Lady Ruthin avioliitto
7 luku
Lady Ruthin rakastettu
Erikoisen komeasti sisustetussa työhuoneessa istui vielä nuori, vakavakatseinen mies kirjoituspöydän ääressä. Hän katseli tarkkaavaisesti valokuvaa, joka oli hänen edessään. Miehellä oli tumma, kihara tukka, kauniit ja ilmeikkäät, siniset silmät, leuassa hänellä oli lyhyeksi leikattu parta, mutta ylähuulesta puuttuivat viikset. Valokuva, joka oli kultakehyksessä, oli lady Ruthin.
"Ruth", kuistasi hän, "kuinka on mahdollista Ruth, että sinä ulkonaisten syitten tähden tahdot kiusata minua niin — ja itse asettua vaaranalaiseksi?"
Kauniit naisenkasvot valokuvassa näyttivät hymyillen katselevan häntä kohti. Ajattelevan miehen suruinen katse oli silmänräpäyksen synkeä.
"Sinä olet heikko", jupisi hän, "rakas Ruth raukka, sinä olet liian heikko voidaksesi rohkeasti häpeästä huolimatta maailman edessä tunnustaa olevasi minun."
Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan. Ovelle kolkutettiin ja hänen vastattuaan astui kiiltonappinen palvelija sisään, ja ilmoitti:
"Herra Holmes haluaa puhuttella teitä!"
"Ah! Käskekää hänet sisään!"
Arthur Hermons lukitsi valokuvan kirjoituspöydän laatikkoon ja otti esiin nimikortin, johon Sherlock Holmes oli kirjoittanut muutaman rivin. Hän luki nämät vielä kerran.
"Sherlock Holmes pyytää herra Hermonsia, sen ladyn vuoksi, jota tämä rakastaa, olemaan tänään menemättä rouva Margueriten luo. — Ilmisaanti uhkaa. Lähemmin huomenna."
Tämän kortin oli Harry Taxon jättänyt hänelle edellisinä päivänä, samalla lausuen muutamia sanoja selvitykseksi.
Hermons tarkasteli tarkoin vierasta, joka nyt astui kynnyksen yli.
"Herra Holmes? — Olen seurannut neuvoanne, jonka sain eilen! Saanko ehkä pyytää lähempää selitystä?"
"Oli viisasta teidän puoleltanne, seurata minun neuvoani", sanoi salapoliisi. "Lordi Loncester oli nimittäin saanut vihiä tapaamissopimuksestanne ja odotti liikkeen ulkopuolella. Hän tunkeutuikin puolisonsa luo, sittenkuin minä kaikeksi onneksi ensin olin ennättänyt valmistaa tätä."
"Näen, että tunnette salaisuutemme. Kuka on sen teille ilmoittanut?"
"Ei kukaan. Olen itse tullut siihen ajatukseen, koska olin varma siitä, että ladylla oli rakastaja, vaikka hän kielsi sen. Mutta hän on vaarassa ja on yhtähyvin kuin tekin, herraseni, joutumassa hullun mustasukkaisuuden uhriksi."
"Tietääkö lordi — tarkoitan, epäileekö hän ketään muuta?"
"Kyllä, niin on asian laita. Hän on nyt palkannut erään salapoliisin, sittenkuin minä kieltäydyin rupeamasta hänen urkkijakseen," vastasi Sherlock Holmes. "Jokainen päivä voi ilmituoda kaikki. Pyydän teitä siksi, herra Hermons, selittämään, minkä tähden te, jos rakastatte ladya, ette ennemmin toimita avioeroa ja mene naimisiin naisen kanssa?"
"Hyvä Jumala, sitähän olen kauan tahtonut. — Mutta lady Loncester on ikävä kyllä liian heikko voidakseen saada semmoista aikaan. Hän, niinkuin useimmat naiset, panee arvoa arvonimelle ja korkealle asemalleen hienoston joukossa eikä tahdo totuutta päivän valoon — "
Hermons vaikeni hetkisen.
"Totuus — niin juuri sitä tahdon teiltä kuulla", huudahti Sherlock Holmes, joka oli istuutunut vastapäätä Hermonsia. "Teillä ehkä on helpompaa, jos — minä sanon sen teille?"
"Mitä te tiedätte?"
"Vetoan yksityisseikkojen kokonaisuuteen ja todennäköisyyteen. Ja näistä olen otaksunut seuraavaa:
Lontoossa elää erää korkeasukuinen nainen, jota aateliskalenterissa mainitaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaaksi, mutta on itse asiassa kolmekymmentäkaksi. Tämä lady oli erään everstin tytär, joka oli komennettu Intiaan ja kuoli siellä. Tama tytär rakastui ollessaan vielä Intiassa erääseen englantilaiseen nimeltä — mutta nimi on yhdentekevä. Lyhyesti sanottuna, eräänä kauniina päivänä hän karkasi rakkaimpansa kanssa, joka oli kauppias ja he menivät Englantiin, jossa nuori mies halusi hankkia itselleen toimeentulon.
Muutamia vuosia kului, jolla ajalla rakastavat elivät yhdessä aivan kuin aviopuolisot. — Olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö minua, herra Hermons! — Nuori nainen oli vapaa tekemään mitä tahtoi, sillä hän ei ollut viisaasti kyllä käynyt heti omaistensa luona Lontoossa, vaikka hän matkalla ollessaan laivalla oli sanonut tarkoituksensa olevan sen.
Lopulta tarjottiin nuorelle miehelle hyvä paikka — mutta ikävä kyllä Austraaliassa. Hän vastaanotti sen kuitenkin, koska hän toivoi pian rikastuvansa siellä ja voivansa tarjota rakastetulleen sellaisen elämän, johon hän oli tottunut.
Hän lähti Lontoosta huhtikuun 27 päivänä 1890 "Nabob" nimisellä laivalla. Kas tässä — tässä minulla on matkustajaluettelo siltä matkalta."
Tätä sanoessaan ojensi Sherlock Holmes kellastuneen paperin herra Hermonsille. Pikainen silmäys vakuutti hänelle, että Arthur Hermons oli merkitty siihen toisen luokan matkustajana.
"Näen, että tiedätte kaikki!" hän sanoi.
"Ei, en kaikkea, mutta enimmät, herra Hermons. Ei sitä paitsi ollut niin vaikeata saada sitä tietää, että olitte asunut Lontoossa, ja missä teidän asuntonne siellä oli ollut."
"Ja kuinka sen tiesitte?"
"Tiesin sen silloin, kun lordi Loncester itse kerran oli tilapäisesti maininnut, että lady Ruth joskus kävi tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, rouva Balbia. Nyt menin siis tuon vanhuksen luo jo sanoin hänelle, että hänen rakkaan ladyn henki ja maine olivat vaarassa. Kuulin silloin, että te, herra Hermons, ladyn kanssa yhdessä olitte asunut kaksi vuotta hänen luonaan ja sitäpaitsi sen laivan nimen, jolla lähditte Lontoosta. Sain tietää myöskin, että pian sen jälkeen Austraaliasta oli tullut tieto, joka kertoi, että neekerit ottivat hävittäneet ja polttaneet viljelykset, jossa toimenne oli, ja myös tappaneet kaikki valkoihoiset. Teidänkin nimenne oli merkitty kuolleitten luetteloon."
Hermons nyökkäsi surullisesti.
"Tämä onneton sanoma oli syynä kaikkeen siihen kurjuuteen, joka nyt seurasi, Ruth suri minua kuolleena. Mutta lopulta elämänhalu vei voiton ja hän meni omaistensa luo Lontooseen, sanoen vasta juuri tulleensa Intiasta. Hänen isänsä oli sillä aikaa kuollut eikä ollut ketään, joko olisi voinut todeta hänen sanojensa totuutta. Vuotta myöhemmin kosi rikas lordi Loncester häntä ja niin hän jonkun ajan perästä tuli hänen vaimokseen."
Sherlock Holmes teki myöntämän liikkeen.
"Niin, hän tuli hänen vaimokseen ja — kaksi vuotta sen jälkeen te palasitte Austraaliasta, lopulta päästyänne vapaaksi siitä vankeudesta, jossa eräs neekeriheimo niin kauan oli teitä pitänyt. Palatessanne tapasitte rakastettunne toisen vaimona, mutta sillä välin olitte te — ikävä kyllä liian myöhään — saaneet periä omaisuuden."
"Niin, liian myöhään", toisti Hermons kumealla äänellä. "Kaikki maailman rikkaudet eivät voisi korvata minulle sitä, minkä olen kadottanut."
"Te hankitte kuitenkin itsellenne korvausta, solmiessanne jälleen sen siteen, joka ennen on sitonut ladyn ja teidät yhteen."
"Mutta ettekö ymmärrä", sanoi Hermons katkerasti hymyillen, "mitä helvetillisiä tuskia miehen täytyy kärsiä, nähdessään vaimonsa toisen käsivarsilla?"
"Teidän vaimonne?"
"Niin!" huudahti Hermons, hypähtäen pystyyn. "En voi kauemmin salata sitä teiltä, herra Holmes. — Ruth ei ole lordi Loncesterin laillinen aviopuoliso, vaan minun. Hän oli minun laillisesti vihitty vaimoni, asuessani hänen kanssaan rouva Balbin luona. Meidän vihkimätodistuksemme varmentaa täydelleen puheeni totuuden.
Ja se olisi tehnyt sen kauan aikaa sitten, ellei Ruth lakkaamatta olisi rukoillut minua saattamasta salaisuuttamme päivän valoon. Hän pelkäsi häväistystä. Satoja kertoja sanoi hän itkien minulle, etta häntä siinä tapauksessa maailman silmissä pidettäisiin lordin rakastajana ja silloin hän sitä paitsi menettäisi arvonimensä ja korkean asemansa joutuisi sen sijaan kaikkien pilkan esineeksi."
"Merkillistä", mutisi Sherlock Holmes. "Naiset toki antavat meille ikuisesti uusia arvoituksia. — Lady Ruth tahtoo ennemmin, niin sanoakseni olla puolisonsa "rakastajatar", ennenkuin tahtoo lakata olemasta "lady".
"Älkää tuomitko häntä väärin", pyysi Hermons lämpimästi. "Hänen olisi mahdotonta ajatella, että lordi Loncester jonakin päivänä puhuisi hänestä kuin palkatusta rakastajattaresta. Mutta nyt en enää kärsi hiljaisuudessa, niinkuin olen neljä pitkää vuotta tehnyt. Minä astun esiin puhun totuuden ja sitten pyydän oikeuteni!"
"Tehkää se, herra Hermons", sanoi Sherlock Holmes, lämpimästi puristaen toisen kättä. "Ladyn täytyy mukautua välttämättömyyteen ja hän on huomaava, että on parempi menettää arvonimi kuin alituiseen saattaa itsensä ja todellinen miehensä vaaraan. Tosin minä, jos tietoni osottautuvat oikeiksi, voisin huolehtia siitä, että lady muitta mutkitta pääsisi lordista vapaaksi — "
"Mitä tarkoitatte? Mitä sitten otaksutte?" huudahti herra Hermons.
"Luulen, että lordi Loncester on toimittanut maalari Bristlyn hengiltä ja että hän nyt on aikeissa murhata nuoren Fairhallin. Minun aikomukseni on nyt tavata lordi tätä aikomustaan toteuttamassa ja panettaa hänet sitten kuritushuoneeseen. Mutta jos tunnen hänet oikein, niin hän ennemmin viime hetkessä tappaa itsensä. Joka tapauksessa on lady Ruth silloin vapaa."
Hermons astui liikutettuna edestakaisin.
"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin auttaa teitä!" huudahti hän. "En voi sanoa teille, kuinka suuresti sitä miestä vihaan."
"Ja siitä huolimatta olette kestänyt niin kauan martyriuttanne. Minun täytyy tunnustaa, että se menee yli ymmärrykseni!" sanoi kuuluisa salapoliisi.
"Te ette tunne Ruthia", vastasi Hermons synkästi. "Vaimollani on sellainen tapa pyytää, jota ei enkeli eikä paholainenkaan voisi vastustaa. Sitäpaitsi ei hän ollut täysin vapaa itsekkäistä ja turhamaisista syistä, sillä lady Loncesterinä hänellä on ollut tilaisuutta harjoittaa hyväntekeväisyyttä?"
"Mutta sitä hän kaiketi olisi voinut tehdä teidänkin vaimonanne?"
"Ei niin suuressa määrässä. — Sillä lady Loncesterilla on vuosittain puoli miljoonaa käytettävänään, jota hän voi käyttää mielensä mukaan. Ja Ruth on antanut jokaikisen pennin siitä köyhille ja häntä kunnioitetaan koko maakunnassa kuin pyhimystä."
"No niin, sehän muuttaa asiaa jonkun verran. Mutta joka tapauksessa olisi teidän tahtonne pitänyt olla kylliksi voimakas saattaaksenne vaimonne jälleen viereenne."
"Ruth onkin muutamia päiviä sitten sanonut minulle," selitti Hermons, "olevansa valmis tekemään, mitä tahdon, sillä hänen vihansa lordi Loncesteria kohtaan on nyt yhtä suuri kuin rakkautensa minuun."
"Se on myös hyvin selitettävissä" sanoi Sherlock Holmes, "sillä löytyy — "
Hän keskeytti äkkiä, sillä hänen terävä korvansa oli kuullut hälinää ulkoa. "Siellä on — joku ulkona, herra Hermons — ehkä on se lady Ruth", huusi hän, äkkiä karaten tuolilta pystyyn.
"Päästäkää minut sisään! Jumalan tähden pian!" kuului naisen ääni, joka vapisi pelosta.
Hermons kiiruhti esiin ja avasi oven.
"Ruth — jumalan tähden, Ruth! Sanohan minulle, mitä on tapahtunut?"
Kalmankalpeana hän hoippui miehensä syliin.
"Herra Holmes", pääsi häneltä vihdoin vaivalloisesti, "minä — etsin teitä — teidän asunnossanne sanottiin minulle, että olitte täällä. Kiiruhtakaa — Fairhallin kimppuun on hyökätty. Lilli tuli luokseni sanoakseen minulle sen. — Ellei tuota kurjaa oteta kiinni, niin tapahtuu vielä yksi onnettomuus."
Lopen väsyneenä hän vajosi nojatuoliin.
"Rohkaiskaa itsenne, mylady!" huudahti salapoliisi, "ryhdyn heti tarpeellisiin toimenpiteisiin. Missä herra Fairhall nyt on?"
"Rakkaani. Ruth-raukkani", kuiskasi Hermons vaimolleen, kumartuen hänen ylitsensä, "siis olet lopultakin tullut luokseni?"
"Ei, ei, en voi jäädä tänne. Tahdoin vain hakea herra Holmesia. Lordi Loncester tulee etsimään minua — ehkä on salapoliisi jo kintereilläni. Anna minun heti mennä, Arthur, — nyt ei ole kestävä kauan, ennenkuin taas olen yksin sinun omasi."
"No, etkö vieläkään voi erota linnastasi?" kysyi Hermons alakuloisena.
Silloin lady Ruth nousi ja selitti vähäisellä ja varmalla äänellä: "Erehdyt, Arthur. Mikään muu ei pidätä minua linnassa kuin toivomukseni voida jättää roisto oikeuden käsiin. Fairhall, tuo uskollinen, nuori ystävä, joka on minulle tosiuskollinen niinkuin veli, on kodissaan luodin lävistämänä. Vielä ei tiedetä mitään muuta, kuin että tämä on tapahtunut, hänen puoleksi nukkuessaan iltapäivällä. Pahantekijä näyttää niinhyvin tulleen kuin menneen akkunan kautta. Lilli ei ollut kotona, vaan sai tietää onnettomuustapauksesta vasta tuntia myöhemmin. Sen jälteen hän kiiruhti minun luokseni, kun Fairhall tahtoi, että minulle ilmoitettaisiin hänen tilastaan."
"Onko haava vaarallinen?" kysyi Sherlock Holmes. "Ei. Lääkäri, joka heti kutsuttiin, selitti sen olevan vain lihashaavan. Fairhall on kaiken vaaran ulkopuolella ja voi mennä ulos jo huomenna. Mutta minä tunnen ja tiedän, ettei luodin ampuja ole kukaan muu, kuin lordi Loncester."
Vaieten meni salapoliisi ulos edeltä ja käski palvelijan tuoda vaunut.
Lausuttuaan sydämelliset jäähyväiset todelliselle miehelleen, astui lady Ruth heti sen jälkeen vaunuihin, johon salapoliisi jo oli istuutunut.
Vaunut lähtivät.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 225 30.9.1909.
