Vanha neiti
Kirj L. Neludova
(Suomennos.)
Harmaan, epätasaisen kasvojen ihon, kuihtuneiden piirteiden, sisäänpainuneiden, värittömäin ja väsyneiden silmien — mitä piileekään naiskasvoissa niiden alla?
Olen usein tehnyt itsekseni tämän kysymyksen ja tahtoisin tietää: kalvaako sielullinen draama hänen sisintään vaiko vastakohta — draaman puute, elämä itse?
Koko hänen elämänsä on valunut pois kuin vesi sormien välitse, surullisesti ja yksitoikkoisesti, ilman mitään vaihtelua, jättämättä mitään jälkeensä, ei edes muistoa.
Hän oli johtajatar valtion oppilaitoksessa. Hänen valvottavanaan oli tusina orpoja pienokaisia, jotka olivat silmiinpistävän yhdennäköisiä kalpeine kasvoineen, harmaine mekkoineen ja valkoisine esiliinoineen.
Ikivanhan tavan mukaan oli orpolasten päähän terotettu, että heidän piti sanoa johtajatartaan "äidiksi".
Lapset tottelivat. Hellällä nimityksellä "äiti" ei heille ollut mitään erityistä merkitystä. Laitoksen olosuhteet, ainoat, jotka he tunsivat, eivät heille antaneet tilaisuutta tuntea mitään tätä nimeä lausuttaessa. Leikkikalujen, hevosten, koirien ja muiden sellaisten nimitykset herättivät heidän mielessään määrätympiä ja miellyttävämpiä mielikuvia.
Aivan toisin vaikutti tämä nimitys häneen, jolle se lukemattomia kertoja päivässä itsetiedottomasti suunnattiin lasten huulilta. Pitkiin aikoihin ei hän voinut siihen tottua. Vanhaa naimatonta naista ei miellyttänyt se äidillisyys, johon häntä odottamatta pakotettiin. Korkea, lujasti nyöritetty rinta kohosi korkeimmilleen tämän loukkauksen johdosta. Päivästä päivään, vuodesta vuoteen odotti hänen sielunsa totista, elävää äidinrakkautta, onnea, joka kulkee sen edellä ja jälestä, ja hän ei voinut alistua luopumaan tästä toimesta.
Hän tiesi, että oppilaitoksen valkosten muurien ulkopuolella tapahtui kokonaan toisin, siellä elettiin hänelle tuntematonta elämää, joka oli mieltä kiinnittävää ja vaihtelua täynnä. Rohkeat, päättäväiset, nuoret ja kauniit naiset, joista hän oli lukenut kirjoista, ottivat siellä elämästä mitä tarvitsivat: iloa, huveja, miehiä ja heidän rakkauttaan. Kuinka saivat he kaikkea tätä, ja miksei hän saanut samoin?
Nämä kysymykset heräsivät joka päivä hänen mielessään kylmässä huoneessaan, jossa olivat vaaleiksi sivellyt, paljaat seinät ja valtion huonekalut, Vielä enemmän ne ahdistivat häntä, kun hän jätti talon lähteäkseen kävelylle.
Vapaina hetkinään saattoi hän tyynesti astella tuntematta takanaan samallaisten lastenhattujen ja valkosten esiliinojen yksitoikkoista, pitkää riviä. Koskaan ei hän tuntenut itseään onnellisemmaksi kuin niinä päivinä, jolloin oli tehtävä pakollinen kävely. Lapset tupsahtelivat kumoon, jäivät ohikulkijain eteen kadulle ja olivat heidän tiellään.
Eräänä kesäiltana meni hän kävelylle ja palasi tapansa mukaan määrättynä aikana.
Kuten nuoren naisen poskia, peitti kuuma, liekehtivä puna hänen kalpeita kasvojaan. Värähtelevillä huulilla väikkyi hymy. Hän käveli kahtaalle huoneessaan eikä jättänyt kädestään kukkia, jotka oli tuonut mukanaan. Hän haisteli niitä alituiseen. Muulloin oli hän vaitelias ja sulkeutunut, nyt puheli hän vilkkaasti ja sulavasti sointuvalla äänellä, etsien osanottoa vanhalta imettäjältä, apulaiseltaan, joka avusti häntä pienokaisten hoidossa. Imettäjä oli pienen pieni olento, hiljainen kuin rotta, joka puuhailee pesässään. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt koskaan rohkeita unelmia mistään mahdollisesta muutoksesta, toisellaisesta elämästä kuin hän oli elänyt vuodesta vuoteen, kuten rotta reijässään. Pienet, alinomaisesta ompelusta ja parsimisesta, väsyneet silmät tähystelivät tarkkaavaisesti ja huolestuneesti talon emännän liikkeitä. Vilkkaaseen kertomukseen vastasi hän tyynesti, tällä kertaa hieman hämmästyneenä.
— Se on aivan kummallinen, hassunkurinen tapaus! Tuskin maksaa sitä edes kertoa, jatkoi johtajatar.
— Miksi ei? Äsken nauroitte sille vielä. Olitteko vierailulla?
— En, olin kävelyllä. Kulin ...
Ja jälleen väreili onnellinen hymy hänen huulillaan tapausta muistellessa. Kasvatushuomautuksia tehdessä kuivettunut ääni oli tällä kertaa vieno ja hellä.
— Niin, ymmärrärhän ... olin kävelyllä. Ilta oli ihmeen kaunis ... ostin kukkia ... kulin ajatuksiini vaipuneena ja niin kohtasin erään ... katukaupustelijan. Se oli tavallinen sellainen, joukko omenia lautapöydällä. Kulin ohi, ja hänen omenalautasensa oli katukäytävällä. Ohikulkiessani mahtoi hameeni tarttua lautaan. Omenat levisivät ja vierivät ympäri katukäytävää.
Pelästys, miltei kauhu kuvastui hänen kuulijattarensa silmistä.
— Herra Jumala! Mitä sanotte? Se oli hirveää! Ja hän, kauppias ... suuttuiko hän?
— Ajattelin itsekin: hän suuttuu ja alkaa riidellä. Tavallisesti ovat he karkeita ja sivistymättömiä, sellaiset kaupustelijat. Mutta ajatteles, hän seisoi tyynenä, katsoi jälkeeni, hymyili ja sanoi: "Elkää olko levoton. Jos tuollainen kaunis tyttö-heilakka vieritteli hujanhajan kaikki omenani, ei se merkitsisi mitään." Mitä sanot siitä? Hän keräili omenansa eikä ollut niinä miehinään. "Kaunis tyttö-heilakka", sanoi hän. Kaikessa tapauksessa oli hän juovuksissa. Muu ei ole mahdollista. Kuinka uskalsi hän? Mitä se häntä liikutti? Se on kummallinen sana, pilkallinen, talonpoikamainen, eikö totta? Mitä tarkotti hän sillä?
— Sitä en tiedä. Ei suinkaan mitään muuta kuin että olette häntä miellyttänyt.
— Sitäkin ... miellyttänyt. Mikä julkeus! Kulen en ajattele mitään ja äkkiä ... "jos tuollainen kaunis tyttöletukka" ...
Jälleen kerrottiin koko juttu alusta loppuun onnellisella äänensoinnulla, huonosti näytetyllä vastenmielisyydellä julkeaan huomautukseen nähden. Posket paloivat, silmät säteilivät lämmintä loistetta. Hetkisen ajan näyttivät epäkauniit, eivät enää nuoret kasvot kauneilta. Pieni rotta kuunteli tarkkaavaisesti, huokasi tunteellisesti, antoi arvostelunsa ja katosi reikäänsä.
Hämärä hiipi suureen huoneeseen.
Hiljaisuus vallitsi täällä yltympäriinsä. Hän tahtoi puhua, mutta ei ollut ketään, jota puhutella.
Hajamielisin katsein silmäili hän ympäri huonetta, istuutui nurkkaan eräälle tuolille, puristi käsiään yhteen ja päästi päänsä painuksiin.
Hän miltei halusi sulkea silmänsä ja miettiä jotakin valoisaa, kirkasta joka liikuttaisi häntä. Mutta ei ollut mitään, mitä hän voisi ajatella. Koko menneisyys oli kuin samalla värillä sivelty. Edessä päin oli kaikki synkkää ... ei löytynyt mitään.
Hän ajatteli erästä mielirunoaan, jossa ylistetään voitokasta taistelijaa.
"Hän", ... urhokas, ylistetty ... mitä kaikkea ajatteli ja unelmoi hän tästä sankarista ... »hänestä" ... istuessaan vielä valkosessa puserossaan koulun penkillä ja lukiessaan tätä runoa! Ja nyt ...
Palava puna peitti yhtäkkiä hanen kasvonsa yltyleensä.
— Jos tuollainen kaunis tyttö-heilakka ...
Käytävässä, joka muistutti katokombeihin vievää käytävää, soitettiin illalliselle.
Hän hypähti pystyyn, järjesti hiuksensa ja astui huoneeseen.
Tänä iltana olivat lapset kummissaan ja aika ihastuneita illallisen jälestä. Ankara vanha neiti, jota he kutsuivat "äidiksi", palasi luokkahuoneeseen kukkia kädessä. Hän pani pienen kukkavihkonsa pöydälle ja kehotti lapsia tulemaan sen luo.
Hän ei kertonut heille mitään. Mutta jokainen heistä sai luvan haistaa kukkia ja nostettuaan syliinsä yhden lattialla leikkivistä pienokaisista, painoi hän lapsen pienen pään kainosti rintaansa vasten.
Lauvantai 5/1907.
