Orjakauppiaan aarre
Kolmas luku
Ruumishuoneen kellarissa
Rouva Bonnet otti avosylin vastaan kauniin Zaiven. Sherlock Holmes tiesi nyt, että tyttö oli hyvissä käsissä ja istui sen vuoksi kaikessa rauhassa kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan niitä kirjeitä, jotta tyttö oli hänelle antanut.
"Ei merkkiäkään johteeksi", murahteli hän ne luettuaan. "Kaikki ovat kirjeitä hänen vaimovainajaltaan. Ne osottavat tosin, että hän oli oli mennyt tuon naisen kanssa naimisiin Livingstonissa ja että Zaive siis on hänen laillinen tyttärensä, mutta eivät anna vähintätään vihjausta siitä, mihin vanha orjakauppias on kätkenyt aarteensa. Kautta taivaan, asia näyttää mahdottomalta. Luultavasti on piilopaikka ilmaistuna testamentissa, joka nyt on rikollisten käsissä, jotenka siis suunnaton omaisuus menee sen ainoalta lailliselta perijältä, nimittäin Zaivelta."
Nyt repäistiin ovi auki ja Harry Taxon hyökkäsi huoneeseen hyvin kiihtyneen näköisenä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Sherlock Holmes levollisesti, pistäen tupakkaa piippuunsa. "Oletko päässyt neekeri Maorin jäljille?"
Nuorukainen heittäytyi tuolille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
"Minä pelkään, sir, että teidän päätelmänne eivät ole oikeat," sanoi hän, "sillä neljännestunti sitten vedettiin Themsistä konttoripäällikön ruumis, miehen, joka oli keinotellut testamentin murtovarkaitten käsiin."
Sherlock Holmes hyppäsi pystyyn tuoliltaan. Muutamia sekunteja tuijotti hän eteensä kuin poissa suunniltaan. Huomasi, kuinka hän koetti saada tämän uuden tiedonannon sopimaan yhteen niitten otaksumien kanssa, jotka hän ennen oli tehnyt; kuinka hän harkitsi, voiko tämä sopia siihon kuvaan, jonka hän oli luonut itselleen rikoksista, vai oliko hän kokonaan erehtynyt.
"Missä on hra Jamessonin ruumis?" kysyi hän lopuksi kiivaasti.
"Ruumishuoneessa, hra Holmes", vastasi Harry.
"Hyvä, minä menen sinne. Jää sinä tänne ja vartioi tarkoin Zaivea."
Sherlock Holmes riensi niin pian kuin mahdollista ruumishuoneelle, jossa tuntemattomien ja murhattujen ruumiita säilytetään siihen saakka, kun viranomaiset luovuttavat ne haudattaviksi.
"Halloo, Wilson", huusi hän eräälle herralle, joka juuri tuli ulos ruumishuoneesta, "mitä sinä arvelet tästä huvittavasta tapauksesta?"
"Jätä minut rauhaan huvittavilta tapauksiltasi", vastasi poliisi-inspehtoori äkäisenä ja tahtoi jatkaa matkaansa.
"Ohoo", sanoi Sherlock Holmes pitäen häntä lujasti kiinni takin hihasta. "Eikö tämä ole tarpeeksi huvittavaa?"
"Tuhat tulimmaista, jos vain puoletkin siitä on totta, mitä sinun Harry Taxonisi kertoi minulle, niin meillähän on työtä
puoleksi vuodeksi. Mutta minulla on jo niin työtä kädet täynnä, että en tiedä, mitä tekisin. Puoli tuntia sitten oli Norrfolkin herttua luonani ilmoittamassa, että joku heittiö oli kaatanut nurin hänen vaimovainajansa haudalla olleen kiven
Westminster-hautausmaalla. Kun se oli marmorista, meni se tietysti vallan rikki. Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Sussexin kreivi ja teki samanlaisen ilmoituksen. Samana yönä oli hänenkin perhehaudaltaan rikottu hautakivi. Auta minua ottamaan kiinni tämä hautojen häpäisijä. Sinä et ole katuva, sillä kumpikin herra on luvannut 1,000 punnan palkinnon ilkityön tekijän kiinniottamisesta."
Sherlock Holmes teki kädellään torjuvan liikkeen.
"Minä luovun palkinnosta. Hyvästi!"
Niin sanoen hän meni ruumishuoneeseen.
"Ketä te etsitte, herra Holmes?" kysyi muuan vahtimestari, jotka kaikki tunsivat salapoliisin.
"John Jamessonin ruumista", oli vastaus.
"Se vietiin juuri äsken kellariin, kun se on jo tutkittu. Siellä säilytetään ruumiita jäätyneinä siihen saakka, kun ne
luovutetaan haudattaviksi."
"Minun täytyy joka tapauksessa saada nähdä ruumis", sanoi Sherlock Holmes painaen pienen kultarahan vahtimestarin käteen, minkä jälkeen hän pyysi salapoliisin tulemaan perästään.
Yhä voimaktaampi jyske ja pauhina kuului miesten laskeutuessa portaita ruumiskellariin.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi salapoliisi.
"Se johtuu koneesta, joka synnyttää kylmää ilmaa; se on vielä kerrosta alempana."
"Mutta missä ovat ruumiit? Minä en näe ainoatakaan."
Vahtimestari viittasi neliskulmaisen huoneen seiniin.
"Näettekös kaikki nämä seinissä olevat ovet? Niitä voi tuskin huomata, sillä ne ovat maalatut samalla öljyvärillä kuin seinätkin."
"Kyllä minä näen. Niissä tuntuu kaikissa olevan kolmikulmainen reikä."
"Niin on. Ovet ovat ilmanpitävät, kolmikulmainen reikä on avaimenreikä. Joka oven sisäpuolella on kolme metriä pitkä ja kolme neljännestä leveä arkku, jossa ruumis saatetaan jäätymään 10 asteen Neamurin kylmyydessä. — Vieläkö tarvitsette minua, hra Sherlock Holmes?" jatkoi vahtimestari, vedettyään esiin arkun, jossa oli päällekirjoitus "Jamesson", "minulla on nimittäin yhtä ja toista tehtävää tuolla ylhäällä."
"En, Warwick, voitte mennä. Minä tarvitsen aikaa tarkoin tutkiakseni ruumiin."
"Täällä ei kukaan häiritse teitä. Kun olette valmis lähtemään, niin tarvitsee teidän vain painaa tätä nappia, niin tulen minä tänne takaisin."
Sherlock Holmes katseli tarkoin ruumiin kaulaa ja päätä.
"Tässä on haava otsassa", murahti hän, "se ei ole syvä. Tämä on varmasti se haava, jonka miesparia teki itselleen esiintyäkseen siinä valossa, että häntä oli muka lyöty. Aivokoppa on murskattu raskaalla aseella", jatkoi hän mietiskelyjään. "Tämä on luultavasti neekeri Maorin työtä."
Nyt tutki hän kuolleen kaikki taskut.
"Tyhjät! Vaatteet ovat aivan uudet. Vanhathan pantiin Themsin rannalle, jotta poliisi uskoisi, että Jamesson on heti tapettu. Ei, silloin hän vielä eli; siitä todistavat nämä vaatteet, jotka hän vasta äsken on ostanut. Vasta äsken johtuivat hänen rikostoverinsa siihen ajatukseen, että hänet oli pimitettävä pois maailmasta. Ehkä ovat he testamentin avulla löytäneet vanhan orjakauppiaan aarteen eivätkä tahtoneet jakaa saalista Jamessonin kanssa, taikka ehkä — — "
Sherlock Holmes vaikeni äkkiä. Hän oli vainajan kaulassa huomannut muutamia verta tihkuvia mustelmia.
"Mitä", murahti hän, "miesparkahan on kuristettu ja vasta sitten on pääkallo murskattu. Sepä oli todellakin merkillistä."
Hän tutki hentitorven ja kurkunpään.
"Kautta taivaan", sanoi hän sitten, "näyttää siltä, että hänet on kuristettu, jotta estettäisiin hänet nielemästä jotakin. Kurkunpää on aivan kuristuksissa." Mitä suurimmalla ponnistuksella onnistui hänen avata ruumiin suu. Ruumiin jäykistys oli jo alkanut. Sähkölampullaan valaisi hän nyt suuonteloa.
"Enpä pettynyt", sanoi hän riemuissaan. "Alhaalla kaulassa näkyy joku valkea esine."
Lippaasta, jossa oli kaikenlaisia pieniä työkaluja, otti hän nyt pinsetin, vei sen kuolleen suuhun ottaakseen sillä esineen ruumiin kurkusta. Useitten turhien yritysten jälkeen hän viimeinkin onnistui. Verkalleen veti hän esiin paperipalasen. Nopeästi levitti hän kostean paperilapun, jossa oli selvät hampaitten jäljet.
"Tämä on vain katkelma", murahti hän, "kuka tietää, kuinka paljon tuo onneton on niellyt?"
Hän meni nyt akkunan luo paremmin nähdäkseen, sillä paperi oli niin pureskeltu, että kirjoitus siitä oli melkein kokonaan lähtenyt. Ainoastaan muutamia kirjaimia oli jälellä:
" — — kin — — reni — tää — — kä — — maa — on — — kas — — mo — — llin — — mä — — ni — va — — — sta — — ka — — ltä — ttää — Firmont."
Siinä kaikki, mitä Sherlock Holmes saattoi eroittaa.
"Kirottu asia", murahti hän. "Nämä rivit ovat varmaan olleet hyvin tärkeät, koska Jamesson raukka on ottanut ennen niellä ne, kuin jättää niitä rikostovereilleen. Ei ole epäilystäkään, että tämä on osa Firmontin testamentista ja että se koskee aarteen piilopaikkaa."
Hän kääri paperin huolellisesti lompakkoonsa ja soitti sitten vahtimestaria.
"Sanokaa lääkäreille, jotta toimittavat ruumiinavauksen, että ottamat tarkoin talteen kaikki paperilaput, jotta ehkä löydetään sen ruuansulatuskanavasta. Tuokaa ne sitten minulle niin pian kuin mahdollista. Saatte hyvän maksun."
Vahtimestari lupasi, että ei pieninkään paperilappu joutuisi hukkaan, minkä jälkeen salapoliisi poistui. Hän oli tavattoman kiihtynyt. Tultuaan kotiin hän meni suoraa päätä siihen huoneeseen, jossa hän säilytti mikrovalokuvauskonettaan. Ihmeteltävän nopeasti pani hän sen kuntoon, ja veti sitten mustat akkunaverhot alas, niin että huone tuli pilkkosen pimeäksi. Nyt asetti hän kuolleen kaulasta ottamansa paperilapun levylle, sovitti tarkasti kameran — magnesium-valo välähti — ja niin oli levy valmis. Muutaman minuutin perästä se oli kehitettykin. Kiihtymyksestä vapisevin käsin piti nyt Sherlock Holmes sitä valoa vasten. Levyllä näkyvät selvästi seuraavat sanat:
"Myöskin tyttäreni tietää, mikä hautausmaa se on. Hautapatsas on Giacomo Diabellin tekemä. Kiroukseni on kohtaava jokaista, joka sen häneltä pidättää, Firmont."
"Giacomo Diabelli", murahti hän. "Sehän on tunnettu kuvanveistäjä, joka tekee pääasiassa marmorisia hautapatsaita. Mutta minkä vuoksi on vanha Firmont kirjoittanut ainoastaan hautapatsas? Mikäli minä tiedän, on hän tehnyt ainakin tusinan hautapatsaita."
Hetken perästä päästi salapoliisi kätensä vaipumaan, jossa levy oli.
"Ahaa", huudahti hän yht'äkkiä, "kun Firmont kirjoitti testamenttiaan, oli hänen mainitsemallaan hautausmaalla vasta yksi Diabellin tekemä hautapatsas. Onpa onni, että Zaive tietää, mitä hautausmaata hän tarkoittaa."
Salapoliisi asteli mietteisiin vaipuneena huoneessaan edestakaisin.
"Minkä vuoksi tulen aina ajatelleeksi Wilsonia hautausmaan ja hautakivien yhteydessä?" jatkoi hän yksinpuheluaan. "Ahaa", huudahti hän äkkiä ja riemun hymy näkyi hänen kasvoillaan. "Wilsonhan kertoi, että kaksi hautakiveä oli viime yönä kaadettu Westminster-hautausmaalla. Molemmat olivat marmorista. Minä en tosin tiedä, olivatko ne Giacomo Diabellin tekemät, mutta sitä en kuitenkaan epäile hetkeäkään. Mutta minkä vuoksi on Jamesson koettanut niellä nämä rivit, jotka ilmaisivat piilopaikan? Hän tahtoi nähtävästi salata sen rikostovereiltaan, mutta — ahaa, nyt minä ymmärrän. Jameson itse varasti testamentin eikä antanut sitä sitten tovereilleen, vaan sanoi heille, että ei ollut sitä löytänyt. He eivät häntä uskoneet, vaan pitivät häntä silmällä yötä ja päivää. Niin tapasivat he hänet sitten Westminster-hautausmaalla ja kun hän ei tahtonut luovuttaa heille salaisuutta, tappoivat he hänet. Niin, jatkoi hän vakuuttavasti, "niin se varmaankin on; kaikki asianhaarat viittaavat siihen.
Vielä tänä yönä on meidän otettava roistot kiinni, neekeri Maori ja hänen rikostoverinsa, se mies, joka oli notario Obrienin luona antamassa ne väärät tiedot testamentin avaamisesta, sillä varmasti he palaavat tutkimaan muita hautakiviä. Minäpä otan selvän, mitä Zaive tietää piilopaikasta."
Hän nousi, mennäkseen rouva Bonnetin huoneeseen, kun Harry Taxon tuli sisään.
"Se oli hyvä, että tulit, Harry", sanoi salapoliisi, "voin kertoa sinulle, että olen päässyt Firmontin murhaajan jäljille ja että minä sinun avullasi aijon vangita hänet ensi yönä."
"Oo", huudahti Harry, "silloin me ehkä kerkiämme ennen kuin poliisi-inspehtori Wilson, "hänkin tuntuu nimittäin päässeen murhaajan jäljille."
Salapoliisi katsoi ihmeissään.
Olisiko Wilson päässyt jäljille? Hän, joka tunti sitten selitti minulle, että hänellä ei ole aikaa puuhata tässä asiassa? "Kuinka sinä semmoista voit luulla?"
"Hän telefonoi tänne puoli tuntia sitten ja pyysi, että Zaive — "
Hän vaikeni yht'äkkiä. Hänen herransa kasvoille oli tullut kauhea ilme.
"Zaive", huudahti hän, "kuinka on hänen laitansa? Mitä Wilson tahtoi?"
"Hän telefonoi, että te veisitte heti Zaiven New Scotland Yardin poliisituomioistuimeen", sanoi Harry Taxon pelokkaasti. "Hän tahtoi kysyä Zaivelta lähempiä yksityiskohtia vanhan Firmontin kuolemasta. Kuulustelu kestäisi vain hetkisen."
"Ja sinä?" kysyi Sherlock Holmes käheästi, "mitä sinä teit?"
"Minä tietysti vein Zaiven poliisituomioistuimeen", sanoi Harry vapisevalla äänellä.
"Jätitkö hänet Wilsonille itselleen?"
"En, poliisitalon porraskäytävässä oli virkapukuinen poliisivirkamies, joka heti tuli minun luokseni, kun minä nousin vaunuista Zaiven kanssa. Hän sanoi, että Wilson, joka odotti neitoa, oli käskenyt hänen tuoda Zaiven virkahuoneeseen."
"Ja mitä sinä teit?" kysyi salapoliisi ankarasti.
"Minä menin virkamiehen perästä ja pysähdyin hänen käskystään eteiseen; minä näin, että hän vei Zaiven huoneeseen, joka luultawasti oli jonkinlainen odotushuone, sillä ovenraosta minä näin koko joukon yksityisiä henkilöitä ja poliisimiehiä, ja minä odotin tyynesti, kunnes mies hetken perästä tuli takaisin ja sanoi, että minä palajaisin luoksenne, sillä te olitte telefoonissa kutsunut minua. Kuulustelua kestäisi jonkun aikaa ja hra Wilson itse toisi Zaiven tänne takaisin."
Sherlock Holmes vaipui kokoon tuolillaan.
"Voitettu näin lähellä päämaalia!" mutisi hän.
"Luuletteko todellakin, että Zaive ryövätty?" kysyi Harry tuskissaan.
"Voitko enää epäillä sitä?" huudahti salapoliisi.
"Kuinka minä voin aavistaa, että virkamies oli petturi", sanoi Harry epätoivoisena.
"Et, sitä sinä tietysti et voinut tietää. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että roistot vartioivat minua ja näkivät, että minä toin Zaiven kotiini. Sitten he odottivat, kunnes näkivät minun lähtevän talosta, ja käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen pannakseen pirullisen juonensa täytäntöön."
"Minä en voi vieläkään uskoa, että Zaive olisi ryövätty", selitti Harry.
"Voit helposti tulla vakuutetuksi siitä, että minä olen oikeassa, kun telefonoit Wilsonille", vastasi Sherlock Holmes. "Olen varma että hän on konttorissaan."
Hetken kuluttua tuli Harry takaisin telefoonihuoneesta, kasvoilla epätoivon ilme.
"No, mitä sanoi Wilson?" kysyi salapoliisi.
"Hän ei tiennyt mitään Zaivesta. Hän käski kysellä siitä huoneesta, josta minä huomautin, mutta virkamiehet tiesivät vain, että joku heille tuntematon virtamies oli tuonut siihen nuoren tytön ja hetken perästä hakenut hänet taas takaisin."
"Ja minkä näköinen tuo mies oli?"
"Hän saattoi olla noin 30 vuoden vanha, hän oli vaaleaverinen ja hyväntahtoisen näköinen ja — — "
"Nenä hieman kierossa?" tiedusteli salapoliisi.
"Tunnetko hänet, hra Holmes?"
"Ikävä kyllä en, mutta sinun kertomuksesi on juuri samanlainen kuin notario Obrienin kuvaus siitä miehestä, joka hänen luonaan näytteli Firmontin surevan sukulaisen osan ja järjesti niin taitavasti, että testamentti pantiin saataville. No", jatkoi salapoliisi hetken vaitiolon jälkeen, "vielä ei ole kaikki menetetty; mutta roistot ovat kuitenkin saaneet yhden valtin
käsiinsä, kun ovat saanet Zaiven valtaansa. He varmaankin pakoittavat tyttö raukan ilmaisemaan kaikki, mitä hän tietää. Jos hän tuntee jonkun merkin, joka ilmaisee oikean hautakiven, niin on aarre mennyt häneltä."
Nähdessään oppilaansa kysyvän katseen kertoi hän, mitä oli löytänyt ruumiin kurkusta ja mitä oli kuullut kaadetuista hautapatsaista. Harry valmistautui heti menemään ulos.
"Mihin?" kysyi Sherlock Holmes hämmästyneenä.
"Westminster-hautausmaalle; epäilemättä se on oikea paikka. Minä otan selvän kaikista Giacomo Diabellin veistämistähautakivistä, niin että roistot eivät voi ensi yönä päästä meidän käsistämme."
"Tee niin, jos se voi rauhoittaa sinua. — Poika parka", jatkoi
hän Harryn mentyä, "kylläpä silmäsi menevät suuriksi, kunhan saat nähdä, kuinka laaja tämä hautausmaa on. Mutta ajatus ei ole tuhma: kunpa vain onni suosisi meitä."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 7 ja 9 11 ja 13.1.1910.
