Aslak - V:na 2000 Raahessa

V:na 2000 Raahessa






Näin unta, kerran minäkin. Olin olevinani Raahessa ja oli kulumassa jo vuosi 2000. Ja se oli kevät, sillä merijään selkä oli mustan puhuma, lumesta jo melkein vapautuneessa maassa kiemurteli jäisiä suonia, yökylmän kohmetuttamia purosia. Missä vielä hankea oli, siellä oli sen pinta riutunut ja se näytti päivä päivältä kokoovan helmansa yhä ahtaammalle. Aamuvarhainen oli. Aurinko oli juuri sytyttänyt tulensa ja kärryillään lonkuutteli peltomies töilleen kaupungin katuloita ja pari pyykkimuijaa työnsi käsirattailla pyykkisaavejaan mennessään huuhtomaan vaatteita jään reunalle.

Minä olin lepäävinäni untani nuoren poikamiehen suruttomassa sängyssä, mutta hereilläni olin ja usein suuttuneena aurinkoon, joka tuntui kiehuvan silmäluomissani, hypähdin ylös katsomaan ulos Raahen ihanuutta. Ja minä olin - "Raahen Uutisten" toimittaja. Sellainen aviisi siellä nyt ilmestyi kaksi kertaa viikossa viisipalstaisena. Lehden takana oli johtokunta, minkä muodosti viisi kaupungin syvämietteisintä porvaria: apteekkari, varakonsuli, pankinjohtaja, makkarantekiä - sellainenkin oli sinne jo saatu - ja kirjakauppias. Ja tuo johtokunta oli vimmatusti yksimielinen siitä, että toimittaja oli pidettävä kurissa eikä kaupungin kunniaa saanut millään tavalla häväistä. Sen vuoksi olikin korkeammassa paikasta käsky, että kirjakauppiaan tuli ensin lukea läpi - paino oli hänen talossaan - kaikki kaupungin uutiset ja muut "vaaralliset" kirjoitukset, jotka toimittaja kirjoitti, ennenkuin ne ladottiin. Hänen piti ilmoittaa niiden sisällys tai kantaa ne kokonaisuudessaan apteekkarille. Tämä puolestaan keskusteli telefoonissa niistä seminaarin miesjohtajan kanssa, sillä hän se lopullisesti oli lehden "spiritus rector". Mutta minä, joka kaiken muun liiallisuuden lisäksi olin saanut patin jalkaani ja joutunut ontuvaksi, olin puolestani nihilistinen aines. Haaveilin kansanvaltaisuutta, tasa-arvoutta ja yleistä äänestysoikeutta Raahessa n:na 2000. Se oli paikkakunnallinen ohjelmani. Mutta tuon lisäksi harrastin kaikkea sellaista, missä tarvittiin repimistä. Muuten ei ollut Raahen olman paljon muuttunut entisestään. Kun merituuli puhalsi, niin ei kuulunutkaan mitään muuta ääntä. Pormestari oli korkein herra, seminaarin opettajat edustivat oppinutta säätyä, ainoat konsertit olivat posetiivin soittajan ulkoilmassa ja näytelmänä annettiin joskus raittiusseurassa "Kuivalan kestikievarin ja maisteri Aholinin keskustelut". Näin pitkälle oli Raahe kerjennyt v:na 2000.

Mutta jotain uutta ja outoa oli tulossa. Rautatie - st! Kauppakoulun opetuskieli - st! Ne olivat ne "vaaralliset" asiat, joiden vuoksi minä olin niin kovan sensuurin alla porvariston puolelta. Seminaariin aina silloin tällöin heitin hätääntyneen katseen turvaa ja puolustusta etsien, mutta kohtasin sieltä vain veitikkamaisia tyttösilmiä, jotka nauroivat minulle, sillä olinhan minä ontuva ja senlaatuinen miessuku ei ole koskaan ollut tytöille miksikään muuksi kuin huviksi. Muistin ennen takavuosinani kuulleeni seminaareja sanottavan "isoleeraaviksi laitoksiksi" ja nyt tulin sen yllin kyllin tuntemaan. Opettajat eivät harrastaneet niin mitään yhteisiä asioita.

Sain tuossa aamun suussa sukineeksi itseni ja lähdin ulos katsomaan, sillä sanomalehden velvollisuus oli pitää tarkkaa huolta, siitä montako tuumaa oli jääpolku satamassa ja kuinka monen askeleen päässä oli aina sulaa vettä. Siellä satamassa potkasin muuatta lahonnutta laivan hylkypuuta ja naurahdin, että noin se uusi aika potkaisee vielä tämän kylän vanhoillisuutta, kun rautatien - suloinen väristys kävi läpi ruumiini - veturi puskee sarvensa siihen.

- Oo! Varainpa se toimittajakin on liikkeellä. Eikö meidän henkinen kiikarimme tule tänne ylös? huusi isolla äänellä ylhäältä mäeltä muuan sinisiin puettu paksu mies, päässä valkoinen lakki keltaisella reunalla.

- Päivää, kapteeni! Kuinka satamassa jaksetaan, huusin vastaan.

- Jaksetaan niin, ettei kesän tulo unta anna. Täällä on lämmintä kahvea ja jamaikka-rommia, jotta jos henkinen kiikarimme tahtoo sillä pestä näkölasinsa puhtaaksi aamu-unesta, nauroi satamakapteeni ja avasi hirveän suunsa, johon mahdoton luumaailma oli sioitettu hampaiden nimellä.

- Kiitos - kiitos.

- Ja on uutisiakin.

- Mitä vain?

- Täytyy sanoa kuiskaamalla. Tulevat pian kaikkien tietoon. Nyt on minulla koko vuoden paras uutinen.

- Älkää nyt!

- "Brahestad" tulee tänne Stettinistä tänään päivällä, kuiskasi kapteeni korvaani.

- Elkää! Ensimmäinen laiva tälle suvelle.

Menimme rakennukseen. Puhe solui heti rautatiehen ja kuinka suuria toivomuksia nyt on saada se. Kaupungin valtiopäivämies oli sähkösanomalla eilen ilmoittanut pormestarille, että hän niinkuin toissa päivänä oli pitänyt pääkaupungissa sampanjakestit vltiopäivien rautatievaliokunnan jäsenille kaupungin siihen tarkoitukseen erityisesti määräämillä rahoilla. Kaikkien mieliala oli ollut myötätuntoinen.

Kapteeni nauroi asian harrastuksesta; minä velvollisuuteni tähden. Ja nyt aukeni minun puhelahjani. Minä kuvailin kapteenille, miten raahelaiset viho viimeinkin olivat yht'äkkiä heränneet toivomaan, haaveilemaan ja kuvittelemaan kaupungilleen jotain tulevaisuutta. Nuorukaisen tavalla, joka velttoon laiskuttelemiseen on tullut tuhlanneeksi vuosia ja sitte ikäänkuin sähkön iskusta saa itselleen selväksi elämän velvollisuudet, ovat he ryhtyneet väsymättömään, uutteraan ja ahertavaan puuhaan. He kiroilevat esi-isiään, etteivät ne, joiden asia se oikeastaan olisi ollut, ole jo vuosisata sitten hankkineet kaupunkiin rautatietä, sillä siinä tapauksessa ei kaupunki olisi pysynyt sinä pikkusielujen tyyssijana, minä se vielä nyt v:na 2000 on. Nyt he tahtovat saada kaupunkiinsa rautatien ja se on koko kylän yksimielinen, epäämätön toivomus. Miksi he eivät ole sitä puuhanneet jo ennemmin - sataa vuotta ennemmin? Siksi ettei ollut pontevuutta, ei halua eikä harrastusta. Eikä tahdottu nähdä etemmäksi lyhyttä elinpäiväänsä. Ei tahdottu mitään uhrata, ei siis myös mitään saavutettu. Sellaiset olivat raahelaiset sata vuotta takaperin, mutta silti nykyinen polvi tahtoo, että heidän haudoillaan pitäisi paljastaa päänsä eikä heistä hiiskua moitteen sanaa, kaupungin kunnia kun muka sitä vaatii. Minä tahtoisin sanomalehdessä maalata nuo raahelaiset sata vuotta takaperin varoitukseksi tälle nykyiselle polvelle pikkumaisuudesta ja itsekkyydestä, mutta siihen ei minulla ole - lupaa. Viime vuosisadan on Raahe kaivanut omaa hautaansa...

Kapteeni laski kätensä minun suulleni, jotta olin tukehtua.

- Piisaa jo! Me raahelaiset kyllä tiedämme asiamme, jottei niitä tarvitse muukalaisten noin kaukaa kuvailla, keskeytti hän tiukasti minut ja lähti raskain askelin pois huoneesta.

- Oo sinä raahelainen itsetyytyväisyys, joka olet kulkenut vuosisatoja perintönä! huudahdin ja läksin minäkin.

Pois tullessani mietin, että onhan se silti jo nyt v:na 2000 raahelaisten rautatietuuma edistynyt niin pitkälle, että linja on mitattu ja tarkastettu kaupungin toimesta, pidetty sen toimen suorittaneille insinööreille muhkeat pidot, hankittu kustannusarvio ja riidelty koko viime vuosi valtuustossa siitä, hankitaanko tulevalle rautatielle toisen luokan matkustajavaunuja. Makkarantekiä oli sen puolueen johtaja, joka vastusti ja lääkäri pormestarin avustamana sen puolueen, joka puolusti. Kerran muutamassa iloisessa illan vietossa "paviljongilla" oli tästä asiasta syntynyt sievä sylipainikin, jonka puolustukseksi tuotiin esimerkkejä Englannin parlamentista. Nyt oli asia saatu valtiopäiville asti ja asian ratkaisua odotettiin vapisevalla jännityksellä. Koko kaupunki oli sentähden hermostunut. Mutta asiakirjat tietävät kertoa "että jo v:na 1896 asia valtuustossa "pantiin pöydälle".

Mutta vuoden paraan uutisen tähden pitää jakaa lisälehti, mietin lähetessäni kirjapainoa, sillä varsinainen sanoma tuli ulos vasta ylihuomenna. Tahdoin jäljitellä suurta maailmaa ja tämä tapaus oli äärettömän suuressa merkityksessä täällä, sillä kun ensimmäinen höyrylaiva tuli, oli aina joka kevät koko kaupunki satamassa pormestarista alkaen kaupungin ainoaan hampuusiin asti. Menin kiireen kautta kirjapainoon, missä jo latojat joutessaan pitivät aamulauluharjoituksiaan. Tapasin kirjakauppiaan ja rupesin komentamaan lisälehteä. Hän esitteli, että pantaisiin painopoika sanomaan uutista talosta taloon, niin vältettäisiin kustannuksia. Mutta minä olin hellittämätön, tartuin telefooniin ja soitin apteekkarille. Sieltä tuli heti myöntävä vastaus ja silloin meni kirjakauppiaan suu tuppeen. Lähdin ja lisälehteä ruvettiin painamaan. Se jaettiin kaupungilla, jossa jo puoli asukkaista tiesi asian. Naureskelin, liimasin lisälehden asuntoni ovelle ja akkunaan ja istuin kirjoittamaan runoa päivän kunniaksi.

Kokkolasta telefoonattiin, että "Brahestad" on jo lähtenyt sieltä. Nyt kaupunki liikkeelle. Ensimmäisinä riensivät satamaan ämmät lapsi sylissään. Sitten astuivat juhlakulussa kaupungin virkamiehet: pormestari, pari raatimiestä, lääkäri ja viskaali. Seurasi sitten pari pappia seminaarin opettajain kanssa. Tämän jälkeen tulivat kansakoulunoppilaat opettajineen. Naislaulukunta kaiutteli isänmaallisia lauluja ja rumpu päräytteli pärisevää ääntä. Kun laiva alkoi lähetä satamaa, kohosi kurkuista hirveä eläköön-huuto, jotta läheiset seudut vapisivat. Kohta oli se keulasta perään asti täynnä kaupunkilaisia. Alas ruokasaliin laskeutui lääkäri, pormestari ja muu ylimystö. Ja siellä sitte juotiin taas alkavan laivakulun malja.

Mutta yht'äkkiä alkoi väkijoukossa syntyä outoa kohinaa. Siellä supatettiin, huudettiin ihmetyksestä ja iloinen ihastus näyttäytyi useoissa kasvoissa. Raatihuoneen vahtimestari oli ohi mennessään läähättäen ja naama hikoilevana juoksusta kerjennyt väkijoukolle kuiskata, että hänellä oli sähkösanoma ja että valtiopäivillä on hyväksytty raahelaisten rautatieanomus. Kuin puuskatuuli hän lensi samalla laivaan. Pian sieltä tuli pormestari ja ilmoitti yleisölle, että maan säädyt ottavat miljoonalla osaa Raahen rautatierakennukseen. Kaikkien päät paljastuivat ja pormestari lausui siunauksen se raahelaisen miehen muistolle, joka lahjoittamalla suuren summan oloi tehnyt mahdolliseksi tämän puuhan.

- Olisipa vain tuollainen lahjoitus tehty jo ennemmin! huudahdin minä, mutta heräsin samalla. Ja suureksi kauhukseni huomasin, etten minä ollutkaan "Raahen Uutisten" toimittaja, vaan yksinkertainen lappalainen.


Aslak.






Kaiku n:o 46 24.4.1896.