Kuningattaren pitsileninki
Toinen luku
Haudantakainen ääni
Hän oli korkeakasvuinen, komea, voimakasrakenteinen mies, jolla oli hyvin hoidettu huuliparta, tumma, hiukan harva tukka ja avonaiset, kauniit kasvonpiirteet.
Hyvin liikutettuna syöksyi hän lordi Warwickin eteen, ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohti ja huudahti:
"Setä, rakkain ystävä — — suokaa minulle anteeksi!"
"Mitä pitää minun antaa sinulle anteeksi, Harald?" kysyi lordi Warwick lempeästi.
"Että olen toiminut vastoin sinun tahtoasi."
"Onneton, sinä olet siis täyttänyt aikeesi? Olet käynyt tapaamassa ranskalaista laulajatarta, jonka eilen illalla ensimäisen kerran näit Picadillyn Musiiki-Hallissa?"
"Minä olen käynyt tapaamassa häntä, setä", vastasi Harald luoden katseensa maahan, "ja minä olen tehnyt enemmänkin: olen pyytänyt häntä tulemaan vaimokseni."
"Hullu, silloin olet sinä pulassa".
"Minun täytyi se tehdä, setä."
"Sinun täytyi? Ja kuka pakoitti sinua siihen?"
"Haudantakainen ääni", sanoi lordi Dumbarton, vastasi nostaen katseensa ylös, "ja se todistus, setä, jonka tapasin Cora Dessalinesilla: kuningattaren pitsileninki."
Lordi Warwick riensi äkisti sukulaisensa luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, sillä vaivoin sanottuaan viime sanat vaipui Harald ilmeisesti aivan menehtyneenä tainnoksiin.
Lordi vei hänet sohvaan, joka oli sen vihreän oviverhon lähellä, jonka takana Sherlock Holmes oli piilossa.
"Tahdotko joitakin virvokkeita?" sanoi lordi Warwick, "tai ehkä vähän hajusuolaa? Toivon tämän olevan vain satunnaista pahoinvointia."
"Kiitos, ystäväni, se on jo ohitse," vastasi Harald heikolla äänellä. "Setä, tunnen olevani sinulle velvollinen antamaan selityksen niistä omituisista sanoista, jotka äsken sinulle lausuin", jatkoi Harald. "Minä ymmärrän, että sinä pidät minua mielenvikaisena, mutta sitä minä en ole, setä, kautta jumalan en ole. Mutta minulla on viime aikoina sattunut niin merkillisiä tapauksia, että pääni on aivan pyörällä ja minun täytyy ensin koota ajatukseni voidakseni selvittää itselleni, mitä minä tahdon sanoa sinulle."
"Levähdä ensin vähän ja kerro sitten. Minä tosiaankin odotan sinun puoleltasi selitystä, sillä sinun tekosi omat yhtä merkilliset kuin puheesikin."
"Kuule siis", huudahti Harald ja laski kuumeiset kätensä vieressään istuvan lordin käsiin, "kuule, sillä minä aijon ilmaista sinulle kaikki.
Sinä et ole ainoastaan minun setäni, vaan minun ainoa ystäväni ja, mikä merkitsee enemmän, sinä olit minun Mariani, minun sydämestäni rakastamani, unohtumattoman puolisoni ainoa oikea isä."
"Mitä, Harald, sinä sanot Mariaa rakastetuksi, unohtumattomaksi puolisoksesi ja kuitenkin olet aikeissa mennä uusiin naimisiin ja vielä semmoisen henkilön kanssa, jonka nimeä ei sovi mainita samana päivänä kuin Marian? Tosin en minä tahdo loukata tuota naista", lisäsi lordi Warwick, joka niin hienosti ja ritarillisesti käsitti isännänvelvollisuutensa, että pelkäsi jo nyt menneensä liian pitkälle, "en suinkaan, olkoon minusta kaukana halu sanoa hänestä mitään pahaa. Mutta sinä ymmärrät, poikani, hänhän on kahvilalaulajatar. Semmoisella henkilöllä ei yleensä ole mikään hyvä maine ja ainakin voin varmasti väittää, että lady Dumbartonin arvolle ei lainkaan ole sopivaa, että on ennen naimistaan julkisesti esiintynyt lavalla, jonka arvo on epäilyttävä, — että on näyttäytynyt rahan edestä".
"Kuule minua, kuule, ja tuomitse sitten jos voit", huudahti nuori aatelismies tarttuen molemmin käsin päähänsä. "Minun ei kai tarvitse sanoa sinulle, Etelred, että minä rakastin Mariaa, vaimoani niin, että en milloinkaan ole ketään toista naista niin rakastava. Minä jumaloin häntä, ja hän — — ah, hän rakasti minua ja me olimme niin onnelliset, niin onnelliset.
Mutta sitten alkoi Maria kuihtua. Ruusuinen puna hävisi hänen poskiltaan, hänen silmänsä menettivät kiiltonsa ja kyyneleet silmissä huudahti hän usein:
Kun matkustukset ja huvittelut eivät voi tuottaa mitään iloa, niin on se merkki siitä, että pian on kaikki lopussa.
Ja hän ennusti oikein. Hänen sairautensa yhä paheni, vaikka kyseltiin parhaitten lääkärien neuvoa. Mutta nämä eivät tienneet edes, minkä taudin kanssa olivat tekemisissä. Maria lakastui. Hän tuli yhä heikommaksi ja oli pakoitettu menemään vuoteeseen.
Tuntiessaan loppunsa lähestyvän tarttui hän minua kädestä ja pyysi, että minä kumartuisin syvään hänen ylitsensä voidakseni kuulla, mitä hänellä oli sanomista.
Väkivalloin pidätin minä kyyneleitäni, sillä en tahtonut näyttää menettäneeni kaikkea toivoa saada pitää hänet ja sanoin sitten:
"Puhu, rakas Maria, mitä tahdoit sanoa minulle."
"Se koskee meidän lastamme", kuistasi hän heikolla äänellä. "Harald, minun pitää kohta jättää sinut ja lähteä haudan peittoon. Ei, ei, minä en erehdy, tunnenhan itse parhaiden, kuinka on asiani. Minä rakastan sinua äärettömästi ja minusta tuntuu hyvin raskaalta erota sinusta, mutta ei ole sen vähemmän raskasta erota lapsista, viattomasta lapsiraukasta, joka on vielä niin heikko ja avuton. Ja minä tiedän, Harald, että sinä olet itkevä minua, että sinä olet sureva minua ja tunteva itsesi onnettomaksi. Mutta minä tiedän myöskin, että aika on erinomainen lohduttaja. Ja niinpä on sekin päivä tuleva, jolloin sinä jälleen ajattelet omaa oikeuttasi, rakas Harald, sillä elävillä on oikeus puolellansa ja vain kuollet ovat ilman oikeutta."
Kyyneleet olivat kurkussani ja melkein tukahduttivat minut kuullessani hänen puhuvan tällä tavoin.
Mutta koottuaan hetkisen voimia onneton jatkoi jälleen:
"Niinpä on kerran tuleva päivä, jolloin sinä, Haraldini olet huomaava välttämättömäksi etsiä itsellesi uuden elämänkumppanin. Joku toinen on järjestävä ja hallitseva tässä talossa ja minun lapseni on saava uuden äidin."
"Ei koskaan, ei koskaan", huudahdin minä ja tahdoin kohottaa käteni vannoakseni, mutta hän esti minut ja jatkoi heikolla äänellänsä.
"Älä sano niin, sinä olet mies, olet ihminen. Enkä minä suutu sinuun, kun katsoessani alas taivaasta näen sinut toisen rinnalla. Mutta valitse joku, joka on sinun arvoisesi. Kun autuaat henget näkevät enemmän kuin maalliset olennot, joitten silmät ovat sokeat, koska side ei niistä vielä ole pudonnut pois, niin minä valitsen sen joka on oleva Violetille äidin sijaisena. Kun tapaat hänet, olen minä antava sinulle niin selvän merkin, että sinulla ei voi olla mitään epäilystä asiasta. Minä tiedän, että Jumala on oleva armollinen ja salliva minun siinä tarkoituksessa vielä kerran palata maan päälle. Ja minä vannon, olen antava sinulle merkin, niin että sinä voit löytää oikean."
Näin puhuessaan hän kävi hyvin väsyneeksi ja sanat valuivat vain huokauksena hänen huuliltaan.
"Muutamia minuutteja myöhemmin Maria kuoli. Minulta pääsi kauhistuksen huuto, kun huomasin piteleväni sylissäni ruumista. Minut valtasi pelko. Riensin ovelle huutamaan apua. Työntäessäni sen auki, seisoi rouva Fadinard, vaimoraukkani ranskalainen seuranainen, minun edessäni. En koskaan unohda sitä silmäystä, jonka hän loi minuun. Se katse oli täynnänsä syvintä sääliä. Hän oli ensimäinen, jolle minä huusin:
"Minä olen kadottanut puolisoni. Lady Dumbarton on kuollut."
Lordi Haraldin oli palko keskeyttää kertomuksensa. Hänen piti jälleen koota ajatuksensa ja rauhoittua, sillä muisto oli vienyt hänen voimansa.
"Jatka, jatka, rakas ystävä", sanoi lordi Warwick, laskien kätensä hänen olalleen.
"Kolme päivää myöhemmin vihittiin Maria viimeiseen lepoon esi-isien hautaan. Kolme päivää ja kolme yötä istuin minä hänen arkkunsa ääressä valvoen ja itkien. Mutta kun minulle sanottiin, että oli aika erota Marian maallisista jäännöksistä, niin muistin minä äkkiä, että minun täytyi täyttää eräs lupaus, jonka kerran olin antanut hänelle.
Hän oli näet pyytänyt, että minä tekisin hänet niin kauniiksi kuin mahdollista, kun hänet haudataan. "Kaunista minut kuin kuningattareksi", oli hän sanonut. Minä kutsuin rouva Fadinardin, joka oli ollut vaimoni uskottu, ja kysyin häneltä, mitä pukua puolisoni mieluimmin oli käyttänyt. Hän vastasi: "Kuningattaren pitsileninkiä."
Minun on kerrottava sinulle, mitkä ovat tämän kuningattaren pitsileningin vaiheet, vaikka sinä osaksi tunnetkin sen historian.
Sinä tiedät, että Dumbartonit olivat hyvin innokkaita katolilaisia Maria Stuartin aikana, tämän onnettoman kuningattaren hallitessa, jonka viimein piti astua mestauslavalle. Eräs Dumbarton kuului tämän kuningattaren uskollisimpiin ystäviin ja tämän puoliso valvoi yhdessä Maria Stuartin kanssa kuningattaren viimeisen yön. Kun aamu tuli ja ilmoitettiin, että pyöveli oli odottamassa, kääntyi kuningatar minun esiäitini puoleen ja sanoi:
"Hyvä lady Dumbarton, en voi palkita teidän rakkauttanne, sanat eivät voi ilmaista minun kiitollisuuttani teidän uskollisuudestanne. Mutta minä tahdon antaa teille muiston itsestäni. Ottakaa tämä kallisarvoinen pitsileninki, jonka Pyhä Isä kerran lähetti minulle Roomasta ja jonka hän itse on siunannut. Muistuttakoon se aina teitä onnettomasta kuningattaresta."
Esi-äiti ei koskaan käyttänyt tätä leninkiä, jota hän piti kalleimpana aarteenaan, vaan säilytti sitä lasisessa lippaassa, jonka hän erityisesti sitä varten oli teettänyt. Vuosisatojen kuluessa oli "kuningattaren pitsileninki" pysynyt Dumbartonin suvun hallussa. Mutta se ei jäänyt ainaiseksi lasilippaaseen. Oli kerran eräs kaunis lady Dumbarton, joka mielellään koreili, ja hänellä oli kerran päällään kuningattaren pitsileninki eräissä suurissa pidoissa, joissa hän tahtoi puvullaan loistaa yli kaikkien muitten naisten. Hänestä tuli juhlan kuningatar. Pitsileninki herätti yleistä ihastusta ja se olikin todella korvaamaton koriste. Pitsit olivat luonnollisesti oikeita. Ne olivat espanjalaistien pitsinpunojain kutomat jotka, kuten tietty ovat paljon etevämmät kuin Brysselin pitsinkutojat sekä taidossa että taiteellisuudessa, ja muuan ammattimies, jolta kerran kysyin asiaa, selitti, että tämän leningin arvoa ei yleensä voinut rahassa määrätä.
Sitten kun mainittu lady Dumbarton ensimäisen kerran oli käyttänyt leninkiä tuossa suuressa juhlassa, ovat sitä suvun naispuoliset jäsenet viime vuosina aina välistä käyttänet. Vihdoin muodostui tavaksi, että jokainen lady Dumbarton vihkiäisissä astui alttarin eteen tähän kuningattaren pitsileninkiin puettuna.
Mariallakin oli se yllään meidän vihkiäisissämme. Sitten pantiin se takaisin lippaaseensa. Mutta Maria ihaili aina tätä leninkiä ja rouva Fadinard vakuutti minulle, että puolisoni oli aina pitänyt sitä kaikkia muita suuremmassa arvossa. "No niin", huudahdin minä, "siispä tahdon menetellä vastoin sukuni vanhoja tapoja. Kuningattaren pitsileningin pitää seurata Mariaa hautaan."
Ja minä käskin pukea ruumiin tähän kallisarvoiseen leninkiin. Niin lepäsi nyt Maria arkussaan, minä suutelin häntä viimeisen kerran ja sitten — — —
Salli minun muistella niitä silmänräpäyksiä, jolloin arkun kantta pantiin kiinni, niitä vasaran iskuja, joilla naulat upotettiin kanteen ja joiden iskut kajahtelivat linnassa. Tuntui, kuin olisi joka istu sattunut minun omaan verta vuotavaan sydämeeni.
Kului vuosia. Minusta oli nyt tullut yksinäinen mies. Minulla ei ollut mitään muuta kuin lapseni, jota minä jumaloin, ja sinun ystävyytesi, Etelred. Kuinka usein oletkin sanonut minulle: "Palaja takaisin maailmaan, ota itsellesi vaimo. Oletpa rakastanut Mariaa kuinka sydämellisesti ja tulisesti tahansa, et kuitenkaan saa viettää niin tyhjää ja ilotonta elämää, ajattele lastasi. Violetin pitää saada äiti."
Minä ajattelin kyllä antaa hänelle äidin, sillä tyttöä pitää olla ohjaamassa ja johtamassa naisen käsi. Mutta minä ajattelin myöskin niitä sanoja, jotta kuoleva Maria raukkani oli kuiskannut minulle: "Minä olen antava sinulle merkin, jotta voisit löytää oikean." Mutta minä en saanut koskaan mitään merkkiä. Usein istuessani valveilla epäilemään, tokko kuolleitten henget voivatkaan päästä meidän yhteyteemme. Olen lukenut suuren joukon teoksia tästä asiasta. Mutta spiritismiä ja sen oppeja en pitänyt luotettavina. Minä kokeilin ja tutkin, mutta jäin kumminkin aina epäilijäksi. Mutta päivä tuli, jona minun piti päästä toisiin ajatuksiin."
Harald vaikeni ja tuijotti ystäväänsä katsein, joista tuntui hehkuvan omituinen, salaperäinen tuli. Sitten muutti hän lähemmäksi lordia. Hän katseli arasti ympärilleen ikäänkuin peläten, että joku kuuntelisi hänen sanojansa, ja sanoi sitten hiljaisella äänellä, tarttuen lordin käteen, jota hän puristi kiivaasti:
"Etelred, ystäväni, minä olen nähnyt hänet."
"Hänet?" kysyi lordi Warwick vaistomaisesti värähtäen.
"Hänet, Marian — — vaimoni. Seitsemän yötä takaperin näin hänet semmoisena kuin hän makasi arkussaan, yhtä kalpeana, yhtä kauniina. Ja hän oli puettuna kuningattaren pitsileninkiin."
Haraldin ääni vaipui kuiskaukseksi. Hän hengitti syvään ja sanoi sitten "Seitsemän yötä takaperin näin hänet siinä suuressa salissa, jossa Marian arkku oli ollut ennen hautausta. Kun yöt olivat kirkkaat ja kuu paistoi, tunsin minä aina harvinaisen voiman vetävän itseäni tähän saliin.
Oli kuuvaloinen yö. Minä istuin kaminin ääressa ja surin — — — uneksin Mariasta, puolisostani. Palautin muistiini kaikki ne onnelliset hetket, jotka olin elänyt hänen kanssaan. Linnantornin kello ilmaisi olevan puoli-yön. Samassa silmänräpäyksessä kuin kello löi viimeisen lyöntinsä luulin minä kuulleeni takanani hiljaista kolinaa. Käännyin ympäri ja — — —
Luulin kadottaneeni järkeni. Veri suonissani muuttui jääksi, koko ruumistani värisytti jääkylmä puistatus. Minä näin, Etelred, — — — minä vannon, en ollut hullu enkä myöskään uneksinut — — — minä näin Marian seisovan edessäni — — — Marian kuningattaren pitsileningissä. Hän seisoi vain kymmenen askeleen päässä minusta. Minä hyppäsin pystyyn, levitin käteni ja tahdoin huutaa: "Maria, Maria, sinä tulit takaisin minun luokseni, sinä olet jälleen minun" — — mutta silloin korotti hän kätensä ja se liike sulki minun huuleni ja minä vaivuin polvilleni.
"Minä tulin täyttämään lupaustani", kuului hänen huuliltaan ja se oli hänen lempeä äänensä, joka puhui minulle, tämä ääni, jota minä en koskaan ole voinut unohtaa, sitten kuin ensimäisen kerran kuulin sen. — "Hetki on tullut, anna minun pikku Violetilleni äiti. Matkusta Lontooseen. Mene seitsemän yön kuluttua, tästä yöstä lukien, Piccadillyn Musiikki-Halliin. Se joka siellä astuu eteesi siinä puvussa, joka minulla nyt on, se nainen jonka siellä saat nähdä puettuna kuningattaren pitsileninkiin, se nainen ota vaimoksesi, hän on hoitava minun lastani ja rakastava sinua."
Äkkiä kuului kova jyrähdys, valo jossa Marian kuva oli minulle näyttäytynyt, katosi ja vain kuun kirkas valo tulvi jälleen akkunasta huoneeseeni. Mutta minä vaivuin tajutonna lattialle.
Tultuani jälleen tajuihini, luulin kaiken olleen vain unta. Seuraavana yönä istuin taas salissa, sillä tahdoin nähdä, ilmestyisikö henki uudelleen."
"Ja se tuli?" kysyi lordi.
"Niin, se tuli. Mutta tällä kertaa näyttäytyi se vain silmänräpäyksen. Se kohotti kätensä ja Marian ääni sanoi minulla:
"Kuudes yö tästä lukien — — älä unohda!"
Sitten pysyi näky poissa. Mutta kolme yötä takaperin tuli se jälleen ja vielä kerran huusi se minulle:
"Hän, jonka näet puettuna kuningattaren pitsileninkiin, hän on oikea."
Silloin en sietänyt kauempaa olla Dumbartonin linnassa. Riensin tänne ja otin sinut kanssani Piccadillyn Musiikki-Halliin. Siiheu hetkeen asti en ollut tuntenut tätä teatteria. Mutta jos henki olisi käskenyt minun syöksyä valtamereen, koska minä sen pohjalta olisin löytävä sen, jonka taivas oli valinnut toiseksi vaimokseni, lapseni toiselsi äidiksi, niin olisin totellut sitä.
Ja siellä näin minä Cora Dessalinesin.
Minä kirkasin kauhusta nähdessäni hänet, sillä hänellä oli päällään se pitsileninki johon vaimoni, Maria, oli puettuna laskiessani hänet arkkuun ja sitten hautaan.
Tuomitse minua nyt, jos voit. Minä tiedän, että kaikki puhuu vaaliani vastaan, mutta minä tiedän myöskin, että Maria, vaimovainajani, on kehottanut minua viemään hänet kotiini morsiamenani."
"Ja Cora Dessalines suostui heti?" kysyi lordi Warwick kylmästi.
"Niin, hän suostui. Hänellä ei ole isää eikä äitiä ja hän on aivan yksin maailmassa. Tietysti tuntui hänestä suurelta onnelta päästä lady Dumbartoniksi. Ei sen vuoksi ole ihmeteltävää, että hän niin pian suostui minun tarjoukseeni, eikä millään tavoin puhu hänen luonnettaan vastaan."
"Ja milloin aijot sinä viedä hänet Dumbartonin linnaan?"
"Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä'', sanoi nuori aatelismies, nousten seisomaan. "Me matkustamme tunnin kuluttua."
"Harald", huudahti lordi Warwick liikutettuna, "Harald, minä vannotan sinua vielä kerran, ystäväni, ajattele, mitä teet. Minä en tahdo tyrkyttää sinuun epäilyksiäni sinun henkinäkyihisi, en tahdo vedota siihen, että eivät mitkään sivistyneet ihmiset usko yliluonnollisiin ilmestyksiin. En tahdo sanoa, että sinä erehdyt, taikka että sielusi on sairas menetetyn vaimosi suremisesta. Minä kutsun avukseni vain tervettä järkeäsi ja kysyn: kuinka sinä uskallat viedä linnaasi naisen jota sinä tunnet niin vähän kuin tätä Cora Dessalinesiä, ja tehdä hänet lapsesi äidiksi?''
"Vaikene, ystäväni, minä tiedäm, että en voisi vakuuttaa sinua. Mutta minä olen täyttänyt velvollisuuteni, olen sanonut sinulle totuuden. Hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme."
Ennenkuin lordi Warwick ennätti estää, oli lordi Harald Dumbarton tarttunut hänen käteensä ja vienyt sen huulilleen. Sitten hän riensi ovelle. Siellä kääntyi hän ympäri, nyökkäsi vielä kerran surumielisesti päätään — — ja katosi.
Samassa silmänräpäyksessä kuin ovi hänen jälkeensä sulkeutui, vetäisi Sherlock Holmes viheriän oviverhon syrjään ja astui jälleen huoneeseen.
"Kuulitteko te, herra Holmes?'' kysyi lordi hyvin surullisena.
"Kaikki."
"No, mikä on teidän mielipitenne?"
"Että tässä on minulle tarjolla työtä", vastasi Sherlock Holmes. "Olemme tekemisissä perinpohjaisten lurjusten kanssa, jotka eivät säikähdä julmimpiakaan keinoja saadakseen lordi Harald Dumbarton-raukan valtaansa. Mutta yhtä vähän on Sherlock Holmes kavahtawa mitään keinoa tehdäkseen tyhjiksi heidän aikeensa. Lordi Warwick, minä otan hoitooni Dumbartonin asian."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 183 12.8.1909.
