Kahdeksas luku - Omituinen herra

Kuinka Jack-halkaisija vangittiin

Suomennos "Wiipurille''



Kahdeksas luku

Omituinen herra






"N:o 37", huusi palvelija, jonka tohtori Fitzgeraldin vastaanottohuoneessa oli pidettävä huolta, että potilaat pääsivät kuuluisan ja paljon käytetyn lääkärin luo oikeassa järjestytyssä. "Te olette nyt saanut odottaa kauan, rakas ystävä, ja te olette viimeinen potilas tänä päivänä."

Nämä sanat lausui palvelija yksinkertaisesti puetulle miehelle, joka näytti rehelliseltä keskisäädyn kansalaiselta. Hänellä oli pitkä takki, jossa oli vanhanaikaiset napit, ja samanlaiset housut sekä koreat, kukalliset liivit. Hänen kenkänsä olivat kömpelötekoiset ja keppi, joka hänellä oli kädessä, saattoi olla vain perintö iso-isältä.

"Niin, sille ei kai mitään mahda", vastasi hän palvelijalle, "jos tahtoo kysyä niin kuuluisan lääkärin neuvoa, täytyy tietysti asestautua kärsivällisyydellä. Saanko minä nyt siis mennä sisään? Kiitos."

Vieras pyyhki vielä kerran vaaleata partaansa ja jo harmahtavaa tukkaansa, joka putosi aivan suorana melkein olkapäille asti. Sitten hän astui ovelle, koputti ja meni vihdoin sisälle.

Tohtori Fitzgerald istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei kääntänyt edes päätään, kun ovi hänen takanaan liikahti, vaan tuntui niin vaipuneen tutkimaan erästä kirjaa, että ei huomannut vieraan tulleen huoneeseen.

"Suokaa anteeksi, herra tohtori", virkkoi vieras rykäisten hieman.

Tohtori Fitzgerald heräsi kuin unesta. Hän käänsi vierasta kohti mieltäkiinnittävät, kalpeat, parrattomat kasvonsa, joista loisti kaksi tummaa silmää ja niitten alta nenän juuresta kaksi syvää ryppyä. Tohtori Fitzgeraldilla oli kihara tukkansa taaksepäin kammattuna, minkä johdosta hänen ajattelija-otsansa tuli vielä korkeammaksi.

"Ahaa, vielä yksi potilas?" lausui hän. "Minä luulin niitten jo loppuneen tälle päivälle. Tulkaa lähemmäksi, herra hyvä. Millä tavalla te olette sairas."

"Herra tohtori", kuiskasi vieras, "en ole tullut luoksenne potilaana."

"Mutta minä otan vastaan ainoastaan sairaita. Menkää siis kotiinne, herrani", sanoi tohtori terävästi, "minulla ei ole aikaa nyt muihin asioihin", huomautti hän jyrkästi, osottaen ovelle.

"Minä tahtoisin ilmaista teille jotakin, herra tohtori. Olen rehellinen mies enkä voi sietää että toista rehellistä miestä häpeällisesti petetään."

"Mitä te lörpöttelette? En ymmärrä teitä. Ketä tarkoitatte? Ketä sitten petetään?"

"Teitä, herra tohtori, ja pettäjänne on kaiken lisäksi teidän oma vaimonne."

Tohtori Fitzgerald hätkähti — ja osotti kädellään ovea, ikäänkuin käskeäkseen vierasta poistumaan. Mutta kun tämä lisäsi erään nimen, muuttui äkisti tohtorin varma käytös.

"Kapteeni Harry Thomson", kuiskasi kalpea mies.

Tohtori hypähti kuin käärmeen pistämänä, hänen silmänsä laajentuivat luonnottomiksi ja hänen huulensa vapisivat hermostuneesti.

"Mitä te sanotte — kuka se oli — kuinka tunnette sen nimen?" kysyi hän ilmeisesti hyvin liikutettuna.

"Kuulin sen Hyde-puistossa."

"En ymmärrä".

"Olette pian ymmärtävä minun paremmin, jos sallitte minun kaikessa rauhassa kertoa koko asian.— Olen rehellinen mies enkä pyydä mitään siitä palveluksesta, jonka teen teille, mutta minä en ole itse koskaan elämässäni pettänyt ketään ihmistä ja sen vuoksi suututtaa minua aina, kun näen toisten vähintäkään häikäilemättä pettävän lähimäisiään. Tiedättekö, että minä olen todellakin liikutettu petoksesta, ja se sai minut tulemaan teidän puheilIenne."

"Puhukaa lyhyesti", huudahti tohtori Fitzgerald kärsimättömästi, "ja puhukaa ennen kaikkea hiljaa, hyvin hiljaa, niin että kukaan oven ulkopuolella oleva ei kuule; ei koskaan voi olla varma kuuntelijoista. Kuulkaa, mitä sanon, ei missään voi olla varma, yksinpä omassa kodissanikin kuunnellaan minua salaisesti; joka oven takana on urkkija."

"Mahtaapa teillä sitten olla hauska koti", vastasi vieras säälivästi. "No, sehän ei oikeastaan liikuta minua ja minä uskon kyllä, että teitä vakoillaan, herra tohtori, sillä teidän vaimonne, ruova Ruth, — oi, herra tohtori, kuinka pahoja, kuinka turmeltuneita naiset ovat!"

"Niin, ne ovat pahoja — hyvin pahoja", huudahti Fitzgerald, "niin pahoja, että ne on kaikki perin juurin hävitettävä maailmasta, — kaikki, kaikki on lopetettava ilman armoa. Ainakin täytyy polkea käärmeitä — niin juuri, käärmeitä, herraseni."

"Aivan oikein, vallan totta, herra tohtori", huudahti vieras, "käärmeet ovat jo kerran karkoittanet meidät paratiisista. Mutta kuulkaahan nyt minua, herra tohtori, minä koetan puhua hiljaa; tulkaa vähän lähemmäksi, jos saan luvan pyytää. Juttu on nimittäin seuraava:

Nimeni on Patrik O'Connor ja olen minä Irlannista, mutta tulin Lontooseen jo pienenä poikana. Sain paikan erään suopankeittäjän luona ja, kun hän kuoli, otin minä liikkeen haltuuni. Ansaitsin joukon rahoja ja saatuani kylliksi arvelin: nyt rupean rauhassa nauttimaan elämästä, ja siitä lähtien olen elänyt ainoastaan koroillani, jotka tosiaankaan eivät ole vähäiset. Oo, minä vietän hyvin hauskaa elämää, nousen makuulta, kun mieleni tekee ja käyn kävelemässä tavallisesti Hyde-puistossa.

Niin tapahtui eilenkin, mutta silloin läksin ulos vasta hämärissä. Kun olin silloin hiukan väsähtänyt ja uninen, päätin heittäytyä muutamien pensaiden taakse vähän levähtämään. Sanottu ja tehty. Minä rupesin pitkälleni muutamien pensaiden taakse, lordi Byronin patsaan lähellä. Juuri minun edessäni pensaitten luona oli sohva, mutta minä en istunut sille. Pelkäsin näet, että jos nukun, niin voivat taskuvarkaat viedä kelloni, ja kukkaroni. Sen vuoksi menin pensaitten sisään. Ja siinä loikoessani, kun olin juuri nukahtamaisillani, kuulin ääniä: Muuan nuori upseeri tuli hienon naisen kera ja he istuivat minun edessäni olevalle penkille.''

"Nuori upseeri hienon naisen kera?" toisti tohtori. "Jatkakaa, jatkakaa, herra hyvä, te olette tavattoman salaperäinen."

"Ajattelin silloin itseeni: voithan kernaasti kuunnella, mitä heillä on sanomista toisilleen. Sillä, herra tohtori, rakastava pari on usein hyvin lystillinen. He eivät juttele niinkuin muut järkevät ihmiset, vaan lörpöttelevät kaikenlaisia hassutuksia, ja niitä kuuntelen minä hyvin mielelläni.

Istuessani siinä ja kuunnellessani heidän tarinoitaan pääsin minä hyvin pian selville asian oikeasta laidasta. Se oli naitu nainen, jolla oli yhtymyksensä nuoren upseerin kanssa tuolla sohvalla, ja hän kertoi miehestään, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin Intiassa sen tähden, että isänsä oli hänet siihen pakoittanut, mutta että hän rakasti ainoastaan tuota upseeria, joka aina oli ollut hänen sydämensä valittu ja jota hän ei voisi unohtaa, ja koska upseeri nyt oli palannut Intiasta, tahtoisi hän entistäkin vähemmän välittää miehestään.''

Joku toinen olisi varmaankin pitänyt tätä kaikkea tyhmänä, joutavana puheliaan vanhan ukon jaaritteluna, jommoista lörpöttelevät ne, joilla ei ole muuta tekemistä kuin sekaantua toisten asioihin, mutta tohtori Fitzgeraldiin teki tämä näköjään niin typerä ja joutava puhe syvällisen, kerrassaan kauhistavan vaikutuksen. Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksen tapaisesti, hän pyyhki hermostuneesti käsillään tummaa kiharaista tukkaansa.

"Ja ajatelkaahan vain", herra tohtori", lopetti kavaltaja kertomuksensa, "että nainen oli vaimo ja upseeri Harry Thomson — hän asuu Walworth-kadulla."

"Se on hän", voihki Fitzgerald, "minä olen jo kauan aavistanut, että vaimollani on salaisia juonia minun selkäni takana. Heidän on tapana tavata Hyde-puistossa — ilman minun tietoani — ja minä olen rakastanut häntä intohimoisesti — ja hän — hän on rakastanut tuota upseeria — eikä koskaan, ei koskaan ketään toista."

"Ei nimeksikään. Ketään toista hän ei ole rakastanut nimeksikään", huudahti vaaIea mies hymyillen. "Tiedättekö, herra tohtori, hänen miehensä on hänestä kuin ilmaa vain, hän vain asuu saman katon alla miehensä kanssa, ja mies maksaa hänen räätälinlaskunsa. Mutta upseeria hän rakastaa. No, olisittepa kuullut heidän rakkauskuherttelunsa ja nähnyt, kuinka he suutelivat ja kuinka surullista heistä oli eroaminen."

"Vaiti", kiljaisi Fitzgerald raivoissaan, "vaiti, minä en tahdo, en voi pidemmältä kuunnella teitä. — Ei, ei, kertokaa minulle kaikki", lisäsi hän heti. "Minä tahdon, minun täytyy saada tietää kaikki."

"No niin, paljon ei minulla enää olekaan sanomista. Ainoastaan se, että he päättivät kohdata toisensa semmoisessa paikassa, missä saisivat olla häiritsemättä kahden kesken vaikka vain yhden tunnin."

"Oi, taivas, häiritsemättä, sanoitte te!"

"Niin, niin kahden kesken häiritsemättä. — No, tiedättehän te, mitä sen merkitsee, herra tohtori. Rakastavaiset ovat mieluimmin kahden kesken, sillä heillähän on aina — tärkeitä asioita puhuttavana toisilleen. Teidän vaimonne lupasi sitten mennä kapteenin äidin luokse Walworth-kadulle huomen-iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, kun te olette lääkäriseurassa. Äiti kai ei heitä kovin paljon häiritse. Hän on kyllä hyvin vanha nainen, joka on ehkä jo rampa ja silloin — silloinhan heitä ei kovin paljon häiritä. — Mutta herran tähden, mikä teidän on, herra tohtori? Voitteko pahoin? Pankaa jääkääre päänne ympäri ja ottakaa — — —"

"Ei sanaakaan! Pyydän, jättäkää minut yksin", sanoi tohtori Fitzgerald ähkien. "Huomenna, sanoitte te, huomenna. Walworth-kadulla?"

"Niin, aivan oikein, yhdeksän ja kymmenen välillä, mutta tuo "huomenna" on oikeastaan tänään, sillä minä kuuntelin asian jo eilen Hyde-puistossa. No, herra tohtori, älkää antako tämän häiritä itseänne", jatkoi mies sydämellisesti. "Tehän pidätte tänä iltana suuremmoisen esitelmän lääkäriseurassa. Se merkitsee enemmän kuin mikään muu.— Suuri Jumala, tuommoinen pikku rouva tahtoo tietysti huvitella hiukan itseään ja silloin pitää hänen miehensä ummistaa silmänsä. Te menette lääkäriseuraan— ja rouva Ruth, teidän rakastettu puolisonne — hän menee— erääseen toiseen seuraan."

"Jättäkää minut — kiitän teitä, että olette sanonut minulle tämän kaiken. Ettekö usko, että minä näen teidän tahtovan vain tehdä pilkkaa minusta?"

"Minäkö? — Voi, hyvä herra tohtori, mitä te luulette minusta. Ei, semmoinen en minä ole."

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä puhelias mies perääntyi ovelle, slllä aivan odottamatta oli tohtori Fitzgerald raivoissaan tarttunut erittäin terävään lääkäriveitseen, joka oli pöydällä, ja hurjasti kiljaisten tahtoi hän hyökätä miestä vastaan, joka asken oli antanut hänelle nuo kauhistavat tiedot.

Mies pysähtyi kuitenkin kynnykselle ja katsoi terävästi kirkkailla, harmailla silmillään tohtoria, joka nyt tuntui joutuvan äkillisen heikkouden valtaan. Veitsi putosi lääkärin herpoutuneesta kädestä ja itse seisoi hän kalpeana ja vapisten, vaahto suupielissä, ja katsoi kattoon kuin murtuneena. Tuo outo mies, jonka sanat olivat herättäneet tohtorin sydämessä semmoisen myrskyn, hiipi hiljaa ovesta ulos ja meni niin nopeasti kuin mahdollista kadulle. Tultuaan ulos hymyili hän ja tuumi itsekseen:

"Hän on hullu — aivan epäilemättä, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että hän todellakin olisi mielipuoli, sillä jos niin ei olisi, pitäisi hänet tuomita mestattavaksi ja teilattavaksi niinkuin keskiajan suurimmat pahantekijät."

Lukija tietysti arvaaa, kuka se hupaisa herra oli, joka tohtori Fitzgeraldille oli tehnyt nuo kauhistamat ilmiannot.

* * *

"Etkö sinä vielä mene lääkäriseuraan, rakas Robert? Kellohan on jo kymmenen minuuttia yli kahdeksan."

Nämä sanat lausui Ruth tullessaan miehensä työhuoneeseen, missä hän tavattomaksi hämmästyksekseen näki tohtorin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä puettuna vielä jokapäiväisiin vaatteisiinsa. Hän nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti tylsästi eteensä. Vaimonsa astuessa huoneeseen, kääntyi hän ympäri ja tarkasteli häntä onnettomuutta ennustavin katsein.

"Robert", huudahti kaunis, nuori nainen, "sanoit minulle pitäväsi esitelmän tänä iltana lääkäriseurassa. Sinua varmaankin jo odotetaan ja on epäkohteliasta tulla myöhään."

"Hyvin epäkohteliasta", huudahti Fitzgerald omituisesti hymyillen. "Todellakin hyvin epäkohteliasta ja sivistymätöntä. Toimita siis niin, että et tule myöhään — mene pois vain, mene nopeasti!"

"Mihinkä minä menisin?" kysyi Ruth ihmetellen ja säikähtäneenä, "enhän minä voi tulla sinun kanssasi lääkäriseuraan, sinne kun on kutsuttu ainoastaan herroja."

"Niin, aivan oikein, ainoastaan herroja", murahti Fitzgerald kuin itsekseen, "olet aivan oikeassa. Ainoastaan herroja — myöskin upseereja tulee sinne: kuuletkos, myöskin upseereja. Eiköhän sinulla sittenkään olisi halua tulla minun kanssani? Asetu siellä keskelle salia ja katsele ympärillesi ja huuda luoksesi se, joka sinua eniten miellyttää. Olethan sinä kaunis — vieläpä tavattoman kaunis, — epäilemättä hän heti mielistyy sinuun."

Ruth vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, mutta nosti sitten vartalonsa komeasti pystyyn.

"Sinä puhuttelet minua tavalla", sanoi hän vapisemalla äänellä, "jota minä en aijo suvaita. Tosin sinä olet minun mieheni, mutta minun ei kuitenkaan tarvitse sietää, että sinä minua loukkaat. Sinun tarkoituksesi tuntuu olevan tehdä minun yhdyselämäni sinun kanssasi vieläkin sietämättömämmäksi, ja meille olisi ehkä molemmille parasta, että eroaisimme."

"Arveletko niin, rakkaimpani?" huudahti Fitzgerald nousten hiljakseen tuolistaan, ja hiipien hiljaa kuin kissa kohti kaunista, nuorta vaimoaan. "Luuletko todellakin, että se olisi parasta? Onko se täyttä totta sinulta, että meidän olisi erottava? Ja ehkä minä saan kysyä, kenenkä luokse sinä juoksisit, jos sinun ei enää tarvitsisi olla minun luonani. — Ehkäpä — "

"Tulevaisuudestani määräisin silloin itse", vastasi Ruth."En ainakaan sinulta kysyisi neuvoa. Mutta miksi puristat minua niin kovasti ranteista? Anna minun olla, sanon sinulle, taikka minä huudan apua."

Äkillisellä hyppäyksellä, jota Ruth ei ollut odottanut, oli tohtori syössyt nuoren vaimonsa kimppuun, tarttunut hänen ranteisiinsa ja koetti nyt kaikin voimin pakoittaa häntä eteensä polvilleen. Mutta Ruth puolustautui rohkeasti. Hänen miehensä puri hammasta, mulkoili hurjasti silmiään, niin että hänen kasvonsa olivat kamalan näköiset, mutta Ruth ei kuitenkaan menettänyt mielenmalttiaan. Onnistuipa hänen irroittautuakin miehensä otteesta.

"Älä uskalla koskea minuun toista kertaa", huusi hän jyrkästi, "sillä se voisi tulla sinulle kalliiksi. Vai luuletko sinä, että minä olen aivan suojaton ja turvaton sen tähden, että isäni ei ole Englannissa? Minulla on ystävä, joka on vaativa sinut tilille."

Tuskin oli hän tämän sanonut, kun jo katui sitä. Kauheasti kiljaisten kuin petoeläin syöksyi tohtori Fitzgerald vaimonsa kimppuun ja viskasi hänen törkeästi lattialle. Rouva tahtoi huutaa apua, mutta pelästyi niin kovasti, että kieli ei tehnyt palvelustaan, kun hän katsoi mieheensä. Tämän silmät kiiluivat kuin mielipuolen. Verinen vaahto pursusi hänen suustaan ja kynnet, joilla hän kuristi vaimoaan kurkusta, olivat käpertyneet kuin petolinnulla.

"Kuole, kuole, sinä kevytmielinen nainen", huusi hän. "Haa, minä tahdon hävittää maan päältä kaikki, joita naisiksi kutsutaan. Minä tahdon hävittää käärmeensikiön, minä — minä — olen Jumalan lähettämä — sillä herra on itse valinnut minut tähän juureen tehtävään ja sanonut minulle: tapa, tapa kaikki käärmeet!"

Hänen kätensä kiertyivät uudestaan Ruthin kaulan ympäri, yhä kovemmaksi kävi hänen kuristuksensa. Kaunis, onneton vaimo luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, hän koetti hengittää, hän oli jo toivoton pelastuksestaan, mutta silloin — —. Yht'äkkiä päästi mies hänet irti. Hänen kasvonsa rauhoittuivat ja tuli hänen silmistään sammui.

"Nouse ylös", huusi hän vapisevalle naiselle, minä pyydän, Ruth, mene pois täältä. Minä olin järjiltäni, kun voin kohdella sinua sillä tavalla — sinua, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta sinun ei olisi pitänyt ärsyttää minua niin. Kuulehan, Ruth, sinä et koskaan saa puhua minulle erosta."

Hän auttoi vaimoaan ylös ja kyynelten tukahuttamalla äänellä virkkoi hän:

"Minä rakastan sinua, Ruth — minä rakastan sinua hulluuteen asti, enkä toivo muuta kuin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Tiedäthän, että minä en voi elää ilman sinua. Minä tiedän, että sinä olet minulle uskollinen — että aina olet ollut minulle uskollinen — vai kuinka, olethan sinä aina rakastava minua — ja ainoastaan minua?"

Rauhoittaakseen häntä ja päästäkseen hänen läheisyydestään ja ehkä myöskin säälien onnetonta, vastasi Ruth:

"Olethan sinä minun puolisoni, minun täytyy rakastaa sinua ja olla sinulle uskollinen, mutta — tämmöinen kohtaus ei saa koskaan uusiintua."

"Ei koskaan", huudahti tohtori juhlallisesti, kohottaen kätensä vannomis-asentoon. "Sen lupaan sinulle. Se ei ole koskaan uusiintuva. — Jospa minua vain eivät vaivaisi nuo alituiset pääntuskat. En tiedä, mitä ne ovat, mutta minun päässäni aina jyskyttää ja sitten — Mutta kylliksi tällä kertaa, minä pyydän, mene pois — jätä minut yksin, minä pukeudun mennäkseni lääkäriseuraan. On jo kiire."

«Niin, kiire on", vastasi Ruth, joka hänkin ajatteli menoaan täyttämään Harrylle antamaansa lupausta, "kiire on, hyvästi."

"Hyvästi, Ruth — suutele minua vielä kerran — ei, älä vetäydy pois minusta, rakkaani — minähän tahdon kantaa sinua käsilläni koko elämäni — tahdon hankkia sinulle kaiken maailman ihanuudet ja aarteet. — Sinä tarjoat otsaasi minun suudellakseni — valkeata otsaasi? Minä tyydyn siihen nyt, mutta kun tulen takaisin tänä yönä, tahdon suudella sinun punaisia huuliasi."

Ruth tunsi sydämellistä sääliä häntä kohtaan, mutta kuitenkin puistatti häntä vastoin tahtoaan, tuntiessaan otsallaan miehensä polttavat huulet.

Tohtori Fitzgerald saattoi nuoren vaimonsa ovelle ja lukitsi sen hänen mentyään. Sitten astui hän verkalleen kirjoituspöytänsä ääreen ja otti yhdestä sen laatikosta pienen lippaan. Eräästä siinä olevasta pullosta hän veti pikku ruiskun, jossa oli makeata nestettä. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja asetti ruiskun neulan-terävän kärjen ihoonsa. Muutamia minuutteja myöhemmin oli hän voittanut takaisin tavallisen, suoran maailmanmiehen-käytöksensä. Hänen kasvonpiirteensä tulivat jälleen tyyniksi ja hänen silmiinsä ilmestyi lempeä katse.

Tohtori Fitzgerald oli käynyt vallan toiseksi ihmiseksi. Tämä muutos oli aikaansaatu morfiinilla, jota onneton jo pitkät ajat oli käyttänyt.


(Jatkuu)






Wiipuri n:o 36-37 13-15.2.1910.