Alphonse Daudet.
Kirjoittanut
Juhani Aho.
Yksi nykyajan miellyttävimmistä kirjailijoista on laskenut päänsä ikuiseen lepoon; yksi Ranskan hienoimmista, terävimmistä ja tuotteliaimmista kynistä on katkennut; yksi vuosisatamme herkimmistä runohuiluista on soittanut viimeisen sävelensä. Kirjailijan elämänlanka katkesi keskellä hänen vielä vilkkainta toimintaansa, kun hän parhaallaan oli liittämässä uutta kirjallista helmeä siihen nauhaan, josta jo välkkyi niin monta entistä kirkasta ja kallisarvoista; kynä putosi kädestä, kun sen pitäjä juuri suunnitteli sille uusia uria ja huilu särkyi juuri kun soittaja aikoi nostaa sen huulilleen monia kiitollisia kuulijoita ilahuttaakseen. Invaliidihan hän jo oli, murtunut ruumiillisilta voimiltaan jokapäiväisessä taistelussa ihanteittensa puolesta, mutta henki oli vielä heikontumaton ja odottamatta tuli sanoma hänen kuolemastaan viime joulukuun 16 p:nä.
*
Alphonse Daudet oli sunnuntailapsi, onnen lapsi, oli Päivättären väkeä, niitä, joista sanotaan, että hyvät haltiattaret ovat jo heidän kehtonsa ääressä valvoneet ja ottaneet heidät hoitoonsa. Jo hänen ulkonainenkin elämänsä oli onnellinen ja valoisa, vaikka ei tietysti kärsimyksiä ja vastoinkäymisiäkään puuttunut, olletikin alussa. Mutta vielä onnellisempi oli hän siihen iloiseen sisäiseen sopusointuun nähden, jonka valossa hän maailmaa katseli, joka säteili melkein kaikista hänen teoksistaan ja jonka hän antoi lahjaksi lukijoilleenkin teostensa varsinaiseksi vaikutukseksi. Eipä siltä, ettei hänellä olisi ollut onnettomia, jopa epätoivoisiakin hetkiään. Pessimistisempiä, epätoivoisempia kuvauksia ihmiselämästä kuin romaanit L'evangeliste ja varsinkin Sappho tuskin voinee ajatella. Mutta ne ovat kyyneliä hymyilyjen väliaikoina, sadekuuroja, joiden ohi mentyä elämänilo, veitikkamainen iva ja herttainen sydämmellisyys tanssii hänen teoksissaan kuin kesäisen auringon kilo kattojen harjoilla.
Auringon maista hän olikin kotoisin, syntynyt ja kasvanut Provencessa, vanhassa laulujen ja ballaadien luvatussa maassa. Sieltä se Ranska aina on hienoimmat runoilijansa saanut ja niitä se on muita enemmän hellitellyt. »Täytyy tuntea Provencemme ymmärtääksemme niiden runoilijaimme omituista viehätystä, jotka tämä maa meille lähettää», sanoo Emile Zola puhuessaan ystävästään ja maanmiehestään Daudet'ista. »He ovat kasvaneet siellä tuoksuvain thymusten ja lemuavien lavendelien keskessä, syntyjään puoleksi gascognelaisia, puoleksi italialaisia, mieli täynnä velttoja unelmia ja viehättäviä valheita. Heillä on päivän paistetta verissään ja aivot täynnä lintujen laulua. He saapuvat Pariisiin sitä valloittaakseen jonkunlaisella lapsellisella uhkarohkeudella, joka jo on puoli menestystä; ja kun heillä on neroa ja kykyä, niin hyppäävät he pian ensi riviin ja esiintyvät siinä niin viehättävästi, että kohta pääsevät yleisön lempilapsiksi. Vielä myöhemminkin, pyöriessään tuon kauhean Pariisin keskessä, joka kuluttaa luonteita kuin tahkokivi, säilyy heissä kotoinen tuoksunsa, eloisa tapa tuntea ja tunteitaan tulkita, josta heidät aina muista erotamme. He ovat synnynnäisiä runoilijoita, joiden rinta on täynnä kotimaansa lauluja.»
Pariisia valloittamaan lähti Daudetkin isänsä, köyhän kauppiaan kotoa Nimesistä, jossa hän oli syntynyt v. 1840. Ja hän valloitti maailmankaupungin, valloitti koko maailmankin.
»Olin kuusitoistavuotias», kertoo hän itse, »ja tulin kaukaa, aina Languedocin periltä; olin pieni pahainen, tukka pitkä ja tuuhea, ja olin lähtenyt Pariisiin uhratakseni elämäni kirjallisuudelle. Kun olin pilettini maksanut, oli minulla vielä jälellä kaksi francia, mutta hätäillä en osannut. Koetin unohtaa nälkäni ja voitin urhoollisesti kaikki kiusaukset, jotka kakkujen ja voileipäin muodossa minua odotussalien pöydillä uhkasivat; en tahtonut millään muotoa erota tuosta pienestä kirkkaasta hopeapalasta, joka oli hyvässä tallessa housuntaskuni pohjassa.» Ja Pariisiin tuloa kuvaa hän näin: »Vihdoinkin — juna karkaa rautasiltain yli, näen mahdottoman suuria lasikattoja, joiden alla tulet välkähtelevät, vaunujen ovet paukkuvat, tavaravaunut jymisevät, levottomia, puuhaavia ihmisiä, matkustajia, odottajia, sanomalehtipoikia, hotellien palvelijoita — olen Pariisissa.»
Siellä hän oli, mutta ei se ollut niin helposti valloitettavissa kuin hän oli luullut. Useita vuosia sai Daudet taistella puutteita ja pettymyksiä vastaan, joita jakamassa hänellä kuitenkin oli vanhempi veljensä Ernest, hänkin kuten tunnettu etevä kirjailija, vaikka ei veljensä veroinen. Näitä aikoja, jotka ovat olleet niin samanlaiset monelle muullekin kuuluisalle ranskalaiselle kirjailijalle, m. m. Zolalle, heidän ensi askelia astuessaan, on Daudet kuvannut surullisen hauskassa kirjassaan Le petit Chose.
Se ei kuitenkaan ollut hänen kirjallinen esikoisensa. Daudet alottelihen runoilijana ja julkaisi pari vuotta Pariisiin tulonsa jälkeen vihkosen lempilauluja (Les amoureuses), joista osa oli jo koulussa ollessa kirjoitettu. Huomiota herättäviä ne eivät olleet, mutta oli niissä sentään jo jotain alkuperäisyyden tuoksua. Yksi niistä on tullut klassillisen kuuluisaksi, runo les Prunes, jossa runoilija kertoo lemmestään serkkuunsa Marietteen ja jota vielä lausutaan kaikissa perheissä Ranskassa.
Runohepo kuljettaa harvoin ajajansa lihaville laitumille eikä auttanut Daudet'inkaan muuta kuin hypätä sen selästä ja lähteä etsimään työansiota jalkamiehenä. Sitä saikin hän parissa sanomalehdessä (le Figaro ja le Monde illustre), ja siitä päivin oli hänen tulevaisuutensa turvattu. Tältä ajalta on hänestä olemassa Zolan seuraavin sanoin piirtämä valokuva: »Muistan ensimäisen kohtaukseni Daudet'in kanssa. Hän kirjoitti siihen aikaan erääsen laajalle levinneesen sanomalehteen, toi kirjoituksensa toimitukselle, nosti palkkionsa ja katosi kuin nuori huoleton jumalain poika, joka vetäytyy runouden maailmoihin, kauas tämän maailman pikku puuhista. Luulen, että hän asui jossain rautatien varrella, jossain jonkun etukaupungin kolkassa muiden yhtä iloisten maankulkijarunoilijain seurassa. Kaunis hän oli, hienopiirteinen ja herkkähermoinen kuin puhdasrotuinen arapialainen, tukka pitkä kuin harja, parta kuin silkkiä ja kahtia jakautunut, silmät suuret, nenä hentoinen, suu rakastunut; koko hänen olentonsa välkähteli valoa, en osaa sanoa oikein miten, hengähteli jotain hengen ja aistien hellää iloa, joka kirkasti hänen kasvonsa yhdeksi ainoaksi neron ja aistien hymyilyksi. Hänessä oli samalla jotain ranskalaista katupoikaa ja jotain itämaalaisen naisen tapaista.»
Ja sen saman vapautensa, saman oikeutensa ja voimansa viehättämään ihmisiä sekä miehiä että naisia säilytti hän kaiken ikänsä. Viehätysvoima, se on se sana, joka häntä parhaiten kuvaa. Sen avulla voitti hän monivuotisen ystävänsä Mornyn herttuan suosion ja pääsi hänen sihteerikseen. Se hankki hänelle muitakin ystäviä, se hankki hänelle yleisön suosion ja kaikkien niiden, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.
Eikähän tarvitse muuta kuin lukea hänen aikaisempia teoksiaan semmoisia kuin Lettres de mon moulin, käsittääkseen millainen sulous, iloisuus ja herttaisuus mahtoi olla miehessä, jonka maailman ja elämän katsantokannasta nämä vanhassa myllyssä kirjoitetut kirjeet ovat lähteneet. Hienompaa, ihanampaa, runollisempaa teosta ei ole maailmassa monta. Ne ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, joissa tekijä kuvaa viettämäänsä kesää tuossa myllyssään ja elämää sen ympäristössä. Niissä oli hän keksinyt sopivan soittokoneen itselleen ja niissä hän sen vuoksi sai esille kaikkein suloisimmat säveleensä, kenties kaikkein alkuperäisimmät ajatuksensa ja syvemmät tunteensa kuin missään muissa niistä suurista teoksista, joita hän myöhemmin sepitti. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopi erinomaisesti Daudet'in herkälle älylle, joka pyrki suorasanaisessa saavuttamaan runokielen täydellisyyttä. Kenties vaikutti tämän muodon valitsemiseen sekin, että pienet palat olivat helposti ja hyvästä maksusta sijoitettavissa sanomalehtiin, joita palvelemaan hän oli antaunut ja joissa ne ilmestyivät, ennenkun ne julaistiin kirjoina. Paitsi jo mainittuja myllytarinoita, on niitä ilmaantunut Lettres a un absent, Contes du lundi y. m. Kuuden tai seitsemän vuoden kuluessa pysyttelihen hän tällä alalla ja olivat hänen aiheittensa lähteet kuivumattomat. Ne ne hänen kirjailijamaineensa perustivat ja sitä vuosi vuodelta kartuttivat.
Mutta vaikka hän syytikin kukkasia ja helmiä ympärilleen, pysytti hän kuitenkin kirjailija-arvonsa aina puhtaana, ei koskaan antaunut tusinatyöhön. Jokainen hänen kertomuksistaan on täysivalmis, erinomaisella huolellisuudella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu ja kiillotettu. Siitäpä syystä niistä muutamat ovatkin kuin runoja, joissa jokaisen sanan paikka ja vaikutus on laskettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja.
*
Johtuisimme tästä puhumaan Daudet'in romaaneista, niistä hänen lukuisista suurista teoksistaan, jotka kantoivat hänen nimensä ensin yli Ranskan ja sitten yli koko maailman. Kun Daudet'in teoksista kuitenkin ennen on tehty tarkkaa selkoa tässä lehdessä (ks. lokakuun »Valvoja» v. 1884), niin viittaamme siihen.
Sen sijaan tahdomme tässä lausua muutamia sanoja hänen kirjailijaluonteestaan yleensä semmoisena kuin se käy esiin varsinkin hänen suurimmista teoksistaan, noudattaen tässä luonteenkuvauksessa etupäässä kuuluisata ranskalaista arvostelijaa Jules Lemaitreä.
Daudet on — huomauttaa mainittu arvostelija — mitä suurimmassa määrässä omituinen kirjailija. Vilkas ja voimakas, liioiteltu, katkonainen, mutta aina uudistuva, semmoinen on hänen esityksensä elämästä. Hän antaa meille aina suoranaisen, välittömän käsityksensä niistä asioista, joita hän kuvaa. Hän on kenties todellisin »realisti» kaikista realisteista. Hän on oikeastaan monta vertaa realistisempi kuin Zola. Hänen tapansa sepittää teoksiaan, joista puuttuu henkilöiden kehityksen yhtenäisyys ja yhdenjaksoisuus, on siitä todistuksena. Zola sepittää teoksensa a priori ja alistaa luonnosta tekemänsä huomiot teoksensa aatteelle, josta on seurauksena se, että hänen kuvauksensa ovat yhtenäiset ja kokonaiset ja vuotavat laajana, varmana virtana tarkoin määrätyssä väylässään. Daudet'in teokset sitä vastoin ovat syntyneet yksinomaan muistoon pantujen vaikutusten perusteella ja on niissä usein siitä syntyneitä aukkoja, samalla kuin niitä elähyttää verraton vilkkaus.
Hänen henkilönsä esiintyvät meille ainoastaan niinä hetkinä, jolloin he toimivat; jok'ainoata heidän tunteensa ilmausta seuraa liike, kasvojen ilme. Juuri sen kautta vaikuttavat he niin voimakkaasti mielikuvitukseemme ja pysyvät muistossamme. Sillä välin emme kuule heistä mitään ja on meidän asiamme tehdä tai arvata tarpeelliset siteet. Kirjailija ei itse puolestaan koskaan käy henkilöidensä tunteita tutkimaan, niinkuin joskus tekevät niinkin objektiiviset kirjailijat kuin Flaubert ja veljekset Goncourt. Daudet'in henkilöt elävät ainoastaan niinä hetkinä, jolloin näemme heidät edessämme. Mutta silloin he vasta elävät!
Tämä katkeamattoman kehityksen kauhu on Alphonse Daudet'issa niin suuri, että kun hän esitelläkseen »ympäristöä» on pakotettu ryhtymään vähänkään pitempiin selityksiin tai kuvauksiin, hän tekee sen kirjeiden tai päiväkirjan muistoonpanojen avulla. Niinpä hän esim. Nabab'issa keksii Passajonin muistiinpanot ja l'Immortel'issa Freydet'in kirjeet veljelleen. Se tuntuu kuitenkin tehdyltä kirjoissa, joissa todenmukaisuus muuten on kaikkialla niin silmiinpistävä, sillä sekä Freydet että Passajon katsovat maailmaa Daudet'in silmillä ja kirjoittavat hänen kynällään. Vaan hän turvautuu mihin muuhun keinoon tahansa ennen kuin katkeamattomasti jatkuvaan kirjailijan omassa nimessä tehtyyn esitykseen, joka hänen mielestään ei anna kyllin sattuvaa kuvaa elämästä.
Samallainen näkyvän yhtenäisyyden puute kuin hänen luonteissaan ja teostensa sepityksessä ilmaantuu hänen tyylissäänkin. Turhaan etsii hänen teoksissaan ainoatakaan täyteläistä, pyöristettyä lausetta, turhaan mitään tarkoitetusti kaunopuheliasta tai opettavaa. Hänen tyylinsä on n. s. paloiteltua, murennettua. Harva kirjailija on ottanut avukseen niin suuren määrän lyhennyksiä, pilkkuja ja pisteitä, keskeytyksiä, huudahduksia, jotka vaikuttavat kuin sähkökipinät. Hänessä huomaa melkein sairaalloisen taipumuksen välittömän vaikutuksen esittämiseen niin vähin ja niin sattuvin sanoin kuin suinkin mahdollista. Se on alituista uuden tyylin luomista, tyylin, joka on rohkeaa, värähtelevää ja varmaa, jonka vertaista ei, lukuunottamatta muutamia parhaita sivuja Goncourtien kirjoissa, ole nähty sitten Saint-Simonin päivien. Lukekaa vaan esim. kuvaus päivällisistä Padovanin herttuattaren luona, tai Loisillonin hautajaisista, tai Paul Astierin kaksintaistelusta . . . mikä voimakas täsmällisyys, mikä iva, samalla raju ja hieno! Harva on paremmin kuin hän saanut asiat selvemmin ja elävämmin esiintymään silmissämme ainoastaan sanojen avulla. Mutta huomattavaa on, että tämä tyylillinen voimain ponnistus aina pysähtyy oikeaan aikaan, muuttumatta teeskentelyksi tai impressionistiseksi luonnonäänien jäljittelyksi. Rajuimmillaankin ollen tottelee Daudet kielen vanhoja lakeja ja antaa aina arvoa sen vaatimuksille.
Vaan vaikka Daudet onkin näin omituinen ja selväpiirteinen, ovat hänen kirjailijaomituisuutensa kuitenkin paljoa vaikeammat määritellä kuin esim. Goncourtin veljesten tai Emile Zolan. Näillä on joku pääomituisuus, jonka helposti huomaa ja heidän aatepiirinsä ja työtapansa on kerta kaikkiaan määrätty. Niinpä voidaan Goncourtien melkein koko kirjallinen tuotanto johtaa heidän hermostumisestaan ja uutuuksien hakemisesta. Yhtä helppoa olisi lyhyesti määritellä Emile Zolatakin: häntä voitaisiin sanoa pessimistiksi tai fatalistiksi, voitaisiin puhua hänen rajusta voimastaan tai hänen voimakkaasta hitaudestaan. Tarpeen mukaan voitaisiin heitä kuvata heidän mielihalujensa, heidän liioittelujensa mukaan, jotka ovat kylläkin hyvin huvittavia, mutta joita ei suinkaan tarvitse etsimällä etsiä. «Heistä näkee heti, mitä he ovat ja mistä he käyvät ja arvostelijan on ilo heitä käsitellä. Mutta kuka voi antaa minulle täsmällisen kuvan Alphonse Daudet'ista, tuosta sopusointuisesta ja aina tasapainonsa pitävästä latinalaisesta, jota tekisi mieli miltei sanoa klassilliseksi?« kysyy Jules Lemaitre. »Hänessä on hermoja, hän on uudenaikainen, totuuden hakija, pessimisti, julma; mutta samalla on hän myöskin iloinen, rakastaa koomillisuutta, on hellä, vuodattaa kyyneliä. Häntä ei kuvaa kirjailijana jonkun erityisen ominaisuuden, tunteen, katsantotavan tai muun tavan voitolla olo; — kaikki eri ominaisuudet ovat hänessä sopusoinnussa, hän on tulos jostain salaisista aineksista, joiden syntyjä ei ole helppo määritellä. Daudet'ihin voidaan sovittaa Montesquieu'n tunnetut sanat: »Jos tarkastelemme eri kirjailijoita, huomaamme ehkä, että parhaat heistä — ja ne, jotka ovat meihin enin vaikuttaneet, ovat ne, jotka ovat herättäneet meissä eloon enimmin tunteita samalla aikaa». Mutta tähän tulee lisätä, että eräs toinen ominaisuus kuvaa häntä ehkä vielä paremmin, nimittäin se helppous, millä hän itse siirtyy ja siirtää lukijansakin yhdestä tunteesta toiseen ja panee liikkeelle kanteleensa kaikki kielet yhtaikaa. Juuri tästä ponnistelun puutteesta, tästä tunteiden ja tunnelmain nopeasta vaihtelusta, tästä hänen kirjailijaluonteensa siivekkäästä keveydestä seuraa hänen suuri sulavuutensa ja viehätysvoimansa. Tämä synnynnäinen, vastustamatonviehätysvoima, joka pyrkiessään vaikuttamaan ei kuitenkaan koskaan hae keinojaan todellisuuden ja toden ulkopuolelta, vaan aina pysyy tarkasti nähdyn, tunnetun ja eletyn piirissä, se on ehkä lopulta hänen menestyksensä suuri salaisuus ja antaa avaimen hänen alkuperäisyytensä ilmisaamiseen».
*
Tähän Jules Lemaitren tekemään kuvaukseen Alphonse Daudet'in kirjailijaluonteesta saanen lopettaa nämä muistosanat tästä merkillisestä miehestä. Ennenkun lopetan, tahdon vaan huomauttaa, että suomalainen yleisö tähän saakka on ollut aivan vähän tilaisuudessa tutustua hänen teoksiinsa. Daudet on kuitenkin niitä kirjailijoita, joita kaikki kansat kilvan rientävät itselleen omistamaan. Hän on välttämätön pylväs siinä sillassa, jota myöten pyrimme suurten sivistyskansain yhteyteen. Pylväs olisi pystytettävä sitä parempi mitä pikemmin.
Valvoja 2/1898.
