Kuutamo
Kirj. Guy de Maupassant
Ranskasta suom. Atle Hurme
Pappi Marignan ansaitsi hyvin nimensä. Hän oli pitkä, laiha mies, kiihkeä ja innokas, oikeutta harrastava. Kaikki hänen päätöksensä olivat kivenkovia, aina horjumattomia. Hän luuli varmasti tuntevansa Jumalan, luuli olevansa pyhitetty hänen tahdolleen ja suunnitelmilleen.
Kun hän pitkin askelin kulki pieneen maalaispappilaan johtavalla lehtokujalla, heräsi hänen mielessään usein kysymys: »Miksi on Jumala luonut kaiken tämän?» Ja hän koetti itsepäisesti, asettuen ajatuksissaan Jumalan asemaan, ratkaista kysymystä; miltei aina hän vastauksen löysikin. Hän ei ollut niitä, jotka nöyrinä olisivat mumisseet: »Tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Herra!» Hän sanoi itsekseen: »Olen Jumalan palvelija, minun tulee tietää hänen tekojensa perussyyt tai aavistaan ne, ellen varmuudella tiedä.»
Kaikki luonnossa oli hänestä luotu ihmeteltävällä johdonmukaisuudella. Jokaiseen »miksi» keksi hän »koska». Aamurusko oli luotu tekemään heräämisen ihanaksi, päivät kypsyttämään viljaa, sade sitä kastelemaan, ilta valmistamaan uneen ja pimeä yö lepoa varten.
Neljä vuoden aikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia tarpeita, eikä milloinkaan juolahtanut papin mieleen se, ettei luonto ole luotu kenenkään hyväksi, vaan alistuu kaikki ajan ja materian kovain pakkositeitten alle.
Mutta hän vihasi naista, vihasi häntä tietämättä miksi, inhosi häntä vaistomaisesti. Hän toisti usein Kristuksen sanat: »Nainen, mitä tulee minun sinuun!» ja hän lisäsi: »Voidaan sanoa, etta Jumala itsekin oli tyytymätön tähän työhönsä.» Nainen oli hänestä se »kaksitoistakertaisesti saastainen lapsi», mistä runoilija puhuu. Hän oli viettelijätär, joka ensimäisen miehen oli johdattanut harhaan, ja joka alituisesti jatkoi kirottua työtänsä, heikko olento, vaarallinen ja salaperäisen levottomaksi tekevä.
Usein oli hän tuntenut naislempeyden virtaavaan itseään kohti, ja vaikka hän tiesikin olevansa saavuttamaton, tunsi hän katkeroittuvansa tästä rakkauden kaipuusta, joka aina värisi heissä.
Jumala oli, hänen mielipiteensä mukaan, luonut naisen ainoastaan koetellakseen miestä. Ei ollut viisasta lähestyä häntä ryhtymättä varovaisiin toimenpiteisiin itsensä suojaamiseksi; täytyi pelätä kuten kavalaa ansaa. Ja tosiaankin, eikö hän ihmeellisesti muistuttanut sadinta levitettyine käsivarsineen ja kerjäävine, punaisine huulineen.
Poikkeuksia olivat ainoastaan nunnat, jotka siveyslupaus teki vaarattomammiksi, mutta niitäkin kohteli hän joka tapauksessa tylysti, sillä hän tunsi aina tuon ikuisen kaipuun, heidän kärsiväin ja murtuneitten sydäntensä syvyydessä piilevän, joka kohdistui häneen vaikka hän olikin pappi.
Hän tunsi sen heidän katseissaan, uskosta kostemmissa kuin munkkien katseet, heidän rakkaudessaan Kristukseen, joka pahasti koski häneen, koska se oli naisrakkautta, hekumallista lempeä; hän tunsi sen, tuon kirotun kaipuun, itse heidän sävyisyydessäänkö, heidän äänensä lempeydessä, kun he häntä puhuttelivat, heidän alasluoduissa silmissään ja heidän nöyryyden ja alistumisen kyyneleissään, kun hän kohteli heitä ankarasti.
Ja hän pudisti papintakkiaan lähtiessään luostarista, ja kiiruhti askeleitaan kuin vaaraa paeten.
*
Hänellä oli holhokki, joka asui äitinsä kanssa eräässä pienessä, lähellä olevassa talossa. Hän koetti innokkaasti tehdä tästä laupeudensisarta.
Hän oli kaunis, ajattelematon ja juonikas. Kun pappi häntä torui, nauroi hän, ja kun pyhä isä suuttui syleili tyttö häntä kiihkeästi, puristaen häntä rintaansa vasten, papin koettaessa irroittautua syleilystä, joka kuitenkin tuotti hänelle salattua iloa, herättämällä hänen sisimmässään jokaisessa miehessä löytyvän isällisyyden tunteen.
Usein puhui hän tytölle Jumalasta, omasta Jumalastaan, kulkiessaan hänen kanssaan kedolla. Tyttö tuskin kuulikaan, hän katseli taivasta, ruohoa, kukkia ja hänen silmistään kuvastui onnen tunne siitä, että sai elää. Toisinaan syöksyi hän ottamaan kiinni jotain lentävää hyönteistä, ja näyttäessään tätä papille huudahti hän: »Katsopas setä miten kaunis tämä on, voisin suudella tätä». Ja tämä halu suudella perhoja, tai syreeninkukkia kiusasi ja liikutti pappia, joka uudelleen löysi tuon häviämättömän kaipuun, naisten sydämissä alituisesti kytevän.
Eräänä päivänä ilmoitti kirkonvartian vaimo joka hoiti papin taloutta, varovaisesti, että holhokilla oli rakastaja.
Papin valtasi pelottava mielenliikutus ja hän seisoi jäykkänä, kasvot täynnä saippuankuohua, sillä hän oli juuri ajamassa partaansa.
Kun hän jälleen sai ajatus- ja puhumiskykynsä, huudahti hän: »Se ei ole totta, sinä valehtelet Melanie!»
Mutta talonpoikaisvaimo laittoi käden sydämelleen sanoen: »Rangaiskoon minua taivaan pyhä Herra, jos valehtelen, herra pastori. Hän menee ulos joka ilta kun vain pastorin sisar on mennyt nukkumaan. He tapaavat toisensa joen rannalla. Ei tarvitse muuta kuin mennä sinne kymmenen ja kahdentoista välillä.»
Hän lakkasi ajamasta partaansa ja alkoi kävellä edestakaisin kuten tapansa oli, miettiessään tärkeitä asioita. Kun hänen taas piti alkaa, leikkasi hän kolme pitkää haavaa poskeensa.
Koko päivän oli hän ääneti, tuskastunut ja pahalla tuulella. Hänen vihaansa voittamatonta rakkautta kohtaan yhtyi vielä se mielipaha, jota siveellinen isä, opettaja ja sielunpaimen tuntee, huomatessaan lapsen pettäneen kasvattajansa, tuo vanhempien itsekäs katkeruus, kun heidän tyttärensä selittää heiltä neuvoa kysymättä valinneensa elämäntoverin.
Päivällisen syötyään koetti hän hiukan lueskella, mutta siitäkään ei ollut apua, hän kiukustui yhä enemmän. Kun kello löi kymmenen, otti hän keppinsä, vankan tammikeppinsä, joka hänellä aina yöllä kulkiessaan oli mukana. Ja hymyillen katseli hän sitten peljättävää asetta, jota hän uhkaavasti heilutti voimakkaassa nyrkissään. Äkkiä nousi hän ylös ja purren hampaitaan löi hän tuolia, jonka särkynyt selkänoja putosi lattialle.
Hän avasi oven mennäkseen ulos, mutta pysähtyi kynnykselle, hämmästyneenä kuutamosta, niin komeutta loistavasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut sellaista nähnyt.
Ja kun hänellä oli kiihkeä sielu, sellainen, joka niin hyvin sopii kirkonpalvelijoille, noille runollisille haaveksijoille, tunsi hän kalpean yön suuremmoisen, lempeän kauneuden liikuttavan itseään.
Hänen pienessä puutarhassaan, joka kokonaan kylpi ihanassa valossa, heittivät riviinistutetut hedelmäpuut lehtokujan hiekalle varjoja hienoista puujäsenistään, jotka tuskin olivat saaneet vihreytensä; muutamista hänen asuntonsa seinällä kiemurtelevista jättiläiskaprifolioista virtaili suloisia höyryjä, joiden miellyttävä haju keinui valoisassa, lauhkeassa ilmassa kuin tuoksuva sielu.
Hän hengitti syvään, ahmien ilmaa kuin juomari viiniä, ja hän kulki hitain askelin, nolona ja hämmästyneenä, unohtaen miltei kokonaan holhokkinsa.
Tultuaan aukealle kentälle pysähtyi hän katselemaan seutua, viehättävän valon valelemaa, hukkunutta lempeitten öitten pehmyeen hurmaavaan ihanuuteen. Sammakot kaijuttivat joka hetki avaruuteen lyhyen metallikirkkaan äänensä, ja kaukana visertelivät satakielet soinnukkaita liverryksiään, joka saa jokaisen haaveilemaan, väräjävää soittoaan, suuteloille ja kuutamon kaiholle luotua.
Pappi jatkoi kulkuaan, sydän jostain käsittämättömästä nuortuneena. Hän tunsi itsensä heikoksi, kokonaan uupuneeksi. Hän tunsi tarvitsevansa istuutua, pysähtyä tähän, jäädä katselemaan ja ihailemaan Jumalaa hänen töissään.
Tuolla alhaalla, seuraten pienen joen mutkia, kiemurteli pitkä poppelirivi. Kevyt valkea usva, kuun säteitten läpitunkema, hopeoima, valoisaksi tekemä, keinui kunnaitten yllä, verhosi koko joen uoman ikäänkuin jonkunlainen kevyt, läpinäkyvä pumpuli.
Pappi pysähtyi vielä kerran, hänen sielunsa sisimpään asti tunkeusi kasvava, vastustamaton liikutus.
Ja epäilys, epämääräinen rauhattomuus valtasi hänet; hän tunsi itsessään syntyvän kysymyksen, jollaisia hänellä oli tapana tehdä itselleen.
Miksi on Jumala luonut tämän? Koska yö on lepoa varten, tietämättömyyttä ja unohdusta varten, miksi tehdä sitä kauniimmaksi päivää, ihanammaksi aamua ja iltaa, ja miksi teki myöhäinen, harhaanjohtava aurinkoa runollisempi kuu, joka näytti olevan aijottu ihanalla valollaan valaisemaan auringolle arkoja ja salaperäisiä esineitä, pimeyden niin läpikuultavaksi?
Miksei parhain laululintu nukkunut kuten muut, miksi alkoi se laulaa epämääräisessä tummuudessa?
Miksi tällainen puoliverho peittää maan? Miksi tämä sydämen väräjäminen, sielun liikutus ja kumma kaiho?
Miksi tämä ihastuttavan kauneuden ylellisyys, jota ihmiset eivät näe, nukkuessaan peitteisiinsä kääriytyneinä? Kelle oli tämä ylevä näytelmä aijottu, tämä runouden tulva, taivaasta maahan heitetty?
Ja pappi ei sitä ymmärtänyt.
Mutta tuolla, tasangon rajalla, loistavista kasteesta kosteitten puitten varjossa näkyi kaksi varjoa, kulkien vierekkäin.
Mies oli isompi ja piti kaulasta ystäväänsä suudellen tavantakaa hänen otsaansa. He antoivat äkkiä eloa liikkumattomalle seudulle, joka ympäröi heitä kuin taivaallinen kehys, heitä varten tehty. He näyttivät yhdeltä ainoalta olennolta, olennolta, jolle rauhaisa, tyyni yö oli pyhitetty; ja he tulivat pappia kohti kuin elävä vastaus, vastaus, jonka Herra hänen kysymykseensä lähetti. Hän seisoi suorana, sykkivin sydämin, liikutettuna, luullen näkevänsä jotain raamatullista, kuten Ruthin ja Boaksen rakkauden, Herran tahdon täyttymisen näyssä, joista pyhät kirjat puhuvat. Ja hänen päässään alkoi suhista Laulujen Laulu, intohimojen huuto, lihanhimo, koko hehkuva runollisuus yhdessä ainoassa runoelmassa, lempeyttä, kaipuuta uhkuvassa.
Ja hän sanoi itsekseen: »Kenties on Jumala luonut nämä yöt ihanteellisesti kaunistaakseen ihmisten rakkautta.»
Hän peräytyi näiden kahden edessä, jotka toisiinsa liittyneinä kuikivat eteenpäin. Siinä oli kyllä hänen holhokkinsa; mutta hän teki itselleen kysymyksen, eikö hän äsken ollut aikonut rikkoa Jumalaa vastaan. Sillä eikö Jumala sallisi rakkautta, koska hän sille oli luonut sellaisen komeuden.
Ja hän kiirehti pois, hämillään, miltei häpeissään, ikäänkuin olisi astunut temppeliin, jonka ovea hänellä ei ollut oikeutta avata.
Lauvantai 4-5/1907.
Koitar julkaisi 1901 oman suomennoksen samasta novellista.
