Orjakauppiaan aarre
Seitsemäs luku
Eksyksissä katakombeissa
Avonaisella paikalla Barriere d'Enferin lähellä seisoi mies, joka levottomasti katseli ympärilleen.
"Tuhat tulimmaista", mutisi hän, "pelkään, että en ole osunut oikeaan. Täällähän piti olla yksinäisen talon, mutta minä en näe mitään semmoista. Kirottu asia, että Sinisen Jaakon piti ihastuneena Zaiven pelastumisesta juoda itsensä niin humalaan, että hän tarvitsee ainakin 24 tuntia selvitäkseen. — Mutta mitä se oli?"
Hän kuunteli tarkkaavasti. Jossakin lähellä tuntui olevan kamala tappelu. Äkkiä, huusi joku ääni kuolontuskissa:
"Auttakaa, auttakaa!"
Sherlock Holmes, sillä tuo yksinäinen vaeltaja oli hän, kiiruhti sitä paikkaa kohti, mistä ääni kuului. Hämärässä hän näki kaksi miestä. Toinen oli ottanut toista vyötäisiltä ja laahasi häntä mukanaan. Parilla loikkauksella oli salapoliisi miesten luona.
"Päästä irti", huusi hän.
"Varokaa itseänne", kiljui hyökkääjä raivoisasti, "muuten teidän käy huonosti."
"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!" huusi toinen, koettaen turhaan vapautua ahdistajansa otteesta, "hän tappaa minut."
Kamala isku päähän nyt kaatoi hyökkääjän maahan. Pelastettu, noin 20 vuoden vanha mies, kääntyi nyt kiitollisena pelastajaansa.
"Se apu tuli oikeaan aikaan", sanoi hän, syvään hengittäen, "vähemmässä kuin kahdessa minuutissa olisin minä muuten maannut ruhjottuna ruumiina tuolla katakombeissa."
"Katakombeissa?" kysyi salapoliisi, "onko tässä lähellä jotakin käytävää sinne?"
"Katsokaahan tuonne. Siellä on syvä, jyrkkä kuilu, joka vie sinne. Onnettomuuksien välttämiseksi on sen ympärille laitettu puu-aitaus, mutta se ei olisi estänyt vahvaa Robertia heittämästä minua sinne, jos te ette olisi pelastanut minua!"
"Hm", murahti Sherlock Holmes, "olisipa kerran hauskaa nähdä katakombeja."
Nuori mies katsoi häntä epäluuloisesti.
"Ette suinkaan te ole mikään poliisiurkkija?" kysyi hän luulevaisesti.
"Herra varjelkoon", vastasi salapoliisi nauraen. "Minä olen englantilainen, taiteilija, ja tahtoisin mielelläni nähdä eri maiden merkillisyyksiä."
"Kuulen puheestanne, että olette ulkomaalainen, mutta katakombeja ette kuitenkaan voi nähdä, sillä käytävä niihin on muurattu kiinni."
"Mutta eräässä täällä lähellä olemassa ravintolassa pitäisi olla käytävä."
"Tuhat tulimmaista", huudahti nuorukainan ihmeissään, "tehän tunnutte olevan hyvin selvillä asioista."
"Siis oli ystäväni kuitenkin oikeassa!" tuumi salapoliisi.
Hetkisen tutkivasti tarkasteltuaan salapoliisia, jatkoi nuori mies.
"No, koska olette pelastanut minut kuolemasta, niin sanon teille totuuden. On todellakin olemassa kaksi käytävää. Tämä
täällä ja toinen "Verinen apatshin" ravintolan kellarista. Mutta isäntä ei koskaan päästä teitä sinne, sillä te ette kuulu hänen tuttaviinsa."
"Siellä katakombeissa ou kai hyvin paljon salaisuuksia?" kysyi Sherlock Holmes.
"Olette kai kuullut puhuttavan Pariisin apatsheista?" kysyi nyt vuorostaan nuori mies pidätetyllä äänellä, astuen lähemmäksi pelastajaansa.
"Kyllä, sehän on hyvin järjestetty rikollisten liitto."
"Juuri niin ja ravintolan isäntä on sen päämies. Katakombeissa säilyttävät he varastamiaan tavaroita, kunnes voivat myydä ne jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja siellä on heillä omatkin piilopaikkansa, mutta minä en tahdo neuvoa ketään menemään sinne, joka ei kuulu heidän joukkoonsa."
"Ja miksikä ette, kyllähän sieltä helposti löytäisi tien pois?" tuumi Sherlock Holmes.
"Ei koskaan. Ainoastaan etuosa katakombeissa tunnetaan, takaosaan ei kukaan koskaan oli tunkeutunut. Tuhansia ja
taas tuhansia ruumisarkkuja on siellä päällekkäin. Usein ne vallan tukkivat tien. Sen lisäksi vallitsee siellä mitä synkin pimeys. Ainoastaan aukon kohdalla on valoisaa, mutta minä en tunne ketään, joka olisi sinne tunkeutunut. Luopukaa siis aikeistanne, se on kerrassaan mahdoton toteuttaa."
Salapoliisi mietti. Näytti tosiaankin arveluttavalta, mutta perääntymistä hän ei tuntenut.
"Auttakaa minua pääsemään katakombeihin", sanoi hän tarmokkaasti. "Minä maksan teille 300 markkaa, jos tavalla taikka toisella hankitte minulle pääsyn sinne."
Hän otti lompakkonsa esille ja ojensi nuorukaiselle setelit. Tämä epäröi, mutta katseli himoitsevasti rahoja.
"Mutta teillä pitää ensiksi olla apatshien merkki, muuten on kaikki turhaa", sanoi hän viimein.
"Hyvä, hankkikaa minulle se."
Nuorukainen katseli ympärilleen. Hänen maassa makaava vihollisensa rupesi liikkumaan.
"Tulkaa", kuiskasi hän, "täällä emme ole varmat."
Hän vei salapoliisin kedon poikki lautavajaa kohti.
"Onko teillä joitakin pikkutavaroita, joita ilman voitte tulla toimeen?" kuiskasi hän.
"Minulla on sinettisormus, joka ei ole aivan kallisarvoinen, hopeakello ja rahakukkaro, johon voi pistää muutamia kultakolikoita", vastasi salapoliisi.
"Hyvä, pitäkää siis kaikki valmiina. Tuolla vajassa odottavat veljeni minua."
Hän päästi nyt omituisen vihellyksen, johon vajasta heti vastattiin, minkä jälkeen ovi avattiin ja näkyviin tuli pieni
valonlähde.
"Kenen tuot mukanasi?" kysyi käheä ääni.
"Erään uuden apatshin", kuului vastaus.
Sherlock Holmes näki edessään miehen, jonka punaisista, pöhöttyneistä kasvoista näkyi, että hän oli juomari.
"Joko olet toimittanut jotakin?" kysyi mies, joka tuntui olevan päällikkö itse.
Vastauksen asemasta ojensi salapoliisi kätensä, jossa oli sormus, kello ja rahakukkaro.
"Siis taskuvaras", sanoi mies.
"Niin, olen vasta tullut Englannista koettaatseni onneani apatshien joukossa", vastasi Sherlock Holmes, joka huomasi vajassa istuvain viiden tai kuuden miehen tarkoin tähystelevän häntä.
"Alfons", kääntyi nyt päällittö salapoliisin seuralaiseen, "voitko vastata hänestä?"
"Hengelläni", kuului vastaus, "hän pelasti minut vahvan Robertin kynsistä; siitä voitte nähdä, mitä hän on miehiään."
Ryövärit hyppäsivät pystyyn ja ympäröivät Sherlock Holmesin. Mies, joka oli voittanut vahvan Robertin, varmasti kelpaa johonkin.
"Hänen täytyy vielä tänään pitää tulijaispitonsa "Verisessä apatshissa", huudahti Alfons, luoden salapoliisiin kehoittavan katseen.
Toivo saada toisen kustannuksella viettää iloinen ilta tuntui miellyttävän miehiä. He kuiskailivat jotakin keskenään ja päällikön kanssa.
"Hyvä", sanoi tämä, "me otamme sinut liittoomme. Ojenna tänne oikea kätesi, niin saat meidän merkkimme."
Yksi miehistä piti lampun päällä metallileimasinta, kunnes se tuli tulikuumaksi. Äkisti tarttui sitten johtaja siihen ja painoi sillä salapoliisin kämmentä vasten. Sherlock Holmes tunsi ankaran polttavan tuskan mutta hän puri uljaasti hammasta eikä edes silmää räpäyttänyt. Kaikki katsoivat häntä ihastuneina. Niin suurta itsensähillitsemistä he eivät olleet nähneet vielä kenessäkään vastatulleessa. Yksi miehistä ojensi hänelle öljyä haavan voitelemiseksi, mutta Sherlock Holmes työnsi sen halveksien pois. Sitten katsoi hän merkkiä, joka teki hänet maailman pelätyimmän pahantekijäliiton jäseneksi. Se oli ympyrä, jonka leskellä oli intiaanin nuoli.
"Nyt lähdemme kai "Veriseen apatshiin?" sanoi hän päällikölle.
"Alfons", sanoi tämä, "käy edellä ja katso, onko reitti selvä."
Alfons katosi ja pian oli koko joukko Sherlock Holmes keskellä
menossa ravintolaan. He menivät suoraan kedon poikki ja sitten hiekkaharjua myöten.
"Kaikki on selvää", sanoi päällikkö, osottaen valopilkkua, joka äkkiä näkyi erään talon akkunasta, ja joka ilmeisesti oli
apatshien kesken merkkinä siitä, että vaara ei ollut uhkaamassa.
Siinä anniskeluhuoneessa, johon he nyt astuivat, ja joka oli aivan täynnä tupakansavua, näki Sherlock Holmes vain ystävänsä Alfonsin, joka laski leikkiä tarjoilijattaren kanssa. Tuossa tuokiossa täytettiin lasit ja hurja juominki alkoi. Sherlock Holmes huomasi, että Alfons, jossa hän nähtävästi oli tavannut luotettavan ystävän, hartaasti keskusteli tarjoilijattaren kanssa. Kun liiton jäsenet olivat aivan juovuksissa, viittasi hän Sherlock Holmesin luokseen.
"Jos vieläkin pysytte päätöksessänne laskeutua katakombeihin", sanoi hän, "niin on teidän liittouduttava Jeanetten ystäväksi."
Sherlock Holmes pisti sadan markan setelin tytön kouraan.
"Kas tässä, kaunis Jeanette", virkkoi hän hymyillen, "ostakaa jotakin muistoksi tästä päivästä, jolloin minut otettiin liittoon, ja sanokaa nyt, kuinka minä pääsisin katakombeihin."
"Heittäkää Herran tähden se tuuma mielestänne. Ette voi aavistaa, mitkä vaarat teitä kohtaavat. Te joudutte tuhon
omaksi siellä."
"Samapa se", vastasi salapoliisi lujasti, "minun täytyy joka tapauksessa saada nähdä katakombit."
Tyttö epäröi vieläkin.
"Tällä kertaa on siellä sitä paitsi eräs toinen", virkkoi hän.
"Minä kyllä vältän häntä", vastasi Sherlock Holmes.
"Mutta jos neekeri tulee käytävässä teitä vastaan, syntyy siitä taistelu elämästä ja kuolemasta."
"Te puhutte neekeristä?" sanoi salapoliisi kummastuen.
"Niin, eräästä apatshien liiton vanhasta jäsenestä, joka äsken palasi Englannista."
"Ahaa, te tarkoitatte Maoria", sanoi Sherlock Holmes.
"Niin", vastasi tyttö, "tunnetteko hänet?"
"Tietysti, olenhan minä työskennellyt yhdessä hänen kanssaan", nauroi salapoliisi.
"Ahaa", huudahti tyttö, "ennen hänellä oli eras toinen toveri, muuan juopotteleva englantilainen, jota ei ole pitkiin aikoihin näkynyt täällä."
"Aivan oikein, häntä kutsutaan tavallisesti Siniseksi Jaakoksi", vastasi salapoliisi.
"Tehän tunnette olevan kovin selvillä meidän väestämme", sanoi tyttö nauraen.
"Päästätää minut nyt nopeasti alas, tahtoisin mielelläni hämmästyttää ystävääni Maoria. Kylläpä hän ällistyy nähdessään minut siellä. Hän luulee minun olevan vielä Englannissa ja minusta olisi kovin hauskaa aivan odottamatta yllättää hänet."
Mutta jos en tapaa häntä siellä ja hän tulee takaisin ilman minua, niin älkää sanoko, että minä olen ollut täällä ja että olen puhunut hänestä. Jos kaikki käy hyvin, saatte te erityisen lahjan."
"No, koska ette tahdo antaa pidättää itseänne", sanoi Alfons, "niin ottakaa lyhty, joka riippuu tuossa, ja koettakaa onneanne. Meidän väkemme nukkuu eikä toistaiseksi kaipaa teitä. Teillä on kai pikku lasku selvitettävänä Maorin kanssa?" lisäsi hän hiljaa. "Mutta olkaa varuillanne tuosta mustasta paholaisesta. Hänellä on siellä piilopaikkansa ja hän pistäisi kylmäverisesti puukon parhaan ystävänsäkin kurkkuun, jos tämä vakoilisi häntä."
"Minä kyllä varon häntä. Näyttäkää minulle nyt vain tie."
Jeanette pisti nopeasti pari appelsiinia salapoliisin taskuun, kun tämä Alfonsin perästä lähti takaovesta tiilikivillä laskettuun eteiseen.
"Tässä on käytävä kellariin", sanoi nuorukainen. "Luukku, jonka kyllä helposti löydätte, peittää käytävän suun. Ja nyt, hyvästi. Minun täytyy mennä takaisin, että ei kukaan aavista, että te jo olette päässyt perille katakombien salaisuudesta."
Sherlock Holmes laskeutui nyt kellariportaita. Kaikkialla oli kiviä, jotka ilmeisesti ennen olivat peittäneet luukkua, joka näkyi kellarin nurkassa. Vain vaivoin jaksoi salapoliisi nostaa raskaan luukun. Hän sytytti salalyhdyn, jonka Jeanette
oli hänelle antanut, mutta jätti vain hyvin ohuen valojuovan näkymään, jotta valo ei ilmaisisi häntä pitkälle matkalle. Sitten alkoi hän verkalleen laskeutua portaita alas.
Hänen piti kulkea hyvin varovasti jotta ei astuisi harhaan ja syöksyisi pää edellä syvyyteen. Vihdoinkin oli hän alhaalla. Hänen edessään oli pitkä pimeä käytävä. Ei ainoakaan ääni ilmaissut, että siellä olisi ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän.
Ilma oli tosin ummehtunut, mutta kuitenkin parempi, kuin mitä hän oli luullut.
Hän oli kulkenut noin 10—15 askelta, kun hänen jalkansa sattui käytävässä kovaan esineeseen. Käytävän molemmin puolin oli pinottain ruumisarkkuja. Useimmat olivat menneet rikki, niin että mihin tahansa Sherlock Holmes käänsikin katseensa, näki hän vain hujan-hajan olevia pääkalloja ja valkeita luurangon palasia. Ja tämä oli kaikki, mitä oli jälellä koko miespolven ihmisistä, jotka kaikki olivat eläneet, rakastaneet, kärsineet ja tehneet työtä niinkuin hän.
Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Mitä oli tapahtunut? Oliko joitakin arkkuja romahtanut läjään? Oliko luukku, jonka hän oli jättänyt auki, paiskattu kiinni? Hän jatkoi matkaansa. Joka kerta kun hän tuli tienristeykseen, teki hän liidulla merkin muuriin voidakseen palatessaan jälleen löytää tien.
Ruumisarkkujen ja luurankojen ylitse hän raivasi itselleen pääsyn yhä syvemmälle vanhoihin käytäviin yllättääkseen vihollisensa ja riistääkseen tuolta ilkeältä konnalta aarteen. Hän tunnusteli, että hänellä oli revolveri ja puukko taskussaan, sillä hän ymmärsi, että jos he molemmat tapaisivat toisensa, syntyisi heidän välillään taistelu elämästä ja kuolemasta.
Nyt oli enempi tunkeutuminen tähän käytävään mahdoton, sillä tietä tukki kokonainen vuori kaatuneita ruumisarkkuja ja luurankoja. Hän kääntyi sivukäytävään, mutta sielläkin oli tie tukossa. Hän kulki nyt ristiin-rastiin käytävissä eikä kohta tiennyt, mihin suuntaan olisi pitänyt mennä, jos mieli pyrkiä ulos. Mutta liitumerkeistään hän toivoi olevan varman avun ulospyrkiessä.
Äkkiä hän pysäytti kulkunsa. Hän näki edessään valojuovan.
"Maori", kuiskasi hän, "nyt alkaa koetus."
Verkalleen ja varovasti hän hiipi edelleen. Valo kävi yhä voimakkaammaksi ja hän tuli yhä lähemmäksi neekeriä. Nyt näki hän selvästi Maorin, joka oli polvillaan erään arkun edessä. Ilmeisesti oli hänellä aarre siellä piilotettuna. Nyt hän otti jotakin käteensä ja piti sitä ylhäällä valoa vasten. Se loisti ja kimalteli, niin että salapoliisin silmiä huikaisi.
"Ahaa, tuolla ovat Firmontin jalokivet", mutisi Sherlock Holmes ottaen vielä muutamia askeleita eteenpäin.
Hänen vielä miettiessään, ampuisiko roiston heti vai odottaisiko vielä, kuului kova tärähdys.
"Nyt iski hän arkun kiinni", kuistasi salapoliisi, "nyt on odotettava, kunnes roisto on poistunut, ja sitten mentävä ottamaan aarrearkku."
Maori nousi nyt, otti lyhtynsä, kääntyi ympäri ja tuli suoraan salapoliisia vastaan. Tämä tahtoi äkkiä mennä piiloon, mutta törmäsi erästä arkkua vastaan, joka oli aivan irrallaan toisista. Kauhealla jyrinällä syöksyi se alas hänen taakseen. Nyt hän ei kerinnyt päästä piiloon. Nopeasti kuin salama kohotti neekeri lyhdyn. Sen räikeä valo lankesi salapoliisin kasvoille.
"Sherlock Holmes! Ha, ha, aina tänne saakka te olette seurannut minua. No, te olette hakenut itsellenne arvoisenne haudan. Täällä saatte nähdä nälkää ja janoa, kunnes kuolette, roisto", huusi hän hurjalla riemulla.
Laukaus pamahti. Pitkissä käytävissä kajahti kuin ukkonen. Sherlock Holmes oli ampunut, mutta samassa kun hän veti esiin revolverinsa, oli neekeri heittäytynyt pitkälleen maahan ja silloin sammuttanut lyhtynsä. Salapoliisi seisoi vielä savuava revolveri kädessä, kun etäältä kuului pilkkanauru. Kuin tuhanten kadotuksen henkien suusta kaikui tuo pahanilkinen nauru kaikilta tahoilta.
"Roisto tuntee täällä paikat paremmin kuin minä", murahti Sherlock Holmes, ruveten kulkemaan eteenpäin, "mutta minun liitumerkkini osottaloat minulle kyllä oikean tien."
Äkkiä pysähtyi hän. Jospa neekeri olisikin piilottautunut käytävään ampuakseen salapoliisin, kun tämä pyrkii pois katakombeista!
"Pah", jatkoi salapoliisi ajatustaan, "minun täytyy luottaa hyvään onneeni, uuteen ystävääni Alfonsiin ja Siniseen Jaakkoon, joka tuntuu olevan täällä hyvin tunnettu. Lyhtyäni en kuitenkaan voi sytyttää, sillä silloinhan minä olisin liian selvänä maalitauluna Maorin revolverille."
Hän oli nyt läpinäkymättömässä pimeässä ja liikkui eteenpäin mitä varovimmin, jotta ei taas törmäisi jotakin ruumisarkkua vasten ja ehkä hautautuisi sen alle. Verkalleen, tunnustellen tietä jaloillaan hän hiipi eteenpäin, kunnes kaatuneitten arkkujen muodostama seinä pakoitti hänet pysähtymään.
"Nyt minun täytyy kulkea oikealle", murahti hän, "tullakseni siihen käytävään, josta poikkesin tähän."
Hän vaelsi nyt taas kauan, ennenkuin jälleen tapasi sivukäytävän. Silloin hän pysähtyi.
"Nyt minun täytyy sytyttää lyhty", sanoi hän itsekseen, "nähdäkseni enkö ole tehnyt merkkiä tähän seinään. Neekerihän ei voi tietää, missä minä olen."
Varovasti sytytti hän lyhdyn ja valaisi seinää.
"Tässä on ollut liitumerkki", kuiskasi hän, "mutta ilmeisesti on joku koettanut pyyhkiä sen pois. Se on Maorin työtä; hän on huomannut minun merkkini ja ottanut ne pois, tehdäkseen minun pelastukseni mahdottomaksi. No, jos hän ei ole pyyhkinyt muita merkkejä paremmin kuin tämän, niin mina kyllä löydän ne sittenkin."
Mutta tässä toiveessaan hän pettyi. Neekeri oli kaikkialla menetellyt hyvin huolellisesti, ei jälkeäkään liitumerkeistä ollut näkyvissä. Nyt ei salapoliisi enää tiennyt, minne kääntyä. Ei ollut mitenkään mahdollista tuntea paikkoja. Hän ei kuitenkaan päästänyt mieltänsä masentumaan.
"Minun pitää kulkea yksi käytävä loppuun asti", tuumi hän. "Jossakin minun täytyy päästä ulos."
Mutta tämä toivo ei toteutunut. Hän ei päässyt sataa metriä törmäämättä kiviseinää taikka ylipääsemätöntä ruumisarkkujen ja luurankojen röykkiötä vastaan. Alituiseen täytyi hänen muuttaa suuntaa. Vihdoin pysähtyi hän aivan väsyneenä.
"Tämä ei käy pitemmälle", sanoi hän, "minä olen eksynyt tässä labyrintissä, niin että en mitenkään voi löytää pääsyä ulos. Koko toivoni on nyt vain siinä, että Alfons taikka Sininen Jaakko on kaipaava minua huomenna ja lähtevä minua etsimään."
Hän haparoi nyt ympäri voidakseen löytää paikan, jossa voisi levähtää. Hänen kätensä sattui esineeseen, jota ei voinut olla ruumisarkku. Hän haparoi edelleen: kaikkialla kangaspattoja ja
kaikenlaisia kääröjä.
"Ha, ha," nauroi hän, "onni on minulla suotuisa. Ilmeisesti olen tavannut apatshien varastettujen tavarain talletuspaikan. No, täällä minä voin ainakin saada mainion lepopaikan."
Hän laittoi itselleen mukavan tilan, laskeutui sitten levolle ja nukkui sikeästi.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 12-13 16-18.1.1910.
