Kullankaivajan majan salaisuus
Kahdeksas luku
Kauhea lääkäri
Kello 9 seuraavana iltana astui Sherlock Holmes uudestaan siihen huoneeseen, jossa Artur makasi. Ilokseen kuuli hän, että sairas voi paremmin ja tarvitsi vain katsahtaa Arturiin nähdäkseen, että Harryn hoito oli ollut hänelle suureksi hyödyksi.
"Kuulkaapas nyt, mr Titchburn", sanoi Sherlock Holmes. "Teidän luoksenne tulee pian muuan lääkäri. Olkaa hänen silmissään olevinanne hyvin sairas. Muuten minä kyllä pidän huolen, että hän ei pitele teitä aivan pahasti, silla minä sanon suoraan, että miehellä on paha mielessä teidän suhteenne."
"Se on murhaaja, jonka Patrick Scott on lähettänyt?"
"Jotakuinkin sillä tavalla", vastasi Sherlock Holmes hymyillen, "mutta hän ei saa loukata hiustakaan teidän päässänne. Mihinkä täällä voi kätkeytyä? Ahaa, tuonne vaatekaappiin, sehän on mainiota."
Salapoliisi avasi oven ja hiipi kaappiin.
"Piiloudu sängyn alle, Harry, heti kun kuulet askelten lähestyvän", käski hän.
Sherlock Holmes piteli kaapin ovea kiinni sisästäpäin, Harry konttasi sängyn alle ja raskaasti hengittäen makasi Artur likaisella vuoteellaan.
Nyt avautui ovi ja vanha valkeapartainen herra kultasankaiset silmälasit nokalla astui huoneeseen.
"Täällä on siis potilas", huudahti lääkäri lähestyessään sänkyä. "Teillähän on haava rinnassa?"
Artur vastasi vain voihkien.
"No, katsokaamme. Mina otan pois siteen ja panen uuden sijalle."
Lääkäri kääntyi ympäri ja sattui tällöin katsomaan kaappiin. Hän vavahti ja hänen silmäluomensa rupesivat vapisemaan.
"Luottakaa vain minuun, ystäväni", jatkoi hän. "Minä olen varmasti pelastava teidät, minun luonani olette hyvässä turvassa."
Näin sanoen lähestyi lääkäri kaappia ja käänsi nopeasti sen avainta. Tämän huomasi Harry sängyn alla loikoessaan. Hädissään ja peloissaan otti hän esiin revolverinsa ja ennenkuin oli kerinnyt malttaa mieltään painoi hän liipasinta ja panos laukesi kaksi kertaa peräkkäin. Kaksi kuulaa suhahti huoneen läpi, mutta väärään lääkäriin ne eivät kai olleet sattuneet, koska hän heti riensi ulos huoneesta ja portaita alas.
"Aasi", huusi Sherlock Holmes kaapista, "kuka käski sinun ampua? Avaa heti, ei silmänräpäystäkään ole menetettävissä."
Harry juoksi avaamaan kaapin oven.
"Nyt on peli puoleksi menetetty", sanoi salapoliisi. "Roisto on arvannut, että hänen jäljillään ollaan, ja on nyt kiiruhtanut kotiin haalimaan kokoon rahoja, minkä suinkin voi, livistääkseen sitten karkuun. Harry, jää tänne, minä koetan lähteä vangitsemaan sen konnan."
Sherlock Holmes syöksyi ovea kohti, mutta siinä tulivat isäntä ja tarjoilija häntä vastaan. Antamatta heidän kuitenkaan pidättää silmänräpäystäkään tunkeutui hän heidän ohitsensa, välittämättä niistä hurjista kirouksista, joita he laskettelivat hänen peräänsä.
Kadulle päästyään heittäytyi hän odottamassa olleisiin ajopeleihin ja käski ajaa eräälle kadulle, joka olin parin minuutin matkan päässä River-kadulta. Vaunut pysähtyivät erään talon eteen, Sherlock Holmes hyppäsi ulos ja palasi pian talolta syvään hunnutetun naisen kera.
He nousivat molemmat vaunuihin ja Holmes käski kuskin ajaa niin pian kuin mahdollista Kensington-kadulle, lisäten, että kuta pikemmin he pääsevät perille, sitä runsaammat ovat juomarahat. Nyt mentiin huimaa vauhtia.
"Tällä tavalla pääsemme pikemmin perille kuin hän", sanoi salapoliisi. "Hänen täytyy ensiksi hakea itselleen ajuri ja sitä paitsi ei mikään ajuri aja niin nopeasti koko Lontoossa kuin tämä."
Vaunu pysähtyi pian Kensington-kadulle ja Sheclock Holmes astui hunnutetun naisen kera taloon sisälle. Flora tuli heitä vastaan.
"Onko petturi kotona?"
"Ei."
"Sitä parempi. Viekää meidät heti hänen huoneeseensa."
He riensivät yläkertaan. Sherlock Holmes ja nainen, jonka hän oli tuonut mukanaan, piilottautuivat huoneessa olevan varjostimen taakse.
Parin minuutin kuluttua avautui ovi ja huoneeseen syöksyi se, joka maailman silmissä oli Artur Titchburn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. Hän juoksi heti kirjoituspöydän luokse, avasi laatikot ja alkoi kuumeentapaisella kiireellä poimia ylös setelipinkkoja ja kultarahoja.
"Nopeasti", kuistasi hän itsekseen, "minua ajetaan takaa. Mutta olenpa ainakin ansainnut tällä pilalla pikku omaisuuden. Olen pannut talteen 5,000 puntaa puhdasta rahaa ja tänä iltana lähden Lontoosta ja — — "
Raskas käsi laskeutui takaapäin hänen olalleen ja kun hän hurjasti kiroten kääntyi ympäri, näki hän edessään Sherlock Holmesin.
"Lain nimessä vangitsen teidät", sanoi salapoliisi. "Olette hävinnyt pelissä Patrick Scott, olette minun vankini."
"Hävytön", kirkaisi rikoksentekijä, "kuinka te uskallatte vangita minua, Artur Titchburniä?"
"Oikea Artur Titchburn makaa sairaana Siirtolais-hotellissa sen johdosta, että te olette yrittänyt murhata hänet", vastasi Sherlock Holmes. "Älkää koettako kierrellä, te olette Patrick Scott."
Näin sanoen veti Sherlock Holmes varjostimen syrjään — — ja kamalasti kiljaisten horjui rikoksentekijä taaksepäin. Se oli se hunnutettu nainen, jonka Sherlock Holmes oli tuonut mukanaan ja joka varjostimen takana oli riisunut kappansa ja huntunsa ja astui nyt kotimaansa puvussa, pää pystyssä pelosta lamautuneen rikollisen eteen.
"Patrick Scott, kurja valko-ihoinen", huudahti nainen, "vapise, sillä Tähtikukka on tullut vaatimaan kostoa." — — —
Selittääksemme lukijalle tämän intiaaninaisen äkillisen esiintymisen, joka teki niin tuhoavan vaikutuksen rikolliseen, täytyy meidän mennä kertomuksessamme, hiukan taaksepäin. Eräänä iltana oli sattuma vienyt Harry Taxonin verrattain autiolle Themsen rannikon osalle Lontoossa. Kuten tavallista katseli hän ympärilleen terävin, tarkkaavin silmin. Äkkiä oli hän näkevinään ihmisen pään pistävän esiin laineista.
Parilla reippaalla hyppäyksellä oli hän rannassa ja heittäytyi arvelematta veteen. Silloin näkyi taas aivan hänen lähellään sama pää — — se oli uppoavan naisen pää. Harry tarttui äkkiä onnettoman pitkään mustaan tukkaan ja veti hänet mukanaan rannalle.
Henki ei ollut mennyt, mutta nainen oli ylen heikko ja väsynyt. Kaikeksi onneksi tuli juuri ajuri paikalle. Harry viittasi kuskia pysähtymään ja tämän avulla vei hän tajuttoman naisen vaunuihin. Naisen tumma iho ilmaisi, että hän oli tullut eteläisemmiltä seuduilta. Harry käski ajamaan Sherlock Holmesin asunnolle Baker-kadulle.
Siellä otti hänet vastaan salapoliisin taloudenhoitajatar, aina avulias mrs Bonnet. Tämän onnistui pian huolellisella hoidellaan palauttaa onnettoman olennon voimat ja voittaa hänen luottamuksensa. Mitä hän sitten kertoi kohtalostaan, jännitti mitä kovimmin salapoliisin mieltä.
Hän oli intiaani ja oli kaukaisessa lännessä tutustunut erääseen valkoiseen mieheen, jonka nimi oli Patrick Scott. Täynnä rakkautta kauniiseen valkoiseen mieheen oli nainen salaisesti lähtenyt isänsä, ylhäisen intiaanipäällikön luota ja seurannut rakastajaansa.
Mutta sitten oli Patrick Scott väsynyt kauniiseen rakastajattareensa. Päästäkseen hänestä kuitiksi oli hän jättänyt Tähtikukan eräälle miehelle, jonka ammattina oli Europan kaupungeissa näytellä vierasrotuisia ihmisiä. Epätoivo rakastajan petollisuudesta ja siitä alennuksesta, jossa oli, teki ylpeän päälliköntyttären melkein mielipuoleksi ja hän koetti alituiseen kuolemalla tehdä lopun kurjuudestaan. Mutta hänen jokaista liikettään valvottiin haukan silmin. Vihdoinkin oli hän Lontoossa onnistunut karkaamaan vartijoiltaan. Useita tunteja oli hän harhaillut kaduilla, kunnes lopulta tuli Themsen rannalle. Sen laineihin tahtoi hän hukuttaa häpeänsä.
"Oi, miksi ette sallinut minun kuolla?" huudahti hän epätoivon puuskassa. En voi elää enää tässä häpeässä, en kuunnella sydämessäni tuota ääntä, joka aina huutaa kostoa!"
"Tuo ääni on saatava vaikenemaan ei teidän kuolemallanne, vaan täydellisellä kostolla", sanoi Sherlock Holmes vakavasti ja syvästi liikutettuna, "sillä minä olen sen roiston jäljillä, joka on turmellut teidän elämänne."
Hän teki vielä muutamia kysymyksiä Tähtikukalle ja tuli pian täydelleen vakuutetuksi, että Patrick Scott, joka oli menetellyt niin petollisesti tätä naista kohtaan, oli sama mies, joka nyt esiintyi Artur Titchburnina. Muutamin sanoin kertoi hän naiselle, mitä tiesi tuon miehen konnuuksista, ja kun hän sitten kysyi, tahtoiko Tähtikukka olla avullisena rikollisen kiinniottamiseen, sai hän heti myöntävän vastauksen. Ja kun oikea hetki oli tullut, vei Sherlock Holmes hänet, kuten jo on kerrottu, petturin taloon. — — — — —
"Tunnetteko tämän naisen, Patrick Scott?" kysyi salapoliisi ankarasti. "Kaukaisesta lännestä on hän tullut vaatimaan sinulle kostoa."
Patrick Scott vaipui kokoon aivan masentuneena. Parin minuutin kuluttua oli hän sekä käsi- että jalkaraudoissa ja kohta sen jälkeen tuli huoneeseen Flora, joka sillä välin oli ilmoittanut tapahtumasta poliisille, parin salapoliisin seuraamana.
Väärä Artur Titchburn tuomittiin 15 vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta tämän nimen oikea omistaja parani pian sillä hellällä hoidolla, jota hänelle antoivat sisarensa ja uskollinen Nelly, josta sittemmin tuli hänen puolisonsa.
Rouva Mulbery raukka, jolta Patrik Scott oli niin hävyttömästi riistänyt omaisuuden, sai ei ainoastaan 800 puntaansa, vaan vielä lisäksi lahjana suuren summan Titchburnin perheeltä.
Sherlock Holmes sai ruhtinaallisen palkinnon ja sitä paitsi neljän kiitollisen ihmisen muuttumattoman rakkauden ja ystävyyden. Olihan hän torjunut uhkaavan onnettomuuden Titchburnin perheeltä ja sen lisäksi yhdistänyt kaksi onnellista paria: Arturin ja Nellyn sekä Eberhardin ja Floran.
Loppu
Wiipuri n:o 209 11.9.1909.
