Lady Ruthin avioliitto
6 luku
Kaunis vanki
Harry Taxon oli palannut käynniltään lady Ruthin rakastajan luota.
"No rouva Bonnet", kysyi hän emännältä, "kuinka on meidän kauniin vankimme laita? Eikö hän ole vielä herännyt?"
"Ei, Harry herra, en ole kuullut mitään. Tietysti hän nukkuu niin sikeästi ettei hän niin helposti herää!"
"Antaa hänen rauhassa nukkua. Tästä tulee kauhea mylläkkä, kunhan hän herää, sen voin sanoa edeltäpäin. Mitä nyt? — Luulen tosiaan sen jo alkavan!"
Tosiaankin kuului nyt myös kauhea kirous pienestä akkunattomasta huoneesta, joka oli keittiön vieressä.
Se oli Jessien ääni.
"Avatkaa! Missä sitten olen? Mikä hirvittävän kova vuode tämä on, joka minulle on annettu?"
Harry Taxon avasi oven, mutta vain niin paljon, että saattoi pistää päänsä sisään.
"Haahkanuntuvia ne ainakaan eivät ole, neiti Jessie", hän sanoi. "Tiedätte kai, ettei arestissa olevaa hemmotella."
"Arestissa? oletteko te taikka minä hullu?"
"En tiedä. Ehkä te olette", vastasi Harry tyynesti. "Missään tapauksessa en minä ole. Te olette todellakin arestissa. Enemmät on Sherlock Holmes itse ilmoittava teille."
Jessien ymmärrys oli vielä aivan liian sekava, voidakseen päättää, oliko tämä todellisuutta tahi uneksiko hän.
Samassa silmänräpäyksessä soi ovikello, rouva Bonnet meni avaamaan ja kohta sen jälkeen astui Sherlock Holmes sisään.
"No, onko Jessie hereillä?" hän kysyi.
"Kyllä, hän on jo hereillä ja on alkanut kiroilla. Minä en ole uskaltanut laskea häntä ulos, koska olen tahtonut odottaa teitä!"
Sherlock Holmes hymyili, otti nopeasti parin käsirautoja ja avasi sitten oven Jessien kamariin.
"Neiti Jessie Robin", hän sanoi, "olkaa hyvä ja nouskaa pystyyn ja tulkaa tänne!"
Punatukkainen tyttö nousi ylös, meni unenpöpperössä ja kiukkuisena Sherlock Holmesin luo huutaen ärtyneenä:
"Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee. Kuinka olen tänne joutunut ja mitä minulta tahdotte?"
Vastaamatta tarttui salapoliisi hänen molempiin käsiinsä ja samalla hetkellä oli hän pannut käsiraudat tytön käsiin. Jessie huusi ja koetti turhaan tehdä vastarintaa salapoliisille.
"Kas niin", sanoi Sherlock Holmes tyynesti, "nyt voimme puhua järkevästi toistemme kanssa. Ettekö tunne ystäväänne Brandia?"
Kiivas huuto kuului vastaukseksi.
"Inhoittava petturi", hän huusi, "te olette houkutellut minut satimeen."
"Sen olen tehnyt ja olen ylpeä siitä", sanoi Harry, "mutta nyt emme tahdo kuluttaa aikaa turhiin puheisiin. Minä sanon teille suorat sanat. Te olette eilen illalla ilmaissut, että ystävänne Dick ja Ebe niin sanoakseni ovat murhanneet Bristlyn ja että Fairhallia odottaa sama kohtalo."
Salapoliisin harmaat ankarasti tuijottavat silmät katsoivat Jessiehen niin tuimasti, että tämä kalpeni.
"Se — ei ole totta", sammalsi hän, "te tahbotte vain koettaa juontani."
Shelock Holmes viittasi apulaiselleen Harrylle ja tämä tarttui Jessiehen ja vei hänet salapoliisin työhuoneeseen. Tämä seurasi mukana, sytytti verkalleen piippunsa ja istuutui nojatuoliin.
"Ette suinkaan ole niin tyhmä, Jessie", hän sanoi, "että luulette minun puhuvan turhan takia. — Mitä nyt sanon teille, on sula totuus, ja ellette usko tahi tahdo uskoa minua, niin jätän teidät puolen tunnin kuluttua poliisin huostaan, jolloin teitä syytetään osallisuudesta Bristlyn murhaan."
"Ei, ei, älkää teljetkö minua vankilaan", vaikeroi Jessie. "Oo, herra Holmes, jos tiedätte kaikki, niin tiedätte myöskin, etten minä ole murhaan osallinen. Minä tiesin siitä, mutta en tietysti tahtonut ilmaista tovereitani!"
"Se ei ole totta! Te olette saanut maksun lordi Loncesterilta siitä, että osotitte hänelle henkilöt, jotka toimeenpanivat murhan."
"Ei, vannon teille, ettei Dick eikä Ebe ole tehneet murhaa. Se oli — joku muu."
Sherlock Holmes otti esiin tavattoman pienen kuulan.
"Tähän aikaan," hän sanoi, "ovat Dick ja Ebe jo vankilassa. Minä huolehdin jo eilen illalla siitä, että heidän pesänsä puhdistettiin. — Teidän ei siis tarvitse vaivautua puhdistamaan ystäviänne. Ja niin kauan kuin ette puhu totta, ovat epäluulot kohdistuneet heihin. — Miten on sen asian laita, että tämä kuula sopii lordin revolveriin?"
Jessie oli joutunut semmoiseen hätään, että hänen kaikki jäsenensä vapisivat.
"Olipa kuka hyvänsä", mutisi hän, "niin ei se kuitenkaan minun syyni ollut."
"Tyhmä ihminen", virkkoi Sherlock Holmes, "sen minä kyllä tiedän. Mutta sanokaa nyt kaikki, muuten joudutte vankilaan!"
"Tiedän vain, että lordi Loncester on mustasukkainen kuin turkkilainen ja tahtoo saada nuoren Fairhallin pois tieltään."
"Lordi Loncester on teidän rakastajanne."
"Ash, vanha ilveilijä hän on. — Hän on tosin käynyt luonani monta kertaa ja antanut minulle lahjoja, mutta minun rakastajani on joku muu — eikä teitä kyllä huvita tietää, kuka hän on.
"Kuinta lordi on saanut tietää, että minä etsin maalarin murhaajaa?"
"Sen on Spright, salapoliisi, joka vartioi hänen rouvaansa, sanonut hänelle."
"Vai niin, onko Spright hänen vakoojansa. Se oli arvokas tieto minulle. Jatka sillä tavalla Jessie, niin kyllä pian sovimme. Eilen illalla kerroitte tovereillenne, että te lordin käskystä tahdoitte johtaa minut väärille jäljille sanomalla, että lordi on viettänyt yön teidän luonanne. — Mitä hän on maksanut teille siitä?"
"Ei penniäkään. Mutta hän on luvannut timanttisormuksen, jos vannon niin!"
"Hyi hitto", sanoi salapoliisi, "vannoa väärä vala sormuksen takia. — No, mitä ymmärretään sillä, että toverinne murhayönä olivat ajaneet Bristlyn lordin käsiin?"
"Koska jo tiedätte kaikki, niin kuulkaa sitten, että Dick oli huomonnut Bristlyn olevan rakastuneen lady Loncesteriin ja että tältä usein oli tapana odottaa ladyn asunnon läheisyydessä, kun hän tuli jostakin juhlatilaisuudesta kotiin. — Eräänä yönä hän seisoi vastakkaisella puolella olevan talon varjossa ja silloin meni Dick hänen luokseen ollen olevinaan sairas, ja pyysi maalaria seuraamaan häntä Bedford-torille, jossa eräs ystävä asui. Hyväsydäminen herra Bristly tarttui todellakin Dickin käsivarteen ja vei hänet suurelle tyhjälle torille.
Bedford-kadun kulmassa odotti Ebe, joka oli tuntevinaan sairaan ja tahtoi viedä hänet kotiin — ja sitten he raastoivat maalarin siihen pimeään kulmaukseen, josta luoti ammuttiin. Kukaan ei nähnyt ampujaa ja siksi ei murhaajaa koskaan voida tuomita."
"Sen saamme nähdä. — Siis on lordi tarjonnut teille rahoja, jos te tahtoisitte palkata Fairhallia varten murhaajat? Ja tämä teidän täytyy ottaa valallenne oikeudessa."
"Se ei hyödyttäisi mitään, herra Holmes, sillä lordi kieltäisi vastaan. Tunnen sen vanhan ketun, sitä ette voi ottaa kiinni, muuten kuin jos tapaatte hänet itse teossa."
"Hyvä on", sanoi salapoliisi, "siitä kyllä pidämme huolen. Toistaiseksi teidän täytyy pysyä minun asunnossani, niin ett'ette voi saada aikaan enemmän vahinkoa."
"Kuinka? Pitääkö minun edelleenkin olla teidän vankinne? Ettekö juuri luvannut päästää minut vapaaksi, jos sanoisin teille totuuden?" huudahti Jessie harmistuneena.
"Jos te sanotte totuuden, niin! Mutta se on ensin toteennäytettävä. Ollaksemme täysin perillä asiasta, tahdon minä sanoa teille, että par'aikaa koetan saada selville Bristlyn murhaajan. Ette suinkaan te sattumalta tiedä, pitääkö lordi mukanaan sitä tavattoman pientä pistoolia, josta luoti on ammuttu?"
"Sen uskon varmaan. Lordi Loncester sanoi kerran vihan vimmoissaan, että jos Fairhallin kuolemaan vielä kuluisi pitkä aika, niin hän mahdollisesti itse ampuisi hänet."
Sherlock Holmes nousi ja meni Jessien luo, sanoen:
"Te ette näytä tuntevan vähintäkään inhoa murhaa ja tappamista vastaan, Jessie. — Mutta mitä pidätte siitä, jos nyt sanon teille, että lordi Loncester aikoo toimittaa teidät hengiltä samalla tavalla kuin luullut kilpailijansakin?"
Jessien kasvot tulivat tuhkanharmaiksi.
"Jumalan tähden — "
"Älkää mainitko Jumalan nimeä, kirottu olento", sanoi salapoliisi hänelle käskevällä ja moittivalla äänellä. "Ettekö sitten ymmärrä, ettette ole rahtustakaan parempi ystäviänne Dickiä ja Ebeä, jotka ovat palkatut murhaajat? Minä toistan teille, että lordi Loncester jo on ryhtynyt toimeen antaakseen teidän äänettä hävitä maailmasta. Jos te vain kerran vielä avaatte oven hänelle, niin olette varmasti kuoleman oma!"
Jessie oli kalmankalpea. Hänet oli vallannut taikauskoinen pelko tätä kaikkitietävää miestä kohtaan. Hän ei aavistanut, että hän oli maininnut vain uhkauksen voidakseen helpommin pysyttää hänet vallassaan.
"Mitä minun on tekeminen?" ruikutti hän. "Te säikäytätte minut niin!"
"Teillä onkin täysi syy peljätä. Niin kauan kuin olette minun asunnossani, olette turvassa, mutta vain niin kauan. Mutta asemanne muuttuu, jos te vain tahdotte sanoa minulle, millä tavalla voin näyttää lordin syyllisyyden toteen. — Vielä ette ole selvästi ilmaissut, ampuiko lordi Bristlyn!"
"Kyllä, kyllä, hän se oli. Mutta hän on kieltävä sen. — Oo, te ette tiedä, kuinka tuiki turmeltunut hän on?"
"Kyllä, sen tiedän. Mutta kylliksi siitä. Toistaiseksi teidän täytyy rauhallisesti jäädä tänne. — Minä en voi antaa teille vapautta, koska en vielä tiedä mitään varmasti."
"Mutta enkö voisi saada olla vapaana kopista, jos lupaisin olla karkaamatta?"
Sherlock Holmes ravisti päätään ja vei hänet tyynesti pieneen huoneeseen jälleen.
"Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos en niin suuresti luota teidän lupaukseenne", hän sanoi. "Siksi minun on pidettävä teidät teljettynä. — Hetken perästä lähetän emäntäni tuomaan teille aamiaista."
Sherlock Holmes riisui häneltä käsiraudat ja lukitsi sitten pienen vankikopin oven.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 224 29.9.1909.
