Kuningattaren pitsileninki
Neljäs luku
Murto hautakammioon
Dumbartonin perheen hauta oli keskellä puistoa, vanha neliskulmaisista kivistä rakennettu rakennus jonka päällä oli kupooli. Lyhyet portaat veivät raskaalle, rautavarusteiselle portille.
Wight-saarella oli synkkä yö. Taivaalla sijaitsevat synkät pilvet, jotka peittivät kuun ja tähdet. Meri riehui ja kuohui ja aallot syöksyivät raivoisasti uhkaavina ja saaren pohjoisella rannalla pöyhkeinä kohoavia kallioita vasten.
Mutta pimeän keskessä hiipi kaksi olentoa. He olivat hyvin köyhästi puetut, heidän kuluneista vaatteistaan, moneen kertaan kaulan ympäri kierretyistä kaulaliinoista päättäen olisi hyvin voinut luulla heitä Lontoon yötöiksi, ehkäpä haastelinnuiksi. Sillä semmoisena yönä oli tuommoisten lintujen hyvin helppo lähteä etsimään saalista.
Kun miehet, jotka tulivat kylästä, olivat saapunet puiston tiheimpään ja pimeimpään osaan, pysähtyi heistä pitempi ja sanoi
"Minun täytyy vähän valaista tietämme salalyhdylläni, Harry. Tässä vietävän pimeydessä ei voi nähdä edes omaa kättänsä. Ja olisi todellakin vahinko, jos jompikumpi meistä kaatuisi näihin puunjuuriin, joita on täällä maassa joka paikassa, ja taittaisi koipensa."
Seuraavassa silmänräpäyksessä loisti valonlähde, joka valaisi maan parinkymmenen askeleen alueelta heidän ympärillään. Tämä valonsäde tuli salalyhdystä jota suurempi näistä yökulkijoista kantoi rintaansa kiinnitettynä.
"Oletko aivan varma siitä, Harry, että olemme oikealla tiellä?" kysyi Sherlock Holmes. Sillä tietysti ne olivat hän ja hänen apulaisensa, jotka tapaamme tällä öisellä kävelyllä.
"Aivan varma, herra. Olen koko iltapäivän tarkastellut seutua ja tutkinut, kuinka me mahdollisimman pian ja aivan huomaamatta voimme päästä perhehaudalle. Te näette tuolla tuon salaman särkemän vanhan tammen. Mentyämme sen ohi voimme jo nähdä hautaholvin."
"Haa, tuollahan se onkin", huudahti Sherlock Holmes, joka oli rientänyt etukäteen ja seisoi nyt salaman runteleman tammen juurella.
"Kaikki on hiljaista, Harry, ryhtykäämme työhömme."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kuuluisa salapoliisi jälleen liikkeessä ja pian seisoi hän hautaholvin raudoitetulla portilla.
"Tämä rakennus näyttää tehdyn kestämään ijankaikkisesti" sanoi Sherloct Holmes. Dumbartonin suku tuntuu pitävän hyvin tärkeänä saada nukkua ikuisen unensa rauhassa. En voi käsittää, kuinka pahantekijät ovat voineet tunkeutua holviin."
"Emmekö me tee niinkuin Hekin?" kysyi Harry. "Emmekö mekin tiirikalla avaa porttia taikka hätätilassa murra sitä?"
"Tietysti, poikani," vastasi Sherlock Holmes. "Mutta me olemme me, eikä kukaan voi kehua itseään taitavammaksi "pähkinänpurijaksi" kuin on Sherlock Holmes."
Harry osasi tarpeeksi varkaitten kieltä ymmärtääkseen, että "pähkinänpurijalla" tarkoitetaan rikoksentekijää, jonka erikoisalana on kassakaappien murtaminen ja monimutkaisten lukkojen avaaminen.
"Avaa laukku ja ota työkalut esille", käski Sheclock Holmes. "Minä otan sillä aikaa tämän lukon lähemmin tutkittavakseni. Onneksi minä aivan äsken olen keksinyt työkalun, joka vielä on minun omana salaisuutenani, mutta joka tekee minut kykeneväksi selvittämään minkälaisen lukon salaisuuden tahansa."
Se oli tosiaankin hyvin nerokas kapine, jonka Sherlock Holmes oli keksinyt ja saamme olla täysin vakuutetut, että hän olisi jokaisessa sivistysmaassa saanut patentin sille, jos ei olisi pitänyt parempana hyödyttää keksinnöllään vain itseään.
Hän pisti nyt lukkoon metalliputken. Tämän putken päässä oli peili ja sen toisessa, ulkonaisessa päässä, joka jäi ulos lukosta, kiinnitti hän toisen suuremman peilin. Sitten painoi hän putken kupeessa olevaa pientä nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä leimahti putkessa sähköliekki. Tämä valasi molemmat peilit ja kuuluisa salapoliisi voi nyt tutkia mitä tarkimmin lukon katsoessaan sen sisään.
Hän oli keksintöä tehdessään tarkoin jäljitellyt mainion laulajan Garcian keksimää kurkunpääpeiliä.
Hänen keksintönsä oli monasti osottautunut erittäin hyödylliseksi. Tälläkin kerralla teki se suuren palveluksen, sillä hetkisen tarkasteltuaan kuistasi Sherlock Holmes apulaiselleen:
"Harry, anna minulle tiirikka n:o 17."
Seuraavassa silmänräpäyksessä narisi hautaholvin vanha portti saranoillaan ja avautui vastuttelematta salapoliisille ja hänen nuorelle ystävälleen Harry Taxonille.
Salapoliisi ja hänen apulaisensa astuivat nyt huoneeseen, jota oli rakennettu kappelin tapaan. Huoneen toisessa päässä oli luukku ja Sherlock Holmes arvasi heti, että sen alla varmaankin olivat portaat, jotka veivät varsinaiseen hautaholviin. Rintaansa kiinnittämän salalyhdyn valo valasi luukkua, joka oli tehty raskaista tammilankuista.
"Onkohan sekin vielä lukossa?" murahti salapoliisi hiljaa, kumartuessaan maahan. "Haa, meidän tarvitsee vain nostaa sitä. Mene vähän syrjään, poika, minä luulen voivani nostaa sen yksinäni. Non niin, se avautuu jo, aivan oikein, näitä portaita myöten tullaan niitten arkkujen luo, joissa Dumbartonin suku lepää viimeistä untaan."
Sherlock Holmes astui ensiksi portaita alas. Harry meni perästä. Poikanen joutui omituisen pelon valtaan tullessaan tähän maan-alaiseen huoneeseen, jossa oli noin nelisenkymmentä ruumisarkkua.
Muutamat niistä olivat kivestä, toiset metallista. Ne olivat jaksaneet kestää ajan hampaan kalvamisen ja olivat jotakuinkin hyvässä kunnossa. Toiset taas olivat puusta ja ne eivät olleet jaksaneet vastustaa tämän maanalaisen huoneen kosteutta, vaan olivat menneet rikki ja paljastaneet kamalat sisältönsä.
"Kuinka kamala näky," kuistasi Harry Taxon, "ja niin pilaantunut ilma."
"Poika rakas, siihen on sinun totuttava", sanoi Sherlock Holmes äänettömästi nauraen, "sillä tämä on se tila, johon meidän kaikkien on jouduttava. On sen vuoksi hyvin järkevää ajoissa tottua kuolemaan. Muuten ei ole lainkaan todistettu, eivätkö nämä herrat tässä" — — Sherlock Holmes viittasi näin sanoen luurankoihin — — "todella olekin ne, jotka elävät ja me vain nukumme ja näemme iloisia unia. — — Mutta mistähän löydämme lady Dumbartonin arkun? Ahaa, tuolla korokkeella, joka on melkein kokonaan kuihtuneiden kukkien peitossa, siellä se varmaankin on."
Sherlock Holmes astui arkun luo ja poisti yhdessä Harry Taxonin kanssa kukkaset, jotka sitä peittivät. Sitten alkoi salapoliisi ruuviavaimella poistaa niitä ruuveja, jotka pitivät arkun kantta kiinni.
"Ruuvit ovat sangen kovassa", sanoi hän apulaiselleen. "Jos rikolliset ovat avanneet arkun, kuten luulen, niin ovat he työskennelleet kaikessa rauhassa, sillä he ovat huolellisesti ruuvanneet arkun takaisin kiinni. Mutta saammehan nähdä. Ota kiinni, Harry, nostamme kannen arkun sivulle."
Arkun kansi putosi kovalla kolinalla lattiaan, kun salapoliisi nuoren apulaisensa kanssa päästi sen alas. Sherlock Holmes, joka vaivoin saattoi odottaa sitä silmänräpäystä, jolloin hänen suotaisiin tulla vakuutetuksi siitä, että oliko kuningattaren pitsileninki varastettu vai ei, hyökkäsi arkun luo ja — —
Hämmästyksen huuto pääsi hänen huuliltaan. Valkoisilla silkkityynyillä, melkein muuttumattomana makasi Maria Dumbarton-vainaja, puettuna siihen ihanaan, kallisarvoiseen leninkiin, joka kerran oli koristanut Maria Stuartia, Skotlannin onnetonta kuningatarta.
Sherlock Holmes ei voinut heti sanoin ilmaisia ihmetystään. Hän seisoi kauan ja katsoi vaieten, syvästi liikutettuna kuolleen ihmeen kauniita kasvoja.
Nyt ymmärsi hän lordi Harald Dumbartonin rajattoman surun. Hän ymmärsi että mies raukan sielua oli kohdannut kauhea isku menettäessään vaimonsa, että tuska yli tehnyt lordi-raukan puoleksi mielipuoleksi.
Sitten rupesi hän tutkimaan pitsileninkiä. Hän valaisi lyhdyllään sen kaikkia poimuja ja laskoksia.
"No, herra?" kysyi Harry Taxon. "Näyttää siltä kuin olisimme tällä kertaa erehtyneet laskuissamme. Niin paljon on varmaa, että Cora Dessalines tai hänen apurinsa eivät ole riistäneet kuolleelta pitsileninkiä."
"Luuletko niin, poikani?" kysyi Sherlock Holmes vienosti hymyillen. "Ei ole luultavaa, että lady Maria koskaan olisi käyttänyt erästä lajia ihomaalia, jota tavallisesti sanotaan "Pariisin punaseksi". Mutta tässä kuolleen päällä olevan leningin rinnassa olen minä huomannut pienen punasen täplän, jolla on aivan sama väri kuin mainitulla ihomaalilla. Katsokaamme heti, eikö se luovuta väriään."
Sherlock Holmes kosketti sormeaan sitä paikkaa leningissä, jossa oli huomannut punasen tahran, ja vietyään sitten lyhdyn valon sormeensa, huomasi hän, että sen pää oli aivan punanen.
"Nyt on asia selvä", sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle ystävälleen. "Sinä iltana, jona Cora Dessalines ilmestyi lordi Haraldille, oli hänellä yllään pitsileninki eikä mikään muu. Silloin oli hän maalattu, sillä ei mitään laulajatar uskalla asettautua omin kasvoin räikeään sähkövaloon. Hän on Pariisista ja on käyttänyt "Pariisin punasta". Silloin on tapahtunut se onnettomuus, että hän ihomaalillaan tahrasi tämän vanhan, ihanan pitsileningin. Mutta nyt, poikaseni, on oltava kaksin verroin varovaisia, sillä meidän oleskelumme Wight-saarella on ilmeisesti tullut tiedoksi ja roistot tuntuvat aavistavan olevansa tekemisissä Sherlock Holmesin kanssa. Joku on ilmeisesti kuunnellut minun keskusteluani lordi Harald Dumbartonin kanssa eikä se joku ole kukaan muu kuin Coca Dessalines itse. Sen kautta ovat roistot voineet keritä meitä ennen. He ovat laskeutuneet hautakammioon ja uudestaan pukeneet vainajan päälle kuningattaren pitsileningin. Tällä kertaa olemme me vetäneet lyhyemmän korren, mutta minä toivon — — haa, mitä se oli — — Harry — — me olemme elävinä haudatut!"
Näitten Sherlock Holmesin sanojen jälkeen kuului ukkosen tapainen jysähdys. Lattialuukku oli voimakkaasti lyöty kiinni. Ja sen jälkeen — — ikäänkuin Sherlock Holmesin säikähtyneen huudon vahvistukseksi — — — kuului ylhäältä vasaraniskuja.
"Kuule, Harry", kuiskasi salapoliisi, "nyt lyödään nauloja meidän ruumisarttuumme."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 188-189 18-19.8.1909.
