Arthur Conan Doyle - Toisen tahran tarina

Salapoliisi Holmesin salaisuus
eli

Toisen Tahran Tarina.

Kirj. Conan Doyle






Tarkotukseni oli, että "Abbey Grangen tarina" olisi ollut viimeinen julkaisemani kertomus ystäväni Sherlock Holmesin seikkailuista. Päätökseni ei suinkaan riippunut ainesten puutteesta. Sadottain olen muistiin kirjottanut sellaisia, joista en ole vielä hiiskahtanutkaan. Eikä se riippunut yleisön harrastuksen väsähtämisestäkään, innokkaastihan jokainen seurasi tätä merkillistä miestä ja hänen omituista menettelytapaansa. Oikeana syynä oli Sherlock Holmes itse, joka ei mistään nimestä olisi halunnut toimiansa julkisuuteen. Niin kauvan kuin hän tointaan harjoitti, hyötyi hän siitä, että hänen menestyksistään kerrottiin. Mutta sitten kun hän ehdottomasti on vetäytynyt Lontoosta ja syventynyt tutkimuksiin sekä ruvennut harjottamaan mehiläishoitoa Sussex Downissa, hän ihan vihaa julkisuutta ja on nimenomaan lausunut toivovansa, että hänen tahtoansa on kunnioitettava. Vasta erityisesti huomautettuani että jo aikasemmin olin luvannut aikanaan julkaista "Toisen tahran tarinan", ja että oli ihan oikein ja kohtuullista, että tämän pitkän kertomusten sarjan huippuna oli tärkein kansainvälinen tapaus, joka milloinkaan oli ollut hänen käsiteltävänään, hän suostui sen julkasemiseen.

En mainitse vuotta, en edes vuosikymmentä, kun muutamana syksyisenä tiistaiaamuna kaksi kuuluisaa eurooppalaista astui vaatimattomaan huoneeseemme Baker Streetin varrella. Toinen, jäyhäpiirteinen, kyömynenäinen, käskevä ja katse kuin kotkan oli, kuuluu lordi Bellinger, joka kahdesti on ollut Englannin pääministerinä. Toinen, tummahko, sorja, hädin tuskin keski-ikää vanhempi, luonnon suosima sekä ruumiin että sielun lahjoilla oli kunnioitettu Trelawney Hope Euroopan asiain sihteeri ja valtakunnan valtiomiehistä nopeimmin kohoova. He istuivat vierekkäin paperien täpötäyttämällä sohvallamme, ja heidän huolestunut, tuskaisa ilmeensä ilmaisi heidän tulleen luoksemme erittäin tärkeälle asialle. Pääministerin laiha, suonikas käsi puristi kovasti sateenvarjon norsunluista koukkua ja hänen tuikea katseensa kääntyi töykeästi Holmesista minuun. Euroopan asiain sihteeri punoi hermostuneesti viiksiänsä ja heilutteli kellonpenään.

"Kun huomasin paperin hävinneen, hra Holmes, — kello 8 tänä aamuna — ilmoitin sen heti pääministerille. Hänen kehoituksestaan me nyt tulimme tänne."

"Oletteko ilmoittaneet asian poliisille?"

"Emme", vastasi ministeri nopeasti ratkaisevalla tavallaan, josta hän oli niin tunnettu. "Sitä emme ole tehneet, emmekähän sitä voi tehdäkkään. Poliisille ilmoittaminen on samaa kuin julistaisi asian suurelle yleisölle, ja sitä me erityisesti tahdomme välttää."

"Miksi?"

"Sen vuoksi että kyseessä oleva paperi on niin tavattoman tärkeä, että sen julkaiseminen hyvin helposti — voinpa sanoa aivan varmasti — voisi aiheuttaa hyvin arveluttevia selkkaannuksia Euroopassa. Liikoja en puhu sanoessani, että sota tai rauha on riippuvainen tämän asian päättymisestä. Ellei paperia voida hankkia takaisin noudattamalla ehdotonta salaperäisyyttä, niin jääköön takasin saamatta, sillä niillä, jotka ovat sen anastaneet itselleen, ei voi olla tarkoituksena mikään muu kuin saattaa sen sisällys yleisesti tunnetuksi."

"Kyllä ymmärrän. No niin, herra Trelawney, olen kiitollinen teille, jos kerrotte minulle millaisissa olosuhteissa paperi hävisi."

"Sen voin tehdä muutamin sanoin, hra Holmes. Kirje — se oli nimittäin kirje eräältä mahtavalta mieheltä ulkomailta — saapui tänne kuusi päivää sitten. Se oli siksi tärkeä, etten koskaan jättänyt sitä asiapaperikaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani kotiini Whitehall Terraceen ja säilytin sitä yön aikana salkussa makuuhuoneessani. Siellä se oli viime yönäkin. Siitä olen aivan varma. Pukeutuessani päivällistä varten avasin salkun ja näin paperin olevan paikoillaan. Tänä aamuna se oli hävinnyt. Salkku oli yöpöydällä. Olen hyvin herkkäuninen ja samoin on vaimonikin. Molemmat olemme me valmiit tekemään valan, ettei kukaan ole voinut käydä huoneessa yön aikana. Ja kuitenkin — sanon sen vielä kerran — paperi on nyt poissa."

"Mihin aikaan söitte päivällistä?"

"Kello puoli kahdeksan."

"Mitenkä pitkän ajan perästä menitte nukkumaan?"

"Vaimoni oli teatterissa. Minä istuin häntä odotellen. Kello oli puoli kaksitoista, kun me menimme makuuhuoneeseemme."

"Salkku oli siis neljä tuntia valvomatta?"

"Kukaan ei saa käydä siinä huoneessa paitsi palvelustyttö aamusella ja minun kamaripalvelijani ja vaimoni kamarineiti muuna aikana päivästä. He molemmat ovat hyvin luotettavat ja jo jonkun aikaa olleet palveluksessamme. Sitäpaitsi ei kumpikaan heistä voinut tietää salkussani olevan mitään arvokkaampia asiakirjoja kuin tavallisestikaan."

"Tiesikö kukaan kirjeen olemassaolosta?"

"Ei kukaan koko talossa."

"Eikö vaimonnekaan sitä tiennyt?"

"Ei. En sanonut vaimollenikaan sitä ennen kun tänä aamuna, kun paperia kaipailin."

Ministeri nyykäytti päätään vakuuttavasti.

"Jo kauvan olen tiennyt miten tunnollinen te olette virkatehtävissänne", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että velvollisuudentuntonne tällaisessa tärkeässä salaisuudessa voittaa kaikki lämpimimmät perhesuhteetkin."

Euroopan asiain sihteeri kumarsi.

"Liioittelette, herra. Tähän aamuun saakka en ollut virkkanut halaistua sanaa vaimolleni tästä asiasta."

"Voiko hän ehkä arvata sen?"

"Ei, hra Holmes. Hän ei voinut arvata mitään siitä — eikä kukaan voinut sitä arvata."

"Onko teiltä aikaisemmin hävinnyt mitään asiakirjoja?"

"Ei."

"Ketkä Englannissa tiesivät kirjeen olemassaolon?"

"Kabinetin kaikille jäsenille ilmoitettiin eilen, että se oli saapunut. Mutta äänettömyyden velvollisuutta, terotettiin vielä vakavalla varotuksella, jonka antoi pääministeri."

"Herranen aika, kun täytyy ajatella että, minä itse muutamia tuntia myöhemmin olen sen kadottanut!" Epätoivo väänsi hänen kauniita kasvojaan ja tietämättään kiskoi hän tukkaansa. Hetkisen näimme hänessä luonnollisen miehen, vaikutuksille alttiin, tulisen ja tunteellisen. Seuraavassa hetkessä oli hänellä jo aristokraattinen leimansa ja hän puhui entiseen tapaansa rauhallisesti ja punnitusti. "Paitsi kabinetin jäseniä tiesi vain kaksi tai korkeintaan kolme departementin virkamiehistä kirjeen olemassaolon. Englannissa eivät ketkään muut hra Holmes, sen voin vakuuttaa."

"Mutta entä ulkomailla?"

"En luule ulkomaillakaan kenenkään muun nähneen sitä kuin sen, joka sen kirjoittikin. Minä olen vakuutettu siitä, ettei hänen ministereitänsä — tavallisia virallisia teitä — tässä asiassa ole käytetty."

Holmes istui hetkisen aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minun täytyy kysyä teiltä tarkemmin, mitä puheena oleva asiakirja sisältää ja miksi sen katoamisesta on sellaiset tavattomat seuraukset?"

Valtiomiehet katsahtivat toisiinsa, ja ministerin tuuheat kulmakarvat vetäyivät kiukkuiseen ryppyyn.

"Täydellisesti. Tämän hallitsijan vihollisille on siis edullista saada kirje käsiinsä ja julkaista se saadakseen rauhan rikkoutumaan hänen maansa ja meidän välillämme?"

"Hra Holmes, kirjeenkuori, johon se oli sulettuna on pitkä ja ohut, väriltään sininen. Sille on painettu punaseen lakkaan sinetti, jossa on jalopeura. Siihen on suurella, mahtavalla käsialalla kirjoitettuna — — "

"Luulen", sanoi Holmes, "että vaikka nämä yksityiskohdat ovatkin erittäin huomioon otettavia, jopa aivan välttämättömiäkin, minun kuitenkin on päästävä lähemmäksi asian perijuuria. Mikä se kirje oli?"

"Se on mitä tärkein valtiosalaisuus, enkä luule voivani sitä teille ilmaista, en myöskään voi ymmärtää, minkä vuoksi se olisi välttämätöntä. Jos te kykynne avulla, joka teillä kehutaan olevan, kykenette löytämään selittämäni kirjeenkuoren sisällyksineen teette isänmaallenne suuren palveluksen ja olette ansiokas saamaan sellaisen palkinnon kuin vallassamme on teille antaa."

Sherlock Holmes nousi seisomaan hymy huulillaan.

"Teillä on paljon työtä maan palveluksessa", sanoi hän, "ja minulla myöskin vaatimattomassa ammatissani on koko joukon tehtävää. Valitan suuresti, etten voi olla teille avullisena tässä asiassa. Keskustelun jatkaminen olisi niin ollen ajan tuhlaamista."

Ministeri hypähti istuiltaan syvällä olevissa silmissään ankara, uhmaileva katse, jonka edessä kabinetti on taipunut. — "Minä en ole tottunut, herra—" alotti hän, mutta sai kinkkunsa hillityksi ja istuutui jälleen. Parisen minuutin ajan istuimme kaikki aivan äänettöminä. Vanha diplomaatti kohautti olkapäitään.

"Meidän kai täytynee siis suostua teidän ehtoihinne, hra Holmes. Epäilemättä olette oikeassa. Kohtuutontahan olisikin puolestamme, jos odottaisimme teidän auttavan meitä ilman, että osotamme teille täyttä luottamusta."

"Olen samaa mieltä kanssanne", sanoi nuorempi valtiomies.

"Kerron siis asian juurta jaksain, täysin luottaen teidän ja virkaveljenne, tohtori Watsonin, kunniallisuuteen. Vetoan teidän isänmaallisuutenne, sillä en voi ajatellakkaan suurempaa onnettomuutta maalle kuin mitä tapahtuisi, jos tämä asia joutuisi julkisuuteen."

"Voitte täysin luottaa meihin."

"Hyvä. Kirje on eräältä vieraalta hallitsijalta, jota ovat häirinneet erinäiset äskettäin tehdyt paljastukset tämän maan siirtomaa-asioista. Kirje on kirjoitettu suurimmassa kiireessä ja kokonaan hänen omalla vastuullaan. Tiedusteluissa on käynyt selville, etteivät hänen ministerinsä tiedä mitään asiasta. Sen lisäksi se on laadittu niin onnettomaan sanamuotoon ja erinäiset lauseet siinä ovat niin uhmaavia, että sen julkaiseminen epäilemättä tulisi synnyttämään mitä vaarallisimman mielialan maassa. Mielet joutuisivat täällä niin kuohuksiin etten epäile väittää, että Englanti viikko sen jälkeen, kun puheena oleva kirjoitus joutuisi julkisuuteen, olisi sekaantuneena suureen sotaan."

Holmes kirjoitti nimen paperipalalle, jonka hän ojensi pääministerille.

"Aivan oikein. Hän juuri. Ja tämä kirje — tämä kirje voi merkitä tuhansien miljoonien kustannusta ja satojentuhansien miesten hengen — on nyt kadonnut niin käsittämättömällä tavalla."

"Oletteko ilmoittaneet sen lähettäjälle?"

"Olemme. Hänelle lähetettiin salamerkki sähkösanoma."

"Ehkä hän haluaa kirjeen tulevan julkisuuteen."

"Ei millään muotoa. Meillä on pätevät syyt uskoa, että hän jo huomaa menetelleensä ajattelemattomasti. Jos kirje joutuisi yleisön tietoon, olisi siitä pahemmat seuraukset hänelle ja hänen valtakunnalleen kuin meille."

"Jos niin on, niin kelle sitten on hyötyä tämän vaarallisen kirjeen häviämisestä? Mitä varten kukaan on tahtonut sitä varastaa tai saattaa julkisuuteen?"

"Te tunnustelette kansainvälisen suurpolitiikan valtasuonta minussa, hra Holmes. Jos otatte huomioon asiaintilan Euroopassa, niin ei teidän ole vaikea keksiä syitä. Koko Eurooppa on aseistettu leiri. Siellä on kaksinainen liitto, joka kauniisti koettaa pitää sotilasvaltaa tasapainossa. Englannin joutuminen sotaan toisen ryhmän kanssa näistä liittoutuneista saattaisi toisen ylivaltaan, ottipa se osaa sotaan tai ei. Ymmärrätkö?"

"Aivan niin."

"Ja kelle lähetettäisiin asiakirja, jos se joutuisi vihollisen käsiin?"

"Jollekin suurelle kanslerille Euroopassa. Tällä hetkellä se on arvattavastikin jo matkalla, kulkemassa niin nopeaan kuin höyryn voima sitä voi kulettaa."

Trelawney painoi päänsä alas ja huokasi epätoivoisena. Pääministeri laski lempeästi kätensä hänen olkapäälleen.

"Teitä on kohdannut onnettomuus, rakas ystäväni. Kukaan ei kuitenkaan voi nuhdella teitä mistään. Te ette ole laiminlyönyt minkäänlaisia varovaisuuskeinoja. Hra Holmes, nyt tunnette jo täysin asiain tilan. Mitä on tehtävä?''

Holmes pudisti epäröiden päätään.

"Arvelette siis, että ellei asiakirjaa saada takaisin, tulee sota syttymään?"

"Se näyttää hyvin todennäköiseltä."

"Siinä tapauksessa, valmistautukaa sotaan."

"Ne ovat kovia sanoja, hra Holmes."

"Ajatelkaa olosuhteita, herra. Ei voi ajatellakkaan, että kirje olisi varastettu kello puoli kahdentoista jälkeen yöllä, koska herra Hope ja hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä lähtien kunnes kirjeen häviäminen huomattiin. Se siis anastettiin eilesiltana kello puoli kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä, luultavasti lähempänä edellistä kellonlyöntiä, sillä se, ken otti sen, olkoon hän sitten kuka tahansa, nähtävastikin tiesi sen olevan siellä ja luonnollisesti tahtoi saada sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Niin ollen, herra, jos niin tärkeä kirje varastettiin mainittuun aikaan, missä voi se nyt olla?

Ei ole minkäänlaista syytä viivytellä sen lähettämistä. Se on kiireesti saatettu niille, jotka sitä tarvitsevat. Onko meillä minkäänlaisia toiveita nykyään saavuttaa sitä tai edes päästä sen jälille? Se ei ole meidän yletettävissämme."

Ministeri nousi sohvalta.

"Mitä sanoitte, on ehdottomasti johdonmukaista, hra Holmes", sanoi hän. "Huomaan asian todella olevan menetetyn."

"Olettakaamme, asiantilasta käsitystä saadaksemme, että kirjeen on ottanut joko kamarineiti tai kamaripalvelija — — ."

"Ne ovat molemmat jo vanhat ja luotettavat palvelijat."

"Ymmärsin että teidän huoneenne on toisessa kerroksessa ettei ulkoa ole siihen mitään käytävää sekä ettei talossa kukaan voi päästä sinne huomaamatta. Sen vuoksi täytyy talossa olla se, ken kirjeen varasti! Ketä varten se on varastettu? Annettavaksi jollekulle valtiollisista vakoojista ja asiamiehistä, joiden nimet minä jotenkin tarkoin tunnen. Heidän joukossaan on kolme, joiden voidaan sanoa olevan etevimmät ammatissaan. Alan tutkimukseni tekemällä kierroksen nähdäkseni onko kukin heistä paikoillaan. Jos joku heistä on poissa — varsinkin jos hän on hävinnyt viime yönä — saamme ainakin viittauksen siitä, mihin paperi on joutunut."

"Miksi pitäisi jonkun olla poissa?" kysyi Euroopan asiain sihteeri. "Hän veisi kirjeen johonkin lähetystöön Lontoossa. Sehän on aivan yhtä uskottava kuin muukin."

"En sitä luulisi. Nämä asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein kireissä väleissä lähettiläiden kanssa."

Pääministeri nyökäytti päätään myöntävästi.

"Luulen teidän olevan oikeassa hra Holmes. Hän kulettaisi niin kallisarvoisen esineen omin käsin pääkortteeriin. Pidän teidän toimintasuunnitelmaanne erinomaisena. Olkoonpa miten tahansa, hra Hope, niin emme kuitenkaan voi tämän onnettoman asian vuoksi laiminlyödä muita velvollisuuksiamme. Jos jotain uutta ilmenisi päivän kuluessa, ilmoitamme siitä teille, ja varmaankin tulette tekin antamaan meille tiedon tutkimustenne tuloksesta."

Valtiomiehet kumarsivat ja poistuivat vakavina.

Kun kuuluisat vieraamme olivat lähteneet, sytytti Sherlock Holmes piippunsa ja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Avasin aamulehden ja luin jännittävää uutista murhasta, joka oli edellisenä yönä tehty Lontoossa, kun ystäväni yhtäkkiä huudahtaen hyppäsi pystyyn ja pani piippunsa kaminin reunalle.

"Niin," sanoi hän, "parempaa keinoa ei ole olemassa asian selville saamiseksi. Tila on epätoivoinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Jos tietäisimmekin varmaan kuka sen on ottanut, niin onhan mahdollista, ettei hän vielä ole jättänyt sitä käsistään. Ja kun kaikki käy ympäriinsä, niin on se näille hyville herroille vain rahakysymys ja minullahan on siinä suhteessa tukenani brittiläisen valtion rahasto. Jos se on kaupattavana, ostan minä sen. On luultavaa että se, joka kirjeen on saanut käsiinsä, pitää sitä itsellään saadakseen tietää, mitä siitä tarjotaan toisella taholla ennen kun hän koettaa onneaan toisella. On vain kolme, jotka rohkeavat käydä sellaiseen peliin: Oberstein, La Rothiere ja Eduardo Lucas. Käyn kaikkien heidän luonansa."

Katsahdin häneen.

"Puhuitko sinä Eduardo Lucasista, joka asuu Godolphin Streetin varrella?"

"Juuri hänestä."

"Häntä et voi tavata."

"Miksi en?"

"Hänet on viime yönä murhattu omassa asunnossaan."

Ystäväni oli niin usein hämmästyttänyt minua seikkailussamme, että olin ylpeä nähdessäni näin suuresti hänet hämmästyttäneeni. Hän tuijotti minuun ihmeissään, tempasi sitten sanomalehden kädestäni. Luin seuraavaa uutista silloin kun hän hypähti tuoliltaan.

"Murha Westminsterissä

Salaperäinen rikos on tehty viime yönä talossa n:o 16 Godolphin Streetin varrella. Talo on 18 vuosisadan vanhanaikaisia ja yksinäistä rakennuksia, joita on joen ja Westminster Abbeyn välillä melkein parlamenttitalon suuren tornin varjossa. Tässä pienessä yksinäisessä asunnossa on jo muutamia vuosia asunut hra Eduardo Lucas, hyvin tunnettu mies seuraelämässä sekä miellyttävän käytöksensä että hyvin ansaitun maineensa puolesta maan paraimpana tenorina. Hra Lucas oli naimaton, 34 vuotta vanha, ja hänen talouteensa kuului rouva Pringle, vanha emännöitsijä ja Mitton, kamaripalvelija. Edellinen menee aikaisin levolle ullakkokerroksessa olevaan huoneeseen. Kamaripalvelija oli käymässä ystävänsä luona Hammersmithissä. Kello kymmenestä lähtien oli hra Lucas yksinään talossa. Mitä hänen luonaan on tapahtunut, ei vielä ole saatu selville, mutta kello neljänneksen yli yksitoista huomasi poliisikonstaapeli Barret ollessaan vartioimassa Goldphin Streetillä, että n:o 16 ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle, mutta ei saanut vastausta. Nähtyään tulen palavan sisässä, meni hän portaihin ja koputti sisäovelle, vaan ei saanut vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään. Kaikki oli huoneessa hujan hajan, tuolit kumossa. Keskellä lattiaa makasi talon onneton omistaja ruumiina puristaen kädellään tuolin jalkaa. Hänen sydämmensä oli puhkaistu. Arvattavasti on hän kuollut silmänräpäyksessä. Murhaava pistos on isketty käyrällä intialaisella tikarilla, jonka murhaaja on ottanut seinällä olevasta itämaisesta asekokoelmasta. Ryöväys ei näytä olleen aineena rikokseen, sillä huoneessa olevista kalleuksista ei ole mitään hävinnyt. Hra Eduardo Lucas oli siksi hyvin ja yleisesti tunnettu, että hänen väkivaltainen ja salaperäinen kuolemansa tulee herättämään huomiota ja syvää surua laajassa ystäväpiirissä."

"Jahah! Watson, mitä tästä arvelette?" kysyi Holmes hetkisen vaiti oltuaan.

"Se on vain hämmästyttävä sattumus."

"Sattumus. Hän on yksi niistä kolmesta miehestä, jotka mainitsin mahdollisesti osallisiksi tähän asiaan ja hänet kohtaa väkivaltainen kuolema juuri samaan aikaan kun tiedämme asiankin tapahtuneen. Tapahtumat osottavat, ettei se ollut mikään sattuma. Ei, hyvä ystävä, nämä kaksi tapahtumaa ovat yhteydessä toisensa kanssa — niiden täytyy olla. Meidän asiamme on ottaa selvä siitä millä tavalla."

"Mutta virallisella poliisillahan siten täytyy olla tieto kaikesta."

"Ei suinkaan. He tietävät vain sen mitä näkevät Godolphin Streetillä. He eivät tiedä — eivätkä saakkaan tietää — mitään Whitehall Terraceesta. Me vain tiedämme molemmat tapahtumat ja voimme ottaa selon missä yhteydessä ne ovat toisiinsa. On olemassa seikka, joka kaikissa tapauksissa on kääntänyt epäilykseni Lucasiin. Godolphin Street, Westminster on muutamain minuuttien matkan päässä Whitehall Terraceesta."

Toiset salaiset asiamiehet, jotka mainitsin, asuvat Westendissä. Sen vuoksi oli Lucasin helpompi kuin toisten päästä yhteyteen Euroopan asiain sihteerin talonväen kanssa ja saada sieltä tietoja — se oli hänelle vain pikku seikka. — Ja sitä paitsi, kun kaikki piti tapahtua muutamain tuntien sisällä, täytyy välimatkankin olla lyhyt. Odotas, mikäs tämä on!

Rouva Hudson ilmestyi tuoden tarjottimella naisen nimikortin. Holmes vilkasi siihen, kohautti kulmiaan ja antoi sen minulle.

"Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopen astumaan sisään", sanoi hän.

Hetkisen kuluttua astui yksinkertaiseen huoneeseemme, joka jo tässä kuussa oli saanut sellaisen kunnian osakseen, Lontoon rakastettavin nainen. Olin usein kuullut puhuttavan Belminsterin herttuan nuoremman tyttären kauneudesta, mutta eivät minkäänlaiset selitykset, ei mitkään värittömät valokuvat olleet kyenneet kuvaamaan minulle hänen kasvojensa erinomaista kauneutta ja ihastuttavaa väriä. Sellaisena kuin me näimme hänet tänä syysaamuna ei kumminkaan hänen kauneutensa ensimmäiseksi tehnyt vaikutusta katsojaan. Hänen rakastettavan pyöreät kasvonsa olivat kalpeat mielenliikutuksesta, silmät olivat, kirkkaat, mutta niissä oli kuumeen loistoa ihanat huulet olivat kokonaan puristuneina ja osottivat omistajansa koettavan hillitä mielentilaansa. Pelko, eikä kauneus, pisti ensiksi silmiin ihanan vieraamme ilmestyessä avonaiseen oveen.

"Onko mieheni käynyt täällä, hra Holmes?"

"On, madame, hän oli äsken täällä."

"Hra Holmes, pyydän teidän olemaan mitään virkkaamatta hänelle siitä, että minäkin olen käynyt täällä."

Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi kädellään viitaten häntä istumaan.

"Mylady, te saatatte minut todellakin hyvin tukalaan asemaan. Tehkää hyvin ja käykää istumaan ja puhukaa sitten mitä haluatte, mutta minä pelkään, etten voi antaa teille mitään lupausta."

Nainen astui lattian yli ja istuutui tuolille selkä ikkunaan päin. Hän oli kerrassaan kuninkaallinen olento, kookas ja mahtava, ja samalla kertaa läpeensä naisellinen.

"Hra Holmes" alkoi hän sitten, puhuessaan puristellen valkoisten sormikkaiden peittämiä käsiään — "puhun teille aivan peittelemättä toivoen teidänkin osottavan yhtäläistä avomielisyyttä minua kohtaan. Mieheni ja minä olemme avomielisiä toisiamme kohtaan kaikessa muussa paitsi yhdessä ainoassa asiassa, nimittäin politiikassa. Sitä koskevissa asioissa on hänen suunsa kuin sinetillä sulettu. Hän ei puhu mitään minulle: No niin, tiedän meillä viime yönä sattuneen äärettömän ikävän tapahtuman. Tiedän, että jokin paperi on kadonnut. Mutta kun kysymys koskee politiikkaa, kieltäytyy mieheni osottamasta minulle täyttä luottamustaan. Välttämätöntä kuitenkin on — välttämätöntä, sanon minä — minunkin saada tieto kaikesta, jotta ymmärtäisin kaiken. Te olette ainoa henkilö paitsi näitä diplomaatteja, joka tunnette asian todellisen laadun. Pyydän teidän sen vuoksi, hra Holmes, peittelemättä sanomaan minulle kaiken, mitä on tapahtunut ja mitä seurauksia siitä voi olla. Sanokaa minulle kaikki, hra Holmes. Elkää antako minkään sitoa kieltänne, sillä minä vakuutan, että mieheni etuja paraiten voidaan valvoa, jos hän osottaa minulle täyttä, ehdotonta luottavaisuutta. Oi jos hän edes sen huomaisi! Mikä paperi se oli, joka varastettiin?"

"Kysymykseenne on minun todellakin aivan mahdoton vastata."

Nainen huokasi ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Teidän täytyy käsittää, etten voi muutoin menetellä. Jos teidän miehenne kerran katsoo pitävänsä salata tämän asian teiltä, niin en minäkään, joka siitä sain tiedon sitoutuen ehdottomaan vaiteliaisuuteen, voi ilmaista sitä, jota hän ei sano. Ette menettele oikein, jos rupeatte enemmän kyselemään. Kysykää mieheltänne!"

"Häneltä olen kysynyt ja teidän luoksenne tulen, vain välttääkseni viimeistä keinoa. Mutta puhumattakaan kaikkea mitä tiedätte, voisitte te ilmaisemalla yhden ainoan kohdan tehdä suuren palveluksen minulle."

"Mikä se sitten on?"

"Voiko tämä tapaus saattaa mieheni valtiollisen uran vaaraan?"

"Voi. Ellei kaikkea saada entiselleen palautetuksi, tulee se aivan varmaan tekemään hyvin onnettoman vaikutuksen."

"Oi!" huudahti hän huohottaen.

"Vielä yksi kysymys, hra Holmes. Yhdestä lauseesta, joka pääsi mieheni suusta, kun tämä isku häntä ensiksi kohtasi, ymmärsin, että kauheita valtiollisia seurauksia voi koitun tämän paperin häviämisestä."

"Jos hän kerran niin on sen sanonut, en minä millään tavalla voi sitä kieltää."

"Minkälaatuisia ne seuraukset ovat?"

"Ei, nyt te taas kysytte enemmän kuin minä voin vastata."

"Niin ollen en tahdo pitempään kuluttaa aikaanne. En voi moittia teitä, hra Holmes, siitä että kieltäydyitte puhumasta peittelemättä kanssani. Ettekä tekään puolestanne tahtone, siitä olen varma, ajatella pahaa minusta sen vuoksi, että tahdoin päästä osalliseksi mieheni huolista, vaikka se tapahtuisikin vastoin hänen tahtoansa. Vielä kerran pyydän teitä olemaan ilmaisematta täällä käyntiäni."

Ovella katsahti hän vielä meihin, ja minä näin vielä kerran hänen kauniiden kasvojensa kiusaantuneen ilmeen, säikähtäneen katseen ja suppuun puristetut huulet, sitten hän hävisi.

"Ei, Watson, kaunis sukupuoli kuuluu sinun salkkuusi", sanoi Holmes hymyillen, kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä. "Mitähän tällä kaunottarella oikeastaan oli asiaa? Mitähän hän tahtoi?"

"Hänhän sanoi sen aivan peittelemättä. Hänen levottomuutensa on aivan luonnollista."

"Hm, ajatteles hänen esiintymistään, Watson, hänen tukahutettua mielenliikutustaan. Muista, että hän kuuluu kansanluokkaan, jossa ei mielellään paljasteta tunteita."

"Hän oli tosiaankin hyvin liikutettu."

"Muista miten omituisella painolla hän vakuutti meille miehellensä olevan parasta, että hänkin saisi tietää kaiken. Mitähän sillä tarkoitti? Sitä paitsi lienet kait huomannut miten hän istuutui niin, että valo tuli takaapäin. Hän ei halunnut, että me voisimme lukea hänen ajatuksiaan."

"Hän valitsi ainoan huoneessa olevan tuolin."

"Kuitenkin, naisen perustelmat ovat niin käsittämättömät. Muistat kai naisen Margatesta, jota minä epäilin samasta syystä. Ja sitten osottautuikin, että syynä hänen liikutettuun mielentilaansa olikin se, ettei hän ollut puuteroinut nenäänsä. Mitä voikaan sellaisesta juoksuhiekasta päättää. Heidän jokapäiväisimmät tekeleensä voivat sisältää äärettömän paljon, samalla kun heidän kaikkein omituisin esiintymisensä voi riippua siitä, ettei joku hiusneula tai hiuskihara ole niinkuin sen olla pitäisi. Hyvästi, Watson!"

"Lähdetkö liikkeelle?"

"Lähden. Minä aijon vielä tänä aamuna käydä Godolphin Streetillä. Eduardo Lucasin asunnossa täytyy löytyä ratkaisu probleemille, vaikka myönnänkin, ettei minulla vielä ole aavistustakaan siitä, mihin suuntaan se tulee käymään. Hoidat kai vartijatointa, rakas Watson, ja vastustat uusia kävijöitä. Palaan päivälliselle, jos voin."

Koko sen päivää ja seuraavankin oli Holmes sellaisella tuulella, jota hänen ystävänsä sanovat äänettömyydeksi, mutta toiset kiukuksi. Hän juoksi ulos ja sisään, tupakoi lakkaamatta, soitteli muutamia tunteja viulullaan, vaipui mietteisiinsä, söi voileipiä milloin sattui ja hätä jälin vastasi silloin tällöin tekemiini kysymyksiin. Huomasin, ettei hän ollut onnistunut. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle asiasta mitään. Sanomalehdistä sain tietää tutkimuksen yksityiskohdat sekä John Mittonin, murhatun palvelijan, vangitsemisen ja sittemmin vapaaksi päästämisen. Coroner lausui tunnettuun tapaan: tahallinen murha, mutta sen tapahtuminen pysyy yhtä hämäränä kuin ennenkin. Ei mitään aihetta tekoon ole voitu keksiä. Huone oli täynnä arvoesineitä, mutta ei mitään oltu pois kulutettu. Murhatun papereita ei ollut liikutettu. Ne tarkastettiin huolellisesti ja siinä kävi selville, että hän oli ollut, kansainvälisen politiikan innokas tutkija ja juorujen väsymätön kerääjä, erinomainen kielimies ja uuttera kirjeiden kirjoittaja. Hän oli ollut läheisissä tekemisissä johtavain diplomaattien kanssa eri maissa. Mutta ei mitään erikoista huomiota herättävää löydetty paperien joukosta, joita hänen laatikkonsa oli täynnä. Hänen suhteensa naisiin näytti olleen sekavaa ja pintapuolista. Hänellä oli useita tuttuja naisia, mutta vain muutamia ystäviä eikä yhtään ainoata, jonka kanssa hän olisi ollut rakkaussuhteissa. Hänen elämäntapansa oli ollut säännöllistä ja hänen esiintymisensä karttelevaa. Hänen kuolemansa oli salaperäisyyden peitossa ja näytti siihen jäävänkin.

John Mittonin vangitseminen tehtiin vain epätoivossa siitä, ettei voitu mitään muutakaan tehdä. Häntä ei voitu syyttää mistään. Hän oli ollut sinä iltana erään ystävänsä luona Hammersmithissä; hän oli täysin syytön. Hän oli tosin lähtenyt kotimatkalle ennenkuin rikos huomattiin, mutta hänen oma selityksensä, että hän osan matkasta oli kulkenut jalkasin, pidettiin todenmukaisena, kun ilma sinä yönä oli kaunis. Hän oli saapunut kello 12 ja näkyi joutuneen aivan hämilleen huomatessaan tapahtuman. Hän oli aina ollut hyvissä väleissä isäntänsä kanssa. Joitakin hänen esineitään, varsinkin pieni lipas, jossa oli partaveitsiä, oli löydetty palvelijain tallesta, mutta hän selitti niiden olevan lahjoja isännällään ja emännöitsijä vakuutti niin olevankin. Mitton oli ollut Lucasin palveluksessa kolme vuotta. Selville kävi, ettei Lucas koskaan ollut ottanut Mittonia mukaansa käydessään mannermaalla. Tuon tuostakin oli hän nimittäin käynyt Pariisissa, viipyen kolme kuukautta joka kerta, mutta Mitton sai aina jäädä Lontooseen pitämään huolta talosta. Emännöitsijä taas ei ollut kuullut mitään sinä yönä, jona rikos tehtiin. Ei tiennyt oliko isäntänsä luona käynyt ketään ja oliko isäntä itse päästänyt vieraan sisään.

Kolmena aamuna peräkkäin oli asia yhä samalla kannalla, mikäli voin seurata sanomalehdistä. Jos Holmes tiesikin enemmän, niin ei hän siitä mitään virkkanut. Hän kertoi minulle, että Lestrade oli hänelle uskonut salaisuutensa, ja minä siten tiesin, että hän aina aivan heti sai tiedon kaikesta, mitä asiassa oli saatu selville. Neljäntenä päivänä saapui Pariisista pitkä sähkösanoma, joka nähtävästi ratkasi koko arvoituksen.

"Pariisin poliisi on äsken saanut selville asioita", kirjoitti Daily Telegraph, "jotka kohottavat huntua, joka pimeyteen on peittänyt Eduardo Lucasin surullisen kuoleman viime tiistaita vasten yöllä Westminsterissä. Lukijamme muistanevat varmaan, että vainaja löydettiin rinta lävistettynä huoneestaan, sekä että epäluulot kohdistuivat hänen palvelijaansa, joka kuitenkin voi todistaa syyttömyytensä. Eilen ilmoittivat erään naisen palvelijat, joka tunnettiin rouva Henry Fournayena, ja asui pienoisessa huvilassa rue Austerlitzin varrella, Pariisin viranomaisille, että hän oli tullut mielenvikaan. Tutkimus osottikin, että hän oli menettänyt järkensä ja joutunut mielijohteen valtaan. Poliisi on saanut selville, että rouva Henry Fournaye aivan äskettäin on saapunut Lontoosta, jossa hän maanantaina oli ollut käymässä. Hänen matkansa on todistettavasti yhteydessä Westminsterissä tapahtuneen rikoksen kanssa. Valokuvien vertailu on lopullisesti osottanut, että hra Henry Fournaye ja Eduardo Lucas on ollut sama henkilö ja jostain syystä viettänyt kaksoiselämää Lontoossa ja Pariisissa. Rouva Fournaye, joka on kreolilainen syntyään, on luonteeltaan äärettömän tunteellinen ja viime aikoina on häntä vaivannut mustasukkaisuus, joka oli muuttunut suoranaiseksi raivoksi. Arvellaan hänen sellaisessa tilassa tehneen murhan, joka nykyään valtaa mielet Lontoossa. Missä hän on liikkunut tiistaita vasten yöllä, sitä ei ole onnistuttu saamaan selville, mutta kuitenkin tiedetään, että rouva Fournayen näköinen nainen tiistaiaamuna herätti suurta huomiota Charing Crossin asemalla hurjan ulkomuotonsa ja kiihkeän esiintymisensä kautta. Senvuoksi on luultavaa, että hän teki murhatyön mielettömyyden tilassa tai että sen seurauksena oli, että tämä onneton nainen menetti järkensä. Nykyään hän ei kykene yhtenäisesti tekemään selkoa siitä, mitä on tapahtunut, eivätkä lääkäritkään anna mitään toiveita hänen parantumisestaan. Selville on myös saatu että eräs nainen, joka lienee ollut rouva Fournaye, puheena olevana yönä jonkun aikaa oli liikuskellut Coldolphin Streetin varrella olevan talon edustalla."

"Mitä arvelet tästä, Holmes?" kysyin minä. Luin näet ääneen uutisen hänen lopetellessaan aamiaistaan.

"Hyvä ystäväni, Watson", sanoi hän noustessaan pöydän äärestä ja alkoi mittailla lattiaa edestakasin. "Sinä olet pitkämielisin toveri koko maailmassa: mutta jollen näinä kolmena päivänä olekkaan mitään ilmoittanut, niin on se aiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista saapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljoa auta."

"Ainakin se nyt on loppusanana Lucasin murhajutussa."

"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonnijoutava asia meidän varsinaisen tehtävämme rinnalla, joka on kirjeen löytäminen ja Euroopan pelastaminen selkkaannuksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus on sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, ja se on se, ettei mitään ole tapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallituksesta ja varmaa on, ettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaisia merkkejä selkkaannuksista. Jos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös — niin ei ole kuitenkaan voinut käydä — mutta jos se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se on? Kellä se on hallussaan? Mitä tämä ken odottaa kun hän ei anna päästä asian irralleen? Nämä kysymykset vasaroivat yötä päivää aivojani. Oliko se vain pelkkä sattumus, että Lucas menetti henkensä samana yönä kun kirje katosi? Ennättikö hän ollenkaan saada sitä käsiinsä? Ja jos hän olisi sen saanut, niin miksi sitä ei sitten löytynyt hänen paperiensa joukosta? Veikö se hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen mukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin minä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliiseissa epäluuloa? On tapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin rikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä kertaa, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti saisin tämän asian ajetuksi päätö päälle, niin olisi se varmaan paras ennätyksistäni. Ahah!Uutta rintamasta." Hän silmäili ahnaasti kirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: "Mitä nyt! Lestrade näyttää tavanneen jotain mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi, Watson, käväsemme Westminaterissä."

Ensi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli synkkä, jäykkä ja juhlallinen kuin se vuosisata, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli ikkunasta ja tervehti lausuen meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli päästi meidät ovesta sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli tapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra matolla. Matto oli neliskulmainen eikä kovin suuri sekä keskellä lattiaa, joka oli kiiltäväksi kiillotettu, kaunis, vanhanaikainen parkettilattia. Kamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli käytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja kaikki mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osottivat loistonhalua.

"Oletteko nähneet Pariisin uutiset?'' kysyi Lestrade.

Holmes nyykäytti päätään myöntävästi.

"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kertaa osuneen oikeaan. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei asia olisi sikäli kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle, hämmästys, arvaan, sillä hän eli vesien erottamana. Mies laski hänet sisään — ei voinut antaa hänen jäädä kadulle. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli etsinyt käsiinsä hänet, antoi nuhteita, sanat sakoivat ja niin hän teki aivan mukavasti lopun koko jutusta tällä tikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä kaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään ikäänkuin sillä suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä täydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet tapahtuman."

Holmes kohautti kulmiaan.

"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne."

"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinen seikka — aivan mitätön tosin, mutta sen laatuinen joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne — omituinen seikka, jota te varmaankin sanotte konstikkaaksi. Sillä ei ole mitään tekemistä pääasian, murhan kanssa — eikä sillä voikaan olla."

"No mikä se sitten on?"

"Nähkääs. Tiedätte, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin tarkoin säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty. Mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli haudattu ja tutkimus saatu päätetyksi — mikäli se tätä huonetta koskee — katsoimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Matto tuossa ei ole lyöty kiinni, se on vaan irtaallaan lattialla. Meillä oli syytä nostaa sitä. Löysimme— "

"Löysitte, mitä?" — Holmesin kasvoissa kuvastui sanomatonta levottomuutta.

"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata mitä me löysimme. Näettekö tahran tuossa matossa? Koko joukko verta on täytynyt tunkeutua sen läpi, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Niinpä niin. Sitten te kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa parketissa ole vastaavaa tahraa."

"Ei tahraa? Mutta siinähän täytyy — — —"

"Niin te kyllä sanotte. Mutta tahraa siinä ei ole."

Hän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ylös ja näytti, että niin oli asianlaita.

"Mutta toinen puolihan on yhtä paljon tahraantunut kuin päällyspuoli. Merkki siitä on täytynyt jäädä."

Lestrade pudisti iloisesti päätään kerran saatuaan kuuluisan aminattimiehen hämilleen.

"Minäpä annan nyt lopultakin teille selityksen siihen. On olemassa toinenkin tahra, mutta se ei ole samalla kohtaa kuin matossa, katsokaa itse", ja puhuessaan nosti hän toista osaa matosta ja paljasti lattian valkoisissa parkettiruuduissa olevan punasen tahran. "Mitä arvelette tästä, hra Holmes?"

"Sehän on aivan yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet toistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Se kun on neliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä."

"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen, että matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat vastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavoin. Mutta tietää tarvitsee kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?"

Holmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että sisällisesti hän tärisi jännityksestä.

"Kuulkaas, Lestrade", sanoi hän, "onko portailla oleva konstaapeli vartioinut taloa koko ajan?"

"On."

"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoapi. Kuulustelkaa häntä. Ei, elkää tehkö sitä meidän läsnäollessainme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen kanssaan pihan puoleiseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin tunnustamaan ollessanne kahden. Kysykää häneltä, miten hän uskalsi päästää ihmisiä tänne sisään ja jättää heidät yksinään tähän huoneeseen. Pitäkää asia varmana. Sanokaa hänelle, tietävänne jonkun käyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle että täydellinen tunnustus on hänelle ainoa keino anteeksi saamisen. Tehkää aivan niinkuin olen sanonut!"

"Hitto soikoon, jos hän jotain tietää, niin kyllä puserran sen hänestä ulos", karjasi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puoleisesta huoneesta.

"Nyt, Watson, nyt!" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän silpasi maton ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan lattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi perää, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja aukesi saranoilla liikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti kätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäsi sen pian takaisin vihasta ja pettymyksestä karjasten. Piilopaikka oli tyhjä.

"Joutuun, Watson, sukkelaan; Pane se paikoilleen!" Parkettilevy tuli paikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun Lestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti nojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena, turhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.

"Minua harmittaa että olen antanut teidän, hra Holmes, odottaa. Koko asia näyttää teitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti kaiken. Tule sisään, Mac Phersson. Kerro näille herroille, miten ajattelemattomasti olet menetellyt."

Tulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen konstaapeli oven sisäpuolelle.

"En tarkoittanut mitään pahaa, hra, vakuutan sen teille. Se nuori nainen koputti eilen ovelle — hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me keskusteluun. Aika käy niin ikäväksi, kun koko päivän on saanut olla virantoimituksessa."

"No, mitä sitten tapahtui?"

"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä sanomalehdissä", sanoi hän. "Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja puhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata miksikään pahaksi, sitä että hän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä ja kaatui kuin kuollut lattialle. Minä juoksin pihalle noutamaan vettä, vaan en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolen, tuonne, hakemaan viinaa. Mutta ennenkuin ennätin takaisin oli nainen vironnut ja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen mä, eikä tahtonut enää tavata minua."

"Mikäs tämän maton siirsi paikoiltaan?"

"Se oli nähkääs niin, hra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa. Hän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on liukas, minä oikaisin sen jälestäpäin."

"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac Phersson", sanoi Lestrade arvokkaasti. "Te arvelitte luonnollisesti, ettei teidän tottelemattomuuttanne koskaan havattaisi, mutta katsahtaminen tähän mattoon ilmaisi minulle heti että joku asiaan kuulumaton oli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole hävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt pahoin. Olen pahoillani, että olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian vuoksi, hra Holmes. Mutta minä arvelin, että se seikka, ettei toinen tahra ole toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne.

"Niinpä tietenkin, se huvitti minua hyvinkin suuresti. Onko puheena oleva nainen käynyt useammin kuin sen kerran, konstaapeli?"

"Ei, herra."

"Kuka hän on?"

En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta ilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta erehdyksestä joutui hän väärään taloon, erittäin miellyttävä ja hieno nuori nainen hän oli."

"Pitkä? Kaunis?"

"Niin oli, herra. Hän oli kookas. Arvelen että sanoisitte häntä kauniiksi, ehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli, sallikaa minun pikkusen vilkasta tuonne sisään', sanoi hän. Hänen käytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut mitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta."

"Millaisessa puvussa hän oli?"

"Päällään hänellä oli pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka."

"Mihinkä aikaan hän oli täällä?"

"Juuri pimeän tullessa. Lamput jo sytytettiin, kun minä palasin viinaa hakemasta."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä tehtäviä muualla."

Kun me poistuimme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes ympärinsä ja näytti hänelle jotain, joka hänellä oli kädessään. Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti hän. Holmes pisti sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja purskahti nauramaan, kun me käännyimme kadulle menemään.

"Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahuttaa kuullessa, ettei tule mitään sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija tule kärsimään ajattelemattomuutensa tähden, ettei pääministeri saa hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkaannusta ja että me pienoisella sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei se, vaikka olisikin voinut muuttaa hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule kellekään mitään ikävyyksiä tuottamaan."

Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.

"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.

"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämärät kuin ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme on, jos emme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraa päätä Whitehall Terraceen saattaaksemme asian hyvään loppuun."

Kun saavuimmn Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock Holmes tokko rouva Hilda Trelawney Hope ottaa meidät vastaan. Meidät käskettiin vierashuoneeseen.

"Hra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni arvelisi minun sekaantuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon valoon tulemalla tänne ja siten osottamalla, että olemme keskenämme jossain tekemisissä!"

"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva, pyytää teidän olemaan niin erinomaisen hyvä ja jättämään sen minulle."

Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti; pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään.

"Te solvaatte minua, hra Holmes."

"Ei, hyvä rouva, ei. Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje minulle!"

Hän hyökkäsi kellonauhan luo.

"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"

"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät hukkaan ponnistukseni saada häväistysjuttua vältetyksi. Antakaa kirje minulle, niin kaikki tulee oikein järjestetyksi. Jos täysin luotatte minuun, käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun ilmaista teidät."

Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todella ruhtinaallinen olento katsoessaan tuikeasti Holmesin silmiin ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä kädessään, vaan hän ei soittanut.

"Te koetatte säikyttää minua. Se ei ole miehekästä, hra Holmes. Tulette tänne osottamaan valtaanne minun, naisraukan yli. Sanotte tietävänne jotain — mitä te sitten tiedätte?"

"Pyydän teitä istumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne kaatuessanne. En puhu mitään ennen kun suvaitsette istua. Kiitoksia."

"Saatte aikaa viisi minuuttia, hra Holmes."

"Yksi riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin luona, että annoitte hänelle kyseessä olevan paperin, että te hyvin taitavasti kävitte talossa eilisiltana sekä myöskin sen, miten te otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."

Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen kun sai sanan suustaan.

"Te olette hullu, hra Holmes, hullu!" huudahti hän viimein.

Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä naisen valokuvasta.

"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotain hyötyä", sanoi hän. "Poliisimies on tuntenut sen."

Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolia selkänojaa vasten.

"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En mitenkään tahdo teille tuottaa ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen jättänyt kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa suora — se on ainoa keino."

Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Nytkin hän yhä pysyi jäykkänä.

"Vielä kerran sanon teille, hra Holmes, että puheenne aiheutuu mielettömästä päähänpistosta."

Holmes nousi.

"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne — mutta huomaan sen kaiken olevan turhaan."

Holmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään.

"Onko hra Trelawney Hope kotona?"

"Hän tulee kello 12,15."

Holmes katsoi kelloaan.

"Siihen on neljännestunti", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."

Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä kohtaan kyynelten vieriessä pitkin hänen kauniita kasvojaan.

"Oi, säästäkää minua, hra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän epätoivoissaan. "Elkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä rakastan häntä niin suunnattomasti, en tahtoisi pienimmänkään varjon himmentävän hänen elämäänsä ja minä tiedän, että tämä tulisi murtamaan hänen jalon sydämensä!"

Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että te, vaikkapa aivan viime hetkessäkin, olette tullut järkiinne. Nyt ei saa sekuntiakaan hukata. Missä on kirje?"

Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen kirjeenkuoren.

"Tässä se on, hra Holmes. Oi jos en koskaan olisi nähnyt sitä!"

"Millä tavalla saamme sen takaisin saatetuksi?" mumisi Holmes. "Joutuun, joutuun! Meidän on mietittävä keino siihen. Missä on hänen salkkunsa?"

"Se on yhäkin makuuhuoneessa."

"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa, rouva, hakekaa se tänne!"

Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punanen salkku kädessään.

"Millä tavalla te aukaisitte sen ensi kerralla? Onko teillä toinen avain? — Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"

Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkun kieli avattiin. Se oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjeenkuoren syvälle muiden asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

"Nyt se on sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä kymmenen minuuttia jälellä. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani, Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä odottaessamme, mikä oli todellisena aiheena tähän perin omituiseen tekoonne — mutta peittelemättä."

"Hra Holmes, kerron kaikki teille", huudahti rouva. "Oi, hra Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin — jos hän tietäisi miten minun on ollut pakko niin menetellä, ei hän koskaan antaisi sitä minulle anteeksi, sillä hänen oma kunniakkaisuutensa on niin suuri, ettei hän voi koskaan unohtaa tai antaa anteeksi toisten vikoja. Auttakaa minua, hra Holmes! Onneni, hän hänen onnensa, meidän elämme on kyseessä."

"Joutukaa, rouva, aika kuluu!"

"Se oli kirje minulta, hra Holmes, varomaton kirje, kirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön kirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea sen kirjeen, oIisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen unholaan. Silloin kuulin siltä mieheltä, Lucasilta, että hän oli saanut kirjeen käsiinsä ja että hän aikoi sen antaa miehelleni. Minä rukoilin häntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain sillä ehdolla, että minä hankin hänelle erään asiakirjan, jonka hän selitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänellä oli jokin vakoilija departementissa, joka oli kertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vakuutti, ettei miehelleni tulisi mitään ikävyyksiä siitä. Ajatelkaa itseänne asemassani, hra Holmes! Mitä olisin voinut tehdä?"

"Puhua miehellenne asiasta."

"Minä en voinut, hra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolen uhkasi täydellinen häviö ja toiselta puolen, niin kauheana kuin pidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten, anastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin liiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä luottamustamme. Ja niin tein minä sen hra Holmes! Otin vahaan kuvan hänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun. Minä otin kirjeen ja vein sen Lucasille."

"Mitä tapahtui hänen luonaan, rouva?"

"Kolkutin ovelle kuten oli sovittu. Lucas avasi, jätin oven raolleen jälestäni, sillä minua pelotti olla kahden hänen kanssaan. Muistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme oli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin hänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun kulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä, käänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa ja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen, jolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä: Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen kanssaan! Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli kädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä kotiin; seuraavana aamuna sanomalehdistä näin milen se oli päättynyt. — Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä silloin vielä tiennyt mitä tulisi seuraamaan.

Sen sain tietää samana aamuna, nimittäin että olin vaihtanut pahan vieläkin pahempaan. Mieheni epätoivo siitä, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi sydäntäni. Tuskin sain pidätetyksi itseni heti heittäytymästä hänen jalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta se olisi saattanut ilmi sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana aamuna tulin sitten teidän luoksenne aikoen saada tietää rikokseni täyden merkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät kaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni takaisin. Sen täytyy edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti, sillä hän kätki sen ennenkun kamala nainen astui sisään. Mutta millä tavalla voin päästä huoneeseen jossa se oli? Kahden päivän kuluessa pidin silmällä taloa, mutta ovea ei koskaan avattu. Eilisiltana tein viime yritykseni. Millä tavoin menettelin ja miten onnistuin, tiedätte jo. Toin paperin mukanani ja aijoin hävittää sen, kun en keksinyt mitään keinoa, jolla olisin sen saattanut takaisin miehelleni paljastamatta itseäni. Hyvä Jumala — kuulen hänen askeleensa jo portaissa!"

Hra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.

"Tiedättekö jotain uutta, hra Holmes, jotain uutta" huudahti hän.

"Minulla on hiukan toiveita."

"Luojalle kiitos!" Hänen kasvonsa loistivat. "Syön tänään aamiaista pääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä on rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmää ummistanut sen jälkeen, kun tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä pääministeriä sisään."

"Rakkahani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä viiden minuutin kuluttua ruokasalissa.

Pääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen silmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että hänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.

"Teillä kuuluu olevan jotain kerrottavaa, hra Holmes."

"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi", vastasi ystäväni. "Olen etsinyt kirjettä kaikilta mahdollisilta tahoilta, joissa se olisi voinut olla, ja vakuutettu olen, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä."

"Mutta ei se riitä, hra Holmes. Emmehän ijäti voi elää sellaisella tulivuorella. Meidän täytyy tietää jotain varmasti."

"Minulla on hyviä toiveita siitä, että pääsemme varmuuteen asiassa, sen vuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä enemmän olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei kirje koskaan ole päässyt tämän talon seinien ulkopuolelle."

"Hra Holmes!"

"Jos se olisi joutunut ulkopuolelle, olisi se aivan varmaan jo saatettu julkisuuteen."

"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?"

"En ole varma siitä tokko sitä on kukaan ottanutkaan."

"No mitenkä se sitten olisi hävinnytkään sieltä."

"Hra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se ole salkussani."

"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?"

"En, sehän olisi tarpeetonta."

"Ehkä ette sitä huomannut."

"Se on mahdotonta, sen sanon teille."

"Mutta siitä en ole vakuutettu minä; olen nähnyt sellaista tapahtuneen ennenkin. Siellä ehkä on muitakin papereita. Ja kirje on voinut sotkeutua niiden sekaan."

"Se oli päällimäisenä."

"Joku on voinut liikutella salkkua niin että se on muuttanut paikkaa."

"Ei, ei. Minä otin kaikki ulos."

"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope", sanoi pääministeri. "Anna tuoda salkku tänne."

Sihteeri soitti kelloa.

"Jacobs, tuo tänne salkku. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta jos ei mikään muu riitä vakuuttamaan teille, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos, Jacobs, anna se tänne. Minulla on avain aina kellonperissäni. Tässä ovat paperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, raportti Charles Hardyltä, muistiinpanot Belgradista, nootti viljahinnoista Venäjällä ja Saksassa, kirje Madridista, nootti lord Flowersilta — Jumalani, mitä tämä merkitsee — lordi Bellinger! lordi Bellinger!"

Pääministeri silpasi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.

"Se se on — ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen teitä!"

"Kiitos, kiitos! On kuin olisi paino pudonnut harteiltani. Mutta tämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Hra Holmes, te olette velho, ihmeiden tekijä."

"Kun tiesin, ettei se ollut missään muualla."

"En voi uskoa silmiäni!" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta. "Missä on vaimoni? Minun täytyy saada kertoa hänelle, että kaikki on jälleen paikoillaan. Hilda! Hilda!" kaikui hänen äänensä portaissa.

Pääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.

"Tässä on jotain, jota me emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla kirje tuli takaisin salkkuun?"

Hymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää, läpitunkevaa katsetta.

"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme", sanoi hän ottaen hattunsa ja läksi.






Tornion Lehti n:o 3-6, 10, 12, 14, 18, 24B, 27-30 9-19.1., 2., 9., 16.2., 2., 27.3., 10-20.4.1907.