Seitsemäs luku - Onneton avioliitto

Kuinka Jack-halkaisija vangittiin

Suomennos "Wiipurille'


Seitsemäs luku

Onneton avioliitto






Eräällä Hyde-puiston penkillä lordi Byronin patsaan lähellä istui hämärissä nuori englantilainen upseeri, joka kärsimättömästi pieksi kepillään saappaitensa varsia. Penkki oli aivan lähellä täydessä kukassa olevia pensaita. Nuori upseeri nousi seisomaan ja huvitteli itseään hakkaamalla lehtiä hennosta pensaan oksasta. Hän käyttäytyi kuin mies, joka odottaa kärsimättömästi ja on jonkinlaisessa hermostuneessa levottomuudessa, kun ei tiedä, odottaako turhaan vai ei.

Byron-patsaalle johtavaa kapeaa polkua tuli äkkiä solakka, nuori nainen. Tuskin oli nuori upseeri hänet nähnyt, kun jo riensi häntä vastaan.

"Kuinka olenkaan onnellinen, rakas Ruth, että tulit", sanoi hän tervehtäessään kaunista nuorta naista, joka näytti olevan noin 24 vuoden ikäinen. "Minua alkoi pelottaa, että sinä et tulisikaan."

"Vähältä piti, että tulemiseni ei käynyt mahdottomaksi", vastasi Ruth vapisevalla äänellä, "sillä juuri tänään ei Robert tahtonut lähteä pois ja muuten on hänellä aina tapana lähteä tähän aikaan päivästä kierrokselle potilaittensa luokse. Mutta kun hän sitten lopultakin oli lähtenyt, kiitin minä siitä ja riensin niinpian kuin mahdollista lentämään sinun syliisi."

Nuori upseeri tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Sitten katseli ympärilleen ja kun ei nähnyt ainoatakaan ihmistä läheisyydessä, kietoi hän kätensä rakastetun vyötäisille ja painoi hänet myrskyisesti rintaansa vasten. Mutta nainen irtautui äkisti hänen syleilystään.

"Kuinka sinä uskallat suudella minua täällä, rakas Harry?" huudahti nuori nainen. "Ajatteles, jos joku näki meidät."

Kauniin ruskea-ihoisen upseerin, jolla oli vaalea ylöspäin kierretty huuliparia, kasvot muuttuivat samalla kertaa surullisiksi ja vihaisiksi.

"Jos todellakin joku näkisi meidät, Ruth?" kysyi hän käheästi. "Täytyyhän tämän kuitentin kerran loppua. Eikö oikeus ole minun puolellani? Emmekö ole salakihloissa, ennen kuin isäsi suorastaan pakoitti sinut rupeamaan tohtori Fitzgeraldin vaimoksi ja naitti sinut tuolle miehelle, joka teki niin käsittämättömän vaikutuksen isääsi? Ja jos minä nyt suutelen sinua ja kutsun sinua omakseni, en tee mitään varkautta, vaan hän on varastanut sinut minulta!''

"Oi, Harry, sinähän tiedät, että minä rakastan vain sinua. Mutta minä nyt olen kerran hänen vaimonsa ja minua hävettää väärinkäyttää hänen luottamustaan ja tavata sinua salaa. Mutta sinun tultuasi takaisin Intiasta, sinun astuttuasi vaatimaan minulta vanhempia oikeuksiasi, siitä saakka minä tunnen, kuinka syvästi, kuinka sydämestäni minä rakastan sinua ja kuinka — onneton minä sen vuoksi olen."

Kuumat kyynelet kohosivat kauniin, vaalean naisen silmiin hänen istuutuessaan penkille. Kapteeni Harry Thomson istui hänen viereensä. Hän kuiskasi naisen korvaan helliä sanoja, semmoisia joita rakkaudella on aina varastossa, ja kaikesta mitä hän sanoi, kävi selväksi ilmi, että hän tahtoi temmata Ruthin tämän puolisolta ja tehdä hänet omakseen.

"Oletko ollut onnellinen tuon miehen kanssa?" huudahti hän. "Et, onnellinen et ole ollut, sillä sinä et ole koskaan rakastanut häntä, entä minä ymmärrä, kuinka sinä, joka olet niin elämänhaluinen, olet voinut kestää tuon hiljaisen oppineen rinnalla."

Kauniilta nuorelta naiselta pääsi raskas huokaus.

"Ehkä joku toinen olisi voinut tulla onnelliseksi hänen kanssaan", vastasi Ruth, "mutta minä en ole voinut. Oi, jospa vain tietäisit, kuinka kummallinen hän on, Harry. Usein polvistuu hän minun jalkoihin, rukoilee minua, niinkuin olisin jumalallinen olento, rukoilee minun rakastamaan itseään, niinkuin hän rakastaa minua, lämpimästi, sydämestäni, intohimoisesti. Mutta toisina päivinä hän taas sulkeutuu huoneisiinsa, ei tahdo nähdäkään minua eikä siedä edes minun ääntäni. — Minä tahdon uskoa sinulle erään asian, Harry, mutta älä Jumalan tähden laske salaisuutta huuliltasi toisille. Harry, minä luulen, että mieheni on mielipuoli."

"Mielipuoli", huudahti nuori kapteeni, "oo, sinä erehdyt, Ruth, kuinka voisi tuo oppinut mies, tuo etevä kirurgi, joka nauttii niin rajatonta luottamusta kaikkien potilaittensa keskuudessa, kuinka voisi hän olla mielipuoli?"
"Katso vain hänen silmiinsä, niin sinä olet huomaava niissä kauhean hehkun, katso hänen liikkeitänsä, kuinka epävarmat ja äkkinäiset ne ovat. Muutamia vuosia sitten, kun hän asui Intiassa, puri häntä kobra, yksi noista kamalista käärmeistä, joitten puremasta aina tavallisesti seuraa kuolema. Hänen onnistui kuitenkin pelastaa henkensä, mutta siitä pitäen on hän ollut toinen mies, ja minä pelkään, että myrkky on jälellä hänen veressään."

"Jos asia on niin, pitää sinun kaikella muotoa laittaa niin, että hänen mielentilansa tutkitaan. Mutta eikö sinulla ole mitään muuta syytä otaksumisellesi? Ne, jotka olet esittänyt, eivät riitä."

"Kyllä, minulla on vielä yksi todistus: Robert lähtee joka yö salaa kotoa; minä tiedän sen varmasti, sillä minä olen salaa pitänyt häntä tarkasti silmällä. Minne hän menee, sitä en tiedä, mutta kun hän tulee näiltä öisiltä retkillään, sulkeutuu hän huoneeseensa ja nukkuu puolille päivin, vieläpä välistä iltaankin asti."

"Lääkäri, joka yöllä lähtee kotoaan, ei ole mikään merkillisyys", vastasi nuori upseeri, "hänellähän voi potilaissaan olla heikkoja sairaita, joitten luona hänen täytyy käydä öisinkin."

"Se on todellakin ainoa mahdollinen selitys", myönsi Ruth, "ja sitä vahvistaa sekin seikka, että melkein joka kerta, kun hän on ollut poissa yötä, olen minä sitten löytänyt hänen tyynystään veripilkkuja."

"Siinäpä se", huudahti upseeri, "hän on käynyt toimittamassa leikkauksia."

"Toimitetaanko leikkauksia yöllä? Minä luulin, että leikkauksen toimittamiseen tarvittaisiin täysi päivänvalo."

"Kun tarve niin vaatii, toimitetaan leikkauksia yölläkin", vastasi kapteeni. "Ei, lapseni, ei tämäkään ole mikään todistus siitä, että miehesi olisi mielipuoli."

"No, silloin mainiten minä sinulle vielä yhden, joka on kai pätevä", jatkoi Ruth. "Kaksi viikkoa sitten heräsin minä yöllä— kello saattoi olla noin kaksitoista — ja hiivin mieheni huoneen ovelle kuuntelemaan oliko hän kotona. Minä näin avaimenreijästä, että hänen huoneessaan paloi kynttilä. Yht'äkkiä sammutettiin valo ja melkein samaan aikaan tuli minua vastaan vallan vieras mies. Hän oli puettu kuin joku hampuusi, niinkuin joku noista kauhistuttavista miehistä, joita näkee vain öiseen aikaan esikaupnngeissa, missä he hiiviskelevät pitkin ja poikin etsiskellen jotakin ryöstääkseen ja ryövätäkseen. Hänellä oli pitkä, takkuinen parta ja tukka seisoi pystyssä kuin harja. Kaulassa hänellä oli karkea villaliina. Hädin tuskin kerkisin minä piilottautua akkunapieleen. Roisto kulki minun ohitseni huomaamatta minua: muuten hän kai olisikin tappanut minut. — Ja tiedätkö sinä, kuka tuo hampuusi oli, joka pani minun ruumiini vapisemaan? Se ei ollut kukaan muu kuin minun puolisoni, kuuluisa kirurgi Robert Fitzgerald."

"Mahdotonta. Minkä tähden olisi miehesi pukeutunut semmoiseen valepukuun?"

"Sitä en tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että se oli hän. Minä kutsutin heti portinvartijan ja kysyin häneltä, oliko puolisoni mennyt yöllä ulos talosta. Mutta portinvartija vastasi kieltävästi. Hän ilmoitti minulle kuitenkin, että mieheni oli teettänyt itselleen avaimen siihen pikku porttiin, joka vie puutarhaan. Mutta tohtorin on tapana aina mennä ulos isosta portista, lisäsi mies. Sen jälkeen menin minä mieheni huoneeseen ja etsin sen läpikotaisin. Tällöin löysin minä matolta sen liinasen kaistaleen, joka hampuusilla oli ollut kaulassa. Mitään ei ollut varastettu. Kaikki oli mitä parhaassa järjestyksessä. Mieheni kirjoituspöydällä oIi kuitenkin peili, jota minä en ollut koskaan ennen nähnyt, — todistus siitä, että Fitzgerald oli siinä muutellut muotoansa."

Kapteeni pudisti päätään ja näytti epäilevän.

"Minä olen varma, lapseni, että sinä olet tässä asiassa erehtynyt. Miehesi huoneessa on kyllä ollut joku todellinen roisto. Hän ehkä tahtoi varastaa, mutta ei syystä taikka toisesta voinut toteuttaa aikomustaan ja oli sen vuoksi pakoitettu lähtemään talosta tyhjin toimin. — Ha, ha, kuinka Lontoossa naurettaisiin, jos kuultaisiin, että suuri kirurgi Robert Fitzgerald öisin valepukeutuu, niin että näyttää todelliselta roistolta tai ryöväriltä!''

"Minä voin sanoa vain, mitä olen nähnyt", sanoi Ruth hiukan tuskastuneena. "Oi, minä olen niin onneton, Harry, enkä minä tosiaankaan jaksa kauemmin jatkaa tätä elämää. Kaikeksi onnettomuudeksi on isä vielä Intiassa suorittamassa asioitaan eikä hän todennäköisesti tule takaisin ennenkuin ehkä neljän kuukauden päästä. Kuka tietää, miten minun käy neljässä kuukaudessa? Ehkä olen jo silloin kuollut, kun isä palajaa."

"On ainoastaan yksi keino: hylkää miehesi, ota ero hänestä ja tule minun luokseni, minun rakastetuksi vaimokseni."

"Sinun luoksesi, Harry — Oi, kuinka, mielelläni minä tahtoisin niin tehdä! Kuinka onnellinen olisinkaan, jos voisin saada elää sinun luonasi, mutta— maailma osottaisi minua sormella — ja kutsuisi minua kunniattomaksi naiseksi."

"Etkö tahtoisi tulla käymään edes minun äitini luona ja juttelemaan hänen kanssaan? Tiedäthän sinä, kuinka hän sinua rakastaa", sanoi nuori upseeri.

"Sinun hyvä äitisi! Minäkin rakastan häntä ja tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta Fitzgerald on hyvin mustasukkainen enkä minä saa juuri milloinkaan lähteä kotoa ilman seuranaista. Miehelleni en voi ilmaista, että menen äitisi luokse, sillä hän tietää, että minä ennen rakastin sinua ja — hän ei siedä kuulla edes sinun nimeäsikään."

"Kuitenkin pyydän minä sinua tulemaan", rukoili nuori upseeri, "olkaamme hetkinen häiritsemättömässä rauhassa. Et saa hylätä minun rukoustani, rakas Ruth, se on oleva minulle todistus siitä, että todellakin rakastat minua."

"No, hyvä, minä tulen. Mutta sen pitää tapahtua aivan salaisesti. Huomenillalla pitää Fitzgerald esitelmän lääkäriseurassa. Hän lähtee silloin kotoa kello kahdeksan illalla. Minä otan sitten heti ajurin ja tulen siihen kadunkulmaan, joka on lähinnä teidän asuntoanne. Missä te asutte?"

"Siellä missä köyhät asuvat", nauroi kapteeni. "Me asumme edelleen Walworth-kadulla. Se on tosin sangen vähän miellyttävää seutua, mutta äidillä on siellä talonsa ja puutarhatilkkunsa, jota hän jaa viljellä ja hoidella mielensä myöten ja johon hän on vallan rakastunut. Ei mistään hinnasta maailmassa tahtoisi hän muuttaa sieltä eikä vaihtaa meidän yksinkertaisia asuntoamme mihinkään hienomman kaupunginosan komeaan asuntoon."

"Huomen-iltana siis yhdeksän ja kymmenen välillä olen minä teillä ja silloin voimme olla yhdessä. Minä ikävöin todellakin äitiäsi ja vielä enemmän päästä sinun seuraasi tarvitsematta pelätä vakoilevia silmiä. Kello yksitoista saatat sinä minut kotiin taikka varmuuden vuoksi vain asuntoni lähelle. Minusta ei siinä tunnu olevan mitään vaaraa, sillä luultavasti ei Fitzgerald tule kotiin ennen puolta yötä.''

Nuori upseeri ei voinut olla syleilemättä rakastettuaan, ja kuumin suudelmin kiitti hän lupauksesta.

"Mutta nyt täytyy minun lähteä", huudahti Ruth nousten seisomaan, "saata minua jonkun matkaa Hyde-puiston läpi.''

Rakastavat nousivat, upseeri tarjosi Ruthille käsivartensa ja nainen tarttui siihen, vakuutettuna ensin itselleen, että ketään ei ollut lähellä, minkä jälkeen he poistuivat, puristautuen hyvin liki toisiaan.

Nyt liikahtelivat pensaat ja niistä hiipi verkalleen esiin pitkä, hoikka mies.

"Rakastavat ovat aina varomattomia", virkkoi Sherlock Holmes — sillä hän se nousi hiljaa nauraen pensaista. "Minä olen kuullut joka sanan. Oli peijakkaan hyvä ajatus seurata rouva Fitzgeraldin perästä. Jos tahtoo päästä selville miehen salaisuuksista, pitää seurata hänen vaimoaan. Ja kuinka tärkeitä tietoja minä olen saanut, sitä ei voi kullassa arvioida. Huomen-iltana on rouva Fitzgerald ajava rakastamansa miehen äidin luokse. Hän tulee pitkin Walworth-katua. — No hyvä — silloin uskallan minä kaikkeni ratkaistakseni arvoituksen ja vapahtaa koko Lontoon tästä pedosta, joka nyt saa kaikki ihmiset pelkäämään ja vapisemaan. Minä uskallan, niin, minä uskallan, sillä onni suosii rohkeata!"


(Jatkuu)





Wiipuri n:o 34 11.2.1910.