Kuinka Jack-halkaisija vangittiin - Sherlock Holmes

Kuinka Jack-halkaisija vangittiin

Suomennos "Wiipurille"


Ensimmäinen luku

Kahden salapoliisin kilpailu







"On eräs asia, joka kovasti rasittaa minun mieltäni, rakas hra Holmes, ja minä turvauden teihin, sillä muuten en tiedä mitään keinoa sen arvoituksen ratkaisemiseen, joka päivä päivältä käy yhä kamalammaksi."

Näin sanoen vastaanotti Lontoon poliisipäällikkö mr Warrn kuuluisan salapoliisin.

"Minä tulin tänä aamuna Italiasta", vastasi Sherlock Holmes, "missä minun onnistui suorittaa suuri tehtävä. Sain silloin teidän kirjeenne, hra poliisipäällikkö, ja siitä sain tietää teidän haluavan jutella kanssani tärkeästä asiasta."

"Kauanko olitte Italiassa?"

"Noin kolme kuukautta."

"Mutta teillä on kai kuitenkin tiedossa, mikä kiusa nykyisin vaivaa Lontoota, ja sanomalehdistä olette itse nähnyt, että meidän salapoliisi-raukkamme eivät ole tanssineet ruusuilla."

"Ahaa, te puhutte Jack-halkaisijasta?"

"Tietysti! Koko Lontoo, koko Englanti, vieläpä koko Europa puhuu hänestä. Minä en tunne koko tältä vuosisadalta mitään rikosoikeudellista arvoitusta, jota pienemmässäkään määrässä voitaisiin verrata tähän salaperäiseen henkilöön. Minun on vilpittömästi tunnustettava teille, hra Holmes, että minä vakavasti olen tuuminut luopua virastani ja jättää sen jonkun nuoremman kyvyn käsiin juuri tämän kummittelijan takia!"

"Kummittelijan", sanoi salapoliisi nauraen, "minä luulen, että olemme tekemisissä tavallisen lihaa ja verta olevan konnan kanssa, enkä minä käsitä, että olisi kovin vaikeata saada häntä kiinni ja tehdä loppu näistä kamalista veritöistä."

"Oo, hra Holmes, te annatte minulle uutta toivoa", huudahti mr Warrn iloisesti, "mutta sytyttäkäähän nyt sikaari. Meidän keskustelumme on kai vaativa paljon aikaa. Minä olen kieltänyt meitä mitenkään häiritsemästä."

Näin sanoen tarjosi poliisipäällikkö Holmesille elehvantinluisesta kotelosta Havanna-sikaarin, jonka Sherlock Holmes sytytti, poliisipäällikön tehdessä samalla tavalla.

"Sanomalehdistähän teille on kai jotakuinkin selvillä Jack-halkaisijan juttu", jatkoi Warrn puhettaan. "Minä voin siis supistaa sanottavani lyhyeen ja ilmaista vain pääasiat.

Kolme kuukautta takaperin ilmoitettiin meidän pääkonttoriimme eräs tapaus, joka ei juuri herättänyt sen kummempaa huomiota. Whitechapelissa, Glouster-kadun varrella, joka on mainitun kaupunginosan huomattavimpia katuja, oli eräästä pimeästä eteisestä löydetty nuoren naisen ruumis, jonka vatsa oli leikattu auki ja joka muutenkin oli pahasti silvottu. Mr Hunter, Whitechapelin silloinen erikoinen salapoliisi, kutsuttiin heti sinne ja hän arveli tapauksen olleen himomurhan. Tehän tiedätte, että on ihmisiä, jotka tekevät semmoisia murhia, jotka toisin sanoen tyydyttääkseen erästä luonnollista viettiään tahtovat silpoa uhrinsa kappaleiksi. Se on sairautta, mielipuolisuutta, jos niin tahdotte, mutta oikeastaan ei semmoisia rikollisia pitäisi panna kuritushuoneeseen, sillä semmoiset onnettomat, jotka niin tekevät, kuuluvat oikeutta myöten hullujenhuoneeseen."

"Hyvin ystävällisesti ja aivan oikein ajateltu", vastasi Sherlock Holmes, "minä olen teidän kanssanne aivan yhtä mieltä."

"Glouster-kadun tapaus jäi selvittämättä", jatkoi poliisipäällikkö, "kaikki etsiskelyt vveivät vain siihen, että kadulla luultiin nähdyn joku epäilyttävä henkilö. Mutta ei kukaan voinut tarkalleen kuvata, minkä näköinen hän oli. Yksi sanoi, että hänellä oli vaaleanruskea päällystakki, toinen taas, että hänellä ei ollut päällystakkia lainkaan. Muuan matruusi olisi voinut vannoa, että hänellä oli takkuinen parta, kun taas kyseessä olevan talon vastapäätä olevan kahvilan omistaja olisi ollut valmis vannomaan, että hänellä oli sileäksi ajettu naama.

Tyttö kuitenkin haudattiin ja raportti liitettiin asiakirjoihin. Mutta kolme päivää myöhemmin ilmoitettiin aivan samanlainen tapaus Greenwich-Roadista. Siellä murhattiin aivan samalla tavalla Länsi-Intiassa matkalla olevan merimiehen vaimo. Hän oli nuori nainen, joka tuli kotiinsa myöhään illalla erään ystävättärensä luota."

"Tiedättehän te vanhana rikosasian tuntijana, että ei ole yhtään niin merkillistä ja jännittävää tapausta, että se ei toistuisi", sanoi Sherlock Holmes hymyillen.

"Mutta tämä tapaus uusiintui pian useita kertoja", jatkoi Warrn, "sillä nyt tuli raportteja semmoisista tapauksista vähän väliä. Yhtenä ainoana viikkona joutui kokonaista kahdeksan nuorta tyttöä salaperäisen rikollisen uhreiksi. Murhat tehtiin aina poikkeuksellisen samalla tavalla. Uhrien kimppuun hyökättiin joko avoimella kadulla ja murhattiin siinä taikka laahattiin heidät eteiseen, talliin tai vajaan - lyhyesti sanoen aina semmoiseen paikkaan, missä murhaaja voi olla jotakuinkin varma siitä, että sai häiritsemättä toimia muutamia minuutteja. Ja heidät leikattiin, voipi tosiaankin sanoa, asiantuntevalla tavalla, niin että kuolema heti seurasi."

"Eikö kukaan hänen uhreistaan ole voinut antaa mitään tietoja?"

"Ei yksikään. Kaikissa tapauksissa on kuolema joutunut ennen, kuin kukaan on tullut saapuville. Mutta omituista kyllä - tulemme siihen pian lähemmin - valitsi murhaaja aina uhrinsa kevytmielisten naisten joukosta, jotka kuitenkaan eivät aina olleet Whitechapelista eivätkä suinkaan aina kuuluneet yleisiin naisiin. Päinvastoin on useita ylhäisönkin perheitten naisia joutunut hänen uhreikseen. Tässä suhteessa on huomattava, että minä erään salapoliisin kanssa olen saanut selville, että kaikki nuo rouvat ja nuoret tytöt ovat viettäneet enemmän taikka vähemmän kevytmielistä elämää. Pankaa tämä muistiinne, hra Holmes, se on varmaankin tärkeä seikka."

"Minustakin se on tärkeä", vastasi Sherlock Holmes, "mutta kuinka monta naista on tällä tavalla murhattu?"

"Kolmen kuukauden kuluessa on hän murhannut 37 naista. Koko kaupunki on aivan kuin pakokauhun vallassa. Porvaris-luokkaan kuuluva nainen uskaltaa enää tuskin mennä yksin kadulle pimeän tultua. Murhaajalle on jo annettu nimikin; häntä sanotaan Jack-halkaisijaksi. Meiltä ei säästetä moitteita. Sanomalehdet haukkuvat poliisia ja kehoittavat meitä tarmokkaasti tekemään lopun näistä kamalista tapauksista. Minun esimiehenikin ovat kehoittaneet minua panemaan kaikki voimat liikkeelle Jack-halkaisijan kiinniottamiseksi, mutta minä en keksi mitään keinoa päästäkseni hänen jäljilleen.

Sanokaahan te itse, hra Holmes, te kun olette maailman suurin ammattimies. Voitteko te ottaa kiinni ihmisen, joka sukeltaa esiin yön pimeydestä kuin kummitus, muutamassa minuutissa suorittaa tekonsa ja häviää sitten jäljettömiin? Ihmistä, joka ei jätä itsestään pienintäkään jälkeä, joka tuntuu olevan liitossa itse paholaisen kanssa? Sillä ei milloinkaan tulla ajoissa onnettomuuspaikalle, ei milloinkaan kuulla uhrin hätähuutoa, ei milloinkaan kuulla uhrin hätähuutoa, ei milloinkaan nähdä pahantekijän poistumista."

"Sallitteko minun tehdä teille muutamia kysymyksiä?" kysyi Sherlock Holmes, ajatuksissaan vielä kerran läpikäytyään poliisipäällikön kertomuksen.

"Tietysti, paras hra Holmes. Olkaa hyvä ja kysykää vain. Minä vastaan teille niin tarkoin kuin mahdollista."

Salapoliisi veti sikaristaan pari sauhua ja katseli miettiväisesti savupilviä, joita puhalteli ilmaan.

"Te sanoitte äsken, hra Warrn," virkkoi Holmes äkisti, "että murhaajan menettelytapa on aina sama. Ovatko lääkärit todenneet, että murhaaja aina on suorittanut tekonsa samalla veitsellä?"

"Voin vastata tähän kysymykseen varmasti myöntäen. Olemme jo neuvotelleet Lontoon taitavimpien lääkäreiden kanssa ja he ovat tarkoin tutkineet näitä tapauksia. Muutamat heistä ovat sitä mieltä, että murhaaja on varmaankin teurastaja. Toiset taas arvostelevat hänen olevan lääkärin, sillä leikkaus on tehty hyvin taitavasti ja aivan kuin vatsaleikkauksessa."

"Onko ruumiilta joku ruumiinosa ollut poissa?"

"Ei, kaikki on paikoillaan. Mutta useimmissa tapauksissa ovat sisälmykset ollee vedettyinä ulos."

"Onko missään tapauksessa ollut kyseessä ryöstömurha?"

"Ei koskaan. Viimeksi murhattiin Montgomery-kadulla erään rikkaan englantilaisen vaimo. Naisella oli kädessään laukku, jossa oli kaksikymmentä tuhatta puntaa, mutta ei yhtään seteliä ollut hävinnyt, eikä myöskään koristeita, jotka hänellä oli."

"Te olette tietysti pannut kokonaisen salapoliisiarmeijan jalkeille etsimään Jack-halkaisijaa ja tavottamaan hänet itse teosta?"

"Tietysti, hra Holmes. Te ymmärrätte kyllä, kaikki minun poliisimiehet ovat saaneet määräyksen työskennellä tässä asiassa. He ovat vartioineet katuja läpi yöt, jota paitsi on järjestetty aivan erityinen vartiosto. On sovittu erikoisista salamerkeistä, ja minä olen tehnyt vielä enemmänkin: olen antanut Lontoon kaikille yleisille naisille pienet vihellyspillit, joissa on omituinen ääni, ja olen sanonut heille kaikille: samassa silmänräpäyksessä, kun teitä hätyytetään, älkää tehkö mitään muuta kuin viheltää pilliin, sillä se tuopi heti avun."

"No, ja onko tätä vihellystä vastaan kuulunut?"

"Ei koskaan", vastasi Warrn, "vaikka muutamilla murhatuilla on ollut pilli joko taskussa tai rinnan päällä riippumassa. Sitä paitsi olen luvannut tuhannen punnan palkinnon sille, jonka onnistuu ottaa Jack-halkaisija kiinni. Olin toivonut, että löytyisi joku kavaltaja, joku ihminen, joka tuntisi rikokset ja jota haluttaisi ansaita Juudaksen palkka, mutta ikävä kyllä ei ketään ole ilmestynyt, joka olisi voinut antaa mitään tietoja Jack-halkaisijasta."

Tässä silmänräpäyksessä koputettiin poliisipäällikön komeasti sisustetun huoneen ovelle.

"Kuka häiritsee minua?" huusi poliisipäällikkö ilmeisesti äkämystyneenä. "Enkö ole nimenomaan sanonut, että en ota vastaan ketään, niin kauan kuin hra Holmes on luonani?"

Näin sanoen meni poliisipäällikkö ovelle, väänsi avainta ja avasi oven. Hoikka, parraton, kalpea mies astui huoneeseen. Hän kumarsi kohteliaasti poliisipäällikölle.

"Ahaa, tekö se olette, Murphy?", huudahti Warrn lempeällä äänellä. "Te tuotte epäilemättä tärkeitä tietoja?"

Kun itse salapoliisin päällikkö tulee asialle, niin on kai silloin tärkeät syyt.

"Ahaa, tässähän on hra Sherlock Holmes, kuuluisa salapoliisi", huudahti Murphy hiukan ivallisesti värähtävällä äänellä lausuen sanat "kuuluisa salapoliisi" - "sallikaa minun puristaa kättänne, korkeasti kunnioitettu virkaveli."

"Oo, älkää vaivatko itseänne, hra Murphy", vastasi Sherlock Holmes hymyillen, "tiedämme me kumpikin, minkälaiset välit meillä on. Te tahdotte erittäin mielellänne sekaantua minun toimiini ja tehtäviini ja - minun on sanottava se teille suoraan, hra Murphy - minä pidän teitä suurena poropeukalona."

Murphy hymyili väkinäisesti.

"Ha, ha", huudahti hän, "hra Holmes, näyttää tosiaankin siltä, että teillä on ollut hyvä menestys, sillä te tunnutte olevan loistavalla tuulella."

"Tähän saakka olen ollut hyvällä tuulella", vastasi Sherlock Holmes, "mutta nyt tulitte te ja pilasitte minun hyvän mieleni koko päiväksi."

"Kaksi äärimmäistä vastakohtaa", sanoi Warrn nauraen, "Lontoon salapoliisin päällikkö ja Sherlock Holmes, mainehikas salapoliisi, joka niin usein on auttanut meitä ja joka on meidän viimeinen toivomme. Älkää panko pahaksenne, hra Murphy, ettehän te kuitenkaan voi kieltää, että niin on. Mutta mitä teillä onkaan asiaa?"

"Herra poliisipäällikkö - on sattunut kahdeksannesneljättä tapaus."

"Kuinka - taaskin Jack-halkaisija?"

Murphy nyökkäsi päätään ja sanoi Sherlock Holmesia vilkaisten:

"Niin, siinä on meillä kyllä kova pähkinä purtavana. Jos teillä on hyvät poskihampaat, hra Holmes, niin auttakaa meitä! Ehkä teidän onnistuu ottaa Jack-halkaisija kiinni."

"Olen tekevä, mitä voin", vastasi Sherlock Holmes tyynesti. "Mutta antakaahan nyt kuulua, mitä teillä on sanottavaa, mr Murphy. Te sallitte kai, hra Warrn, että minä olen saapuvilla teidän keskustellessanne Murphyn kanssa?"

"Tietysti", vastasi Warrn, "sitä minä suorastaan pyydän teiltä. Kertokaa nyt numero 38:sta, Murphy."

"Se on tapahtunut vanhan järjestelmän mukaan", vastasi Murphy, "ainoastaan sillä eroituksella, että nyt on murhattu suosittu henkilö ja tapaus on varmaankin herättävä mitä kiusallisinta huomiota. Tänä yönä on murhattu laulajatar Lilian Bell!"

"Lilian Bell", huudahti poliisipäällikkö kauhistuneena, "tuo kuuluisa laulajatar? Tuo juhlittu kaunotar, joka on nähty hovissakin, kuningattaren luona? Mahdotonta! Pitikö tämänkin mainion primadonnan joutua tämmöisen kuoleman uhriksi?"

"Ikävä kyllä niin on, hra Warrn," vastasi Murphy, "ja tapaus oli seuraava: laulajatar oli laulanut Dury Lane -teatterissa ja saavuttanut suunnatonta suosiota. Sen jälkeen hän oli pukeutunut omassa puku-aitiossaan ja lähtenyt teatterista yhdessä kamarineitonsa kera noustakseen vaunuihin, jotka odottivat häntä ja joilla hän joka ilta ajoi asuntoonsa Oxford-kadun varrelle. Kamarineidon oli aina tapana mennä valtiattarensa mukana, mutta tänä iltana miss Lilian vapautti hänet syystä taikka toisesta portin ulkopuolella ja nousi yksinään vaunuihin. Kun kuski pidätti umpinaiset vaunut asunnon ulkopuolella, ihmetteli hän että neiti ei astunut ulos. Viimein astui hän kuskipukilta, avasi vaununoven - mutta perääntyi kuolemankielissä takaperin. Vaunun pehmeillä, hienoilla silkkipatjoilla makasi Lilian Bell murhattuna, eikä siinä kyllä - hänen ruumiinsa oli mitä hirveimmin silvottu. Paikalle kutsuttu poliisi oli heti selvillä, että tämä taas oli Jack-halkaisijan salaperäinen murha."

"Kauhea tapaus", virkkoi Warrn, molemmin käsin tarttuen harmahtavaan tukkaansa. "Se on herättävä mitä kiusallisinta huomiota ja me voimme olla varmat, että sanomalehdet taas hyökkäävät kimppuumme. Minä olen surullisesti vakuutettu, että emme tälläkään kertaa saa mitään selvyyttä, sillä minun on tunnustettava, että tämä tapaus tuntuu minusta jos mahdollista vieläkin salaperäisemmältä kuin mikään edellisistä seitsemäsneljättä."

"Hyvin salaperäinen ja sekava juttu", virkkoi Sherlock Holmes. "Mutta hra Murphy on epäilemättä onnistuva poistaa se hämärä, johon tämä murha peittyy, ja minä toivotan hänelle menestystä jo etukäteen."

"Pilkatkaa te vain, hra Sherlock Holmes", vastasi Murphy myrkyllisesti, "mutta koettakaahan tekin kerran ottaa kiinni Jack-halkaisija. Vetäkää esiin se oikea viidestä miljoonasta ihmisestä."

"Sen teen, ystävä hyvä, luottakaa siihen", vastasi Sherlock Holmes, "ja minä haastan teidät pieneen kilpailuun; uskallatteko?"

"Uskallanko? - Menkää hiiden kattilaan!"

"No, se on siis ratkaistu", huudahti Sherlock Holmes, ojentaen kätensä Murphylle. "Lyökää kättä päälle. Te olette niin usein väittänyt minun olevan vain töhertäjän, ja että minua pitää aina onnen suosia voidakseni löytää oikean jäljen. No hyvä, työskennelkäämme tässä salaperäisessä jutussa kumpikin, niin sittenhän saamme nähdä, kumpi ensin pääsee päämäärään."

"Rikosopillinen kilpailu siis?" huomautti poliisipäällikkö, tyytyväisenä hieroskellen käsiään. "No, hyvät herrat, minä myönnän, että tämä kilpailu minua todellakin miellyttää, olenpa vielä valmis määräämään palkinnonkin: 25 pulloa sampanjaa, jotka juomme yhdessä sinä päivänä, jona Jack-halkaisija saadaan kiinni. Kuningaskunnan molemmat parhaat salapoliisit ottavat nyt kilpaa vapauttaakseen Lontoon tästä hirveästä kiusanhengestä."

"Minä olen valmis suostumaan kilpailuun", vastasi Murphy, "ja minä panen tuhat puntaa vetoon, että minä voitan."

"Tuhat puntaa?" kysyi Sherlock Holmes. "Olkoon menneeksi, Murphy! Huomenna aamupäivällä talletan minä tuhat puntaa Englannin pankkiin ja toivon, että te teette samoin. Voittaja saa rahat ja sampanjan.

Molemmat salapoliisit löivät kättä kenties ensimmäisen kerran elämässä vilpittömästi.

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi Sherlock Holmes, ottaen hattunsa, "on minulla kunnia sulkeutua suosioonne, sillä minä en tahdo hukata minuuttiakaan. Hyvästi, hra Warrn, hyvästi hra Murphy; minä lähden nyt etsimään Jack-halkaisijaa."



(Jatkuu)






Wiipuri n:o 27 3.2.1910.