä ulkona maailmassa kaukaiseen kylään talven pitkässä yksinäisyydessä.

Äkkiä pysähtyvät hevoset, vielä pari ponnistusta, sitten lyyhistyvät ne kokoon. Voimat eivät riitä lumimeren aaltoja vastustamaan. Postimies seisoo neuvotonna. Levottomasti harhailee katse sinne tänne. Lempeästi ja hellin käsin silittää hän hevoisiaan, sulattaa jään ja lumen niiden silmiltä ja kotvan houkuteltuaan, saa hän ne jälleen eteenpäin pyrkimään.

Matka on vielä pitkä ja päivä niin lyhyt.

Myrsky raivoaa yhä hurjemmin, on vaikea pitää tien suuntaa selvillä. Vuolas virta kulkee kulkuaan lähiseudusta alhaalla syvyydessä, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Harhaan voisi mennä ja syöksyä syvyyteen. Niinhän on monen käynyt. Postimies ei ole saapunut kylään. Kauan on turhaan etsitty. Keväällä vasta lumen sulaessa löydettiin mies, kaksi hevosta ja neljä matkakirstua jään alta jostain tunturirotkosta. Se näky kertoo selvin piirtein oman lyhyen kertomuksensa. Taikka hevoset nääntyvät matkalla. Silloin postimiehen täytyy panna tärkein posti selkälaukkuunsa, sitoa sukset jalkaan, kirstut lujasti yhteen, jättää ne ja hevoset tunturille ja koettaa yksin umpimähkään jatkaa, yksin pimeässä ja lumituiskussa tunturilla, missä kammottavat rotkot ja koleat kuilut uhkaavat.

On raskas hetki se, jolloin iislantilaisen postimiehen täytyy jättää hevosensa tunturille tuimaan lumituiskuun. Nuo viisaat, uskolliset toverit ovat tulleet hänen parhaiksi ystävikseen hänen pitkillä vaarallisilla matkoillaan. Usein ne ovat pelastaneet hänen henkensä kylmissä vuolaissa virroissa, jotka saavat alkunsa ikuisista jäätiköistä, luikertelevat päivän siellä, toisen täällä ja joiden kulkua sentähden on mahdoton tietää. Hevosiin yksin on silloin turvauduttava ia nuo pienet iislantilaiset hevoset suorittavatkin usein tehtävänsä hämmästyttävällä voimalla ja varmuudella. Ne löytävät tien kylään, postimiehen kauan taisteltua kovaa taistelua luonnon hirmuvaltaa vastaan, hänen harhailtuaan autioilla tuntureilla. Siksi on niin vaikea erota hevosista. Ehkei näe mitä enää. Lumimyrsky voi raivota vuorokausia ja vajottaa nuo uskolliset eläimet metrin paksuisen lumipeiton alle. Keväällä ne kenties sieltä löydetään – – –

Mutta jos postimies sattuu näkemään hämärintäkin valoa kaukaa, silloin matka kyllä käy, joskin sitä vielä pitkälti jatkuu. Keskiyön aikaan voi hän olla kotona. Levähdetään hetkinen jossain suojapaikassa, hevoset ruokitaan, sitten kiirehditään reippaasti eteenpäin.


*

Tuolla alhaalla kylässä on koko päivän oltu jännityksessä. Onhan jouluaatto. Lumituisku on niin sakea, ettei näe talosta toiseen. Naapuri tapaa toisen ulkona pyryilmassa tai jossain myymälässä ja ikäänkuin kesskinäisten sopimuksien mukaan sattuu puhe siihen, missä kunkin ajatukset liikkuvat: Jumala tietänee miten postin tänään käy. Eiköhän vaan jääne tunturille.

Päivä on jo ehtinyt pitkälle. Jokaisessa talossa, pienimmässäkin mökissä on häärätty varhaisimmasta aamusta alkaen. Lapset ovat jo kukin saaneet kynttilänsä, eivätkä tahdo malttaa odottaa pimeän tuloa, jolloin kuusessa sytytetään kynttilät. Kaiken päivää ovat he hääränneet lehtileipiä valmistellen. (Lehtileipä on ohut vehnäjauhoista tehty leipä.) Jännitys kasvaa sitä mukaa kuin joulun ihana juhlallisuus lähenee. Lapset aivan vapisevat odotuksen ilosta. Pari tuntia vain ja he pääsevät lämpimään, suloiseen kylpyyn ja saavat pukeutua uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Kukin saa joululahjansa, joita vanhemmat siskot ja palvelusväki ovat vähitellen valmistelleet lasten tietämättä. Entä tuo makea jouluruoka! Syödään savustettua lihaa ja riekkopaistia ja juodaan — ei väkijuomia — vaan kahvia ja kaakaota kaikenlaisten hyvien leivoksien kanssa.

Ilta lähenee. Isä ja renkipojat, jotka ovat kaiken väitän olleet ulkotöissä, tulevat sisään jäisinä ja lumisina kiireestä kantapäähän. Hevoset ja lehmät ovat saaneet juhlavuotansa nekin ja varpusille tuolla ulkona pakkasessa on annettu heinänsiemeniä, sillä onhan nyt jouluaatto. Kun on pukeuduttu kuiviin vaatteisiin istuudutaan tuvan puolihämärään, pienistä lumisista ikkunoista pyrkii kalpean sinervää valoa sisään. Mutta juhlatunnelma ei ole varjoja vailla. Ei ole ilkeä ilma tähän syynä, onhan sitä ikävää siinäkin, mutta siitä sentään tietää verrattain vähän tässä tuvan lämmössä. Ei — posti ei ole vielä saapunut. Kaikki sitä ajattelevat, vaikkei siitä paljon puhuta. Miehet menevät vähän väliä akkunaan, lämmin henkäys sulattaa siitä jään. Äänettöminä he tuijottavat sakeaan lumituiskuun, pudistavat päätään ja palajavat sinne mistä tulivat. Sitä myöten kuin varjot pirtissä pimenevät, käy keskustelukin vilkkaammaksi. Äiti on päättänyt päivän työt ja tulee keittiöstä muitten seuraan. «Miten kauhea ilma ulkona«, sanoo hän hiljaa, «Jumala varjelkoon niitä, jotka tänään ovat matkalla«. «Ei kukaan tänään tule elävältä tunturilta«,  sanoo isä. »Silloin emme saakaan hauskaa joulua«, sanoo yksi pojista, hän tietää että postia jokainen ajattelee. Hän nousee ja tuijottaa kauan ikkunasta ulos. «Kunhan ei hänen kävisi tänään kuten pohjoismaan postin tässä yhtenä vuonna.«

«Miten sitten«, kysyivät muut yhteen suuhun.

«Niin, se on surullinen tapahtuma, eikä juuri mikään joulukertomus, mutta ehkä toistuu tänään.«

Ja talvi-illan hämärässä hän kertoo:

«Olimme odottaneet postia monta päivää. Mutta lumimyrsky raivosi taukoamatta viikon päivät. Myöhään eräänä iltana tuli postimiehen koira Varma kotiin. Se ulvoi ja koetti saada jonkun mukaansa ulos, mutta tuisku oli tukahuttava, vaikea oli saada askeltakaan otetuksi. Koeteltiin pidättää koiraa sisällä, sille annettiin ruokaa, mutta ei se sitä maistanutkaan. Valitteli vaan ja pyrki ulos ja kun ei ketään kanssaan saanut, meni yksin lumituiskuun ja hävisi. Seuraavana päivänä oli ilma selkeä. Muutamia miehiä meni tunturille postia etsimään. Hevoset löysivät he kalliokielekkeen suojassa elävinä, ja matkakirstut olivat lujasti sidotut kiinni viereiseen kiveen, mutta miestä eivät löytäneet, eivätkä koiraa. Neljätoista päivää etsivät turhaan, sitten lakkasivat. Muita seuraavana yönä näki yksi kyläläisistä unta, että postimies seisoi hänen akkunansa takana ja lauloi laulun siitä, miten hän Troldeharjanteen juurella lepäsi kuolleena, painaen Varma-koiraa kylmää sydäntään vasten. Aamulla muisti mies unensa. Troldeharjanne on monen tunnin matkan päässä siitä paikasta, mistä hevoset oli löydetty, mutta mentiin sentään sinne ja löydettiinkin postimiehen ruumis nojautuneena vasten suurta kiveä, kädet lujasti koiran ympäri kiedottuna. Keväällä nähtiin jäätyneitä askeleita, että postimies oli lähtenyt astumaan sieltä, missä hevoset olivat, mutta eksynyt tieltä ja kulkenut itäänpäin, kunnes oli saapunut Troldeen, joka on alaston vuoriharjanne kaukana autiossa lumitunturiseudussa. Epäilemättä oli hän paikan tuntenut, lähtenyt sieltä kotiinpäin kulkeman, mutta saapunut aina samaan paikkaan, mistä oli lähtenyt. Lopulta oli painautunut istumaan siihen kuollakseni!.«

«Sepä surullinen kertomus«, sanoo isä ja nousee ylös. «Mutta nyt, äiti, täytyy meidän sytyttää kuusi. Emmehän saa unhottaa, että on joulu-aatto.« Pian valaisee tuvan kynttiläin himmeä, salaperäinen valo. Lapset tulevat juhlahuoneeseen ilosta säteilevin silmin, puhdas poskisina, uusiin vaatteisiin puettuina. Isä lukee joulun ilosanoman, alkaa veisuun, johon kaikki yhtyivät. Lasten heleät äänet kohoovat riemuisasti kohti tuvan matalaa kattoa. Joululahjat jaetaan. Kaikkein kasvoilla kuvastuu ilo ja onni. Makea jouluruoka odottaa. Hämyhetken raskas tunnelma on kadonnut. Aljetaan jo tutustua siihen ajatukseen, että posti saataisiin vasta joulun jälkeen.

Äkkiä kuulun kummallinen ääni, kuuluu kuin hätähuuto halki öisen illan. Mutta meidän korvissa soi se niin kauniille, se on postitorvi. Posti tulee, posti tulee, kuluu talosta taloon. Käydään kolkuttamaan naapurin akkunalle. Silmänräpäyksessä on pieni postihuone täpöisen täynnä väkeä ja odotuksen jännityksestä moni unhottaa tuon tavanmukaisen joulutoivotuksen. Mutta sehän onkin tarpeeton: se kuvastuu selvästi jokaisen kasvoilla. Kerran vielä postitorvi soi. Posti on tullut! Sisään hän astuu tuo valkoinen lumiukko jähmettyneenä vakavakatseisena. Monta kättä hänelle ojennetaan tervehdykseksi; tervetullut hän on, sen tietää jokainen. Kysymyksiä satelee: mimmoinen oli ilma, oliko keli tunturilla huono, mitä uutta naapurikylään kuuluu? Postimies kertoo tyyneesti, hätäilemättä, hieman hymyillen: «olihan tuo vähän niin ja näin tänään, mutta onneksi hevoset kestivät.« Hän menee jälleen ulos viedäkseen hevoset talliin. Käsi käy pitkin niiden huurteista pintaa ja ne painavat kylmän päänsä häntä vastaan hiljaa ja äänettöminä, katsellen häntä syvin, väsynein silmin, kuni tahtoisivat ne sanoa: Jumalan kiitos, että olemme kotona.

Nytpä postituvassa on elämää! Jaellaan kirjeitä, sanomia, aikakauslehtiä y. m. jo kiirehditään jälleen joulurauhan, joulukynttiläin ja joulupostin ääreen.





Uusi Aura 28.12.1907.