Kullankaivajan majan salaisuus
Kuudes luku
Butcher-Betty
Sherlock Holmes kääntyi Kensington-kadulle vievälle poikkikadulle. Siellä nousi hän sulettuun vaunuun ja käski ajaa Whitechapeliin. Ajopeleihin noustessaan salapoliisi päästi heikon vihellyksen, jonka tarkoitus oli käskeä Harry Taxonia nousemaan vaunujen taakse salamatkustajaksi. Tämä hyppäsi heti vaunujen akselin päälle, kun taas hänen herransa istui vaunuihin sisään.
Ajattaessa kovaa vauhtia otti Sherlock Holmes päältään mustan takkinsa. Niinkuin muutkin kuuluisan salapoliisin vaatteet ei tämänkään ulkopuoli lainkaan vastannut sisäpuolta, sillä kun hän nyt käänsi takkinsa nurin ja veti hihat nurinpäin, osottautui kirjanpitäjä Sylvesterin nuttu semmoiseksi riekaleeksi, jota vain hampparit voivat käyttää. Se oli likainen ja rikkonainen, vaikka sitä oli monta kertaa paikattu. Sitten veti Sherlock Holmes takin uudestaan päälle, repeli kynäveitsellä housunsa ja kenkänsä ja ryhtyi viimein muuttamaan muotoansa. Eikä siihenkään mennyt kauan aikaa. Kirjanpitäjänä käyttämänsä ruskean valetukan sijaan pani hän taskustaan harmaan, takkuisen tukan. Taskulamppunsa valossa pienen taskupeilin avulla rupesi hän maalaamaan kasvojaan ihomaalilla, jota hän aina kuletti mukanaan, niin että hän näytti rappeutuneelta juomarilta. Poskilla oli kuumeinen puna. Nenä oli kuparin ruskea ja panemalla hiukan ruskeata ihomaalia silmien alle sai hän näyttämään ne syvään vajoinneilta, uupuneilta ja elottomilta. Sama ruskea ihomaali leuassa ja poskilla teki sen vaikutuksen, kuin ei hän olisi kahdeksaan päivään ajellut partaansa.
Tuskin oli Sherlock Holmes saanut muotonsa muutetuksi, kun vaunut pysähtyivät määrättyyn paikkaan. Harry Taxon, joka ymmärsi, että hänen herransa oli vaunussa ottanut uuden muodon, jota ajuri ei tietysti saisi huomata, riensi esiin ja kiihoitti ajurin kiivaaseen keskusteluun, niin, että mies ei huomannut salapoliisin muuttunutta muotoa tämän astuessa pois vaunuista. Tämä oli nyt aimo juopon näköinen punaisine nenineen ja hohtavine poskineen, painuneine silmineen, takkuisine harmaine hiuksineen, ränsyisine vaatteineen ja kenkineen.
Sillä välin poistui salapoliisi äkkiä vaunusta, koska hän oli maksanut ajurin etukäteen, ja katosi ahtaalle, pimeälle kadulle. Heti tämän nähtyään huusi Harry Taxon ajurille pilkallisen jäähyväistervehdyksen, käänsi hänelle selkänsä ja juoksi nopeasti samalle kadulle, sillä hänen oli ehdottomasti pysyteltävä herransa läheisyydessä.
Katu oli nimeltään River-katu. Se oli lähellä Themsin rantaa ja sen molemmin puolin oli pieniä, matalia, likaisia ja ylen ränsistyneitä rakennuksia. Tämän kadun varrella asui vain köyhimmät köyhien rikollisten ja langenneitten naisten joukosta, juuri oikeata Whitechapelin väkeä.
Keskikohdalla River-katua oli Siirtolaishotelli, joka kuitenkin paremmin olisi ansainnut kapakan tai peliluolan nimen. Sherlock Holmes katosi sen heikosti valaistuun eteiseen, vaihdettuaan kuiskaten muutamia sanoja Harry Taxonin kanssa.
Astuttuaan eteiseen salapoliisi heti muutti käyntiä ja käytöstä. Käheällä äänellä hoilottaen ruokotonta laulua hoiperteli hän kuin juopunut alakerrassa olevan tarjoiluhuoneen ovea kohti ja tyrkkäsi sen auki.
Koko huone oli täynnä tukahuttavia tupakansavuja ja savuttavan fotogenilampun katkua. Kesti hetken, ennenkuin salapoliisin silmät ehtivät tottua tähän paksuun, haisevaan ilmaan, mutta sitten hän näki, että tämän kapakan yleisö oli aivan samaa kuin kaikissa Whitechapelin ravintoloissa, rikollisia, katunaisia, renttuja, ja joukko muita yhtä epäiltäviä aineksia.
Tietysti pidettiin huoneessa aikamoista melua ja elämää. Tytöt huusivat huimaavasti, miehet nauroivat raa'asti ja kirosanat lentelivät. Ylen siivoton tarjoilija piti huolta, että viinalasit aina olivat täynnä.
Sherlock Holmes hoippuroi nyt sisään. Hän kohotti molemmat kätensä ja huusi lallattavalla äänellä:
"Katukaa ja tehkää parannus — huomenna on maailmanloppu — silloin on tuomion päivä."
Naurun hohotus oli vastauksena näihin sanoihin.
"Mitä se tuo on?" huusivat nyt jotkut äänet. "Sitä emme ole koskaan nähneet Whitechapelissa."
"Juoppoja on muissakin kaupunginosissa", vastasi eräs nuorukainen, joka oli erittäin raakamaisen ja rivon näköinen. "Tulepas tänne, juopunut koira", jatkoi hän, "minä annan sinulle potkun semmoisen, että et enää nouse."
"Ihmiset, minä varoitan teitä kaikkia", lallatti Sherlock Holmes. "Se joka ei tahdo tulla ikuisen tuleen, hänen täytyy parantaa itsensä, varsinkin naisten — kauniitten naisten — ne tekevät syntiä ainakin seitsemän kertaa päivässä. Mutta seitsemän kertaa on liian paljon ja seitsemän kertaa seitsemän — — — —"
Rivon näköinen nuorukainen oli nyt hiipinyt Sherlock Holmesin taakse ja tyrkkäsi häntä niin, että hän oikein lensi toiselle puolen huonetta. Hän joutui lopulta erään paksun naisen syliin, joka nainen istui aivan yksinään pöydän ääressä, käsi poskella. Huomasi heti, että tämä onneton oli langennut nainen. Nähtävästi oli hän ennen ollut kaunis, mutta nyt oli isorokko painanut kamalat merkkinsä hänen naamaansa.
"Haha, siinä on sinulle viimeinkin rakastaja", kirkuivat toiset naiset ilkeästi. "No, mitä pidät hänestä, Butcher-Betty, eikö hän ole sinun makuusi?"
Nainen, joka Whitechapelissa kulki Butcher-Bettyn nimellä, jolla tahdottiin luultavasti sanoa, että hänen tuttavansa olivat olleet taikka olivat ehkä vieläkin teurastajain renkejä, kavahti tuoliltaan ylös niin nopeasti, että salapoliisi, joka yhä muisti esiintyä juopuneena, kaatui lattialle kuin jauhosäkki.
"Korjaa luusi minun lähettyviltäni", huusi Butcher-Betty. "Minä en tahdo olla missään tekemisissä sinun kaltaisesi eläimen kanssa."
Mutta Sherlock Holmes istui vain lattialla ja veteli erästä laulunpätkää, joka niihin aikoihin oli hyvin tavallinen Lontoossa. Silloin avautui äkkiä ovi ja kerjäläispoika astui huoneeseen.
"Etkös lähde kotiin, senkin vanha koira", huusi hän, hyökäten Sherlock Holmesia kohti. "Oletkos nyt taas juonut itsesi humalaan? — No, maltahan vain — kotona on runsaasti kylmää vettä."
Nämä sanat näyttivät huvittavan läsnäolijoita aivan tavattomasti.
"Onko se sun isäsi?" kysyi nuori, rivon näköinen paljas-naamainen mies. "No, hänestä voi todellakin olla ylpeä. Hän on tosiaankin kruunu isien joukossa."
"Asutteko te Whitechapelissa?" kysyi nyt eräs naisista. "Minä en ole koskaan nähnyt teitä ja minä tunnen kuitenkin kaikki huomattavat henkilöt Whitechapelissa."
"Olemme ennen asuneet Liverpoolissa. Kahdeksan päivää sitten muutimme Lontooseen", vastasi kerjäläispoika. "Mutta olkaa hyvä ja auttakaa minua joku saamaan ukko jaloilleen. Kas, niin, mene nyt, senkin vanha nauta vai tahdotko ehkä, että minun pitäisi kantaa sinut kotiin?"
Sherlock Holmes, joka niin mainiosti oli näytellyt humalaista, että ei kukaan aavistanutkaan sen olleen vain ilveilyä, hoippuroi nyt eteiseen, nojaten kerjäläispoikaan, joka luonnollisesti oli Harry Taxon. Kukaan ei välittänyt heistä sen enempää.
"Missä on Bob, Siirtolaishotellin isäntä", kysyi Sherlock Holmes hiljaa. "Oletko pitänyt häntä silmällä?"
"Olen nähnyt hänet", vastasi Harry hiljaa. "Menkää pihalle, mr Holmes, ja kurkistakaa akkunasta takapuolella olevaan huoneeseen. Siellä istuu Bob erään vieraan kanssa, joka ei ole kukaan muu kuin Artur Titchburn."
Sherlock Holmes istui ääneti hetkisen, mutta kysyi sitten äkkiä:
"Näitkö, oliko huoneessa tulisijaa?"
"Kyllä siinä oli leveä, vanhanaikainen kaakeliuuni, jossa oli hyvin suuri tulisija."
"Eteenpäin siis, poikani, seuraa minua."
Harry Taxon oli tottunut tottelemaan tekemättä mitään kysymyksiä ja hän riensi siis heti herransa perästä, joka nopeasti kiipesi portaita ylös. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin olivat he ylhäällä ullakolla ja menivät sieltä luukusta katolle. Siellä oli kaksi savupiippua. Sherlock Holmes tarkasteli niitä hetkisen sanaakaan virkkamatta, mutta sanoi sitten:
"Tuo, josta muutamia kiviä on pudonnut pois, vie varmaankin siihen takahuoneeseen, jossa sinä näit suuren tulisijan. Nyt, Harry, on sinun mentävä alas vartioimaan portille ja jos Titchburn tulee ulos, niin et sinä saa päästää häntä silmistäsi."
"Ja te, herra?"
"Minä? — Minä teen pikku matkan tämän savupiipun läpi."
"Ei, älkää Jumalan tähden, mr Holmes, sehän voi maksaa teille henkenne", huudahti Harry tuskissaan.
"Mitä vielä!" vastasi Sherlock Holmes. "Eihän tämä ole ensimäinen kerta, kun minä menen savupiipun kautta. Onhan kaikkien savupiippujen sisäpuolella rautahakaset, jotta nuohoojat voivat kulkea ylös ja alas niitä puhdistamassa. Huomaat siis, Harry, että asia ei ole niin vaikea", jatkoi Sherlock Holmes. "Ja nyt kumpikin joutuin toimeensa."
Mutta Harry Taxon ei mennyt, ennenkuin hänen herransa oli hävinnyt näkyvistä, mikä kuitenkaan ei kestänyt kauan. Salapoliisi pani takkinsa nappiin, hyppäsi sitten savupiipun päälle ja pian katosi hän hiljalleen mutta varmasti sen synkkään syvyyteen." — — — — — — —
Sherlock Holmes ei ollut erehtynyt, savupiipun sisällä oli rautahakaset, niin että hän jokseenkin helposti voi laskeutua piippua myöten alas. Mutta ensimäisen kerroksen kohdalla ne loppuivat. Nyt kävi asia vaikeammaksi. Mutta hän ei kauan tuumaillut. Selkä ja polvet seinämää vasten puristettuina liukui hän alas kapeaa savupiippua myöten.
Samassa silmänräpäyksessä kun hän onnellisesti ja ehein nahoin tuli uunin peltien alapuolelle, kuuli hän Artur Titchburnin sanovan:
"Mitä se on, Bob? Ettekö te kuullut kolinaa uunista?"
"Ulkona on myrsky", vastasi Siirtolaishotellin isäntä, joka oli samassa huoneessa Artur Titchburnin kanssa. "Silloin irtoilee aina kiviä ja kalkkia piipusta ja putoaa uuniin. Ei se mitään tee, me voimme huoleti jatkaa, herra, keskusteluamme."
Sherlock Holmes kyyristyi kokoon savupiipussa ja oli sitten aivan hiiskumatta. Keskustelusta ei tavutaan jäänyt häneltä kuulematta, vaikka molemmat juttelivat hyvin hiljaa. Hän kuuli Artur Titchburnin sanovan:
"Mies tuli tänne siis eilen illalla?"
"Oli jo yö, kun hän tuli", vastasi hotellin isäntä. "Hän oli kai tullut iltajunalla Southamptonista. Hän näytti peijakkaan köyhältä ja minä otin häneltä sen vuoksi huoneen vuokran etukäteen."
"Jaksoiko hän maksaa?"
"Luulen, että ne olivat hänen viimeiset kolikkonsa, jotka hän antoi minulle", vastasi isäntä. "Mutta ajattelin itsekseni: Yösijan hän on maksanut, mutta jos hän huomenna tahtoo saada aamiaista, on hänen hankittava rahaa taikka annettava minulle takkinsa. Minä en missään tapauksessa menetä mitään. Mutta yht'äkkiä tapahtui jotakin, joka muutti asian. Minä olin juuri menemässä nukkumaan, kun hänen huoneestaan kuului kamala valitushuuto, joka vihloi luita ja ytimiä, aivan kuin epätoivoinen kuolinhuuto. Minä hyökkäsin sinne ja löysin hänet verissään lojumassa vuoteella. Luulin ensin, että se heittiö oli leikannut kurkkunsa poikki, mikä olisi ollut riivatun ikävää minulle, sillä siitä olisi syntynyt tutkinto ja muuta puuhaa, jommoisissa tilaisuuksissa tulee aina ilmi yhtä ja toista.
Mutta hän ei ollut kuollut, sillä hän lausui heikolla äänellä: "Jumalan laupeuden tähden sitokaa minun haavani — se on vanha haava, joka on päässyt auki. Minä olen saanut ponnistaa voimiani liian paljon. Pelastakaa minut, voitte ansaita sillä 500 puntaa."
No, mitä siihen lupaukseen tulee, niin ymmärsin heti, että se oli vain pöyhkeilyä taikka oli sitten mies jo hourupäinen. Joka tapauksessa kävi minun raukkaa sääli enkä sitä paitsi tahtonut, että hän kuolisi minun talooni, sillä kun hänellä ei ollut rahaa, olisin minä vielä saanut kustantaa hänen hautauksensa, ja pitäähän sitä paitsi, jos mahdollista, pelastaa ihmishenki.
Minä huusin siis tarjoilijaa ja käskin hänen ottaa vettä, pumpulia ja liinaisia siteitä, sillä minä olen ollut välskärinä Intiassa ja osaan tukeuttaa verenvuodon ja sitoa haavan."
Artur Titchburn oli isännän kertomuksen aikana levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan. Nyt kysyi hän äkisti:
"Eikö se ollut syvä haava rinnassa?"
"Kuinka te voitte tietää, että se oli rinnassa?" kysyi isäntä ihmetellen. "Mutta niin se joka tapauksessa oli, herra. Aivan sydämen kohdalla oli haava — — kauhea puukonpistos — — jos terä olisi tunkeutunut vain pari millimetriä syvemmälle, olisi se lävistänyt nuoren miehen sydämen."
"Jatkakaa, — — mistä se tuli, että mies käski teidän kirjoittaa tuon kirjeen sille tunnetulle henkilölle?"
"Sitä en tiedä", vastasi isäntä, "mutta kun hänet oli sidottu ja saatuaan lasin viiniä vahvistuksekseen, käski hän tarjoilijan ulos ja sanoi minulle: "Ottakaa paperia ja kynä, tahdon sanella teille kirjeen eräälle henkilölle ja se henkilö, jolle minä lähetän kirjeen, on maksava 500 puntaa. Te saatte pitää ne maksuna minulle tekemistänne palveluksista. Mutta kiiruhtakaa nyt ja tuokaa, mitä tarvitaan, niin minä sanelen kirjeen."
"Tämä on epävarma asia, ajattelin minä, mutta enhän minä menetä mitään, vaikka kirjoitankin kirjeen. Ja niin annoin hänen sanella kirjeensä."
"Kirjeen sisällön minä jo tunnen", keskeytti nyt Artur Titchburn. "Se oli kirjoitettu miss Flora Titchburnille. Ja nyt selitän minä teille, kuinka se raukka voi luulla olevansa miss Titchburnin veli.
Se on puoleksi totta. Vanhalla pankkiiri Titchburnilla oli puutarhurinsa vaimon kanssa poika. Pankkiiri antoi vaimolle jonkun rahasumman ja lähetti koko perheen Amerikaan. Mutta nyt tulee poika takaisin ja vaatii itselleen perintöoikeuksia. Ymmärrättehän, että se ei voi käydä päinsä."
"Eipä tietenkään", nauroi isäntä. "Syntyisipä monissa ylhäisissä perheissä aikamoinen sekamelska, jos kaikki avioliiton ulkopuolella syntyneet pojat tulisivat vaatimaan itselleen perintöä."
"Miss Titchburn antoi heti kirjeen minulle, perheen asianajajalle, ja minä olen nyt tullut tänne keskustelemaan teidän kanssanne. Te voitte todellakin ansaita jutusta 500 puntaa, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.
"Ja mikä on tuo ehto."
"Olemmeko aivan varmat siitä, että kukaan ei voi täällä kuulla meitä, eikö voida kuunnella?" kysyi Artur Titchburn matalalla äänellä.
"Täällä ei kukaan voi kuulla meitä", vakuutti isäntä. "Ja minun kanssani voitte puhella aivan huoleti. 500 punnasta teen minä mitä tahansa. Sanokaa minulle vain, mitä tahdotte, ja jos se on mahdollista, niin minä teen teidän haluamanne palveluksen."
Silloin kumartui Artur Titchburn isännän puoleen ja kuiskasi hiljaa:
"Saatte 500 puntaa, siitä 50 puntaa heti sillä ehdolla että tuo vieras kuolee teidän talossanne."
"Se on peijakkaan roskainen tehtävä", vastasi isäntä, nousten kalpeana ja vapisten tuoliltaan. "Siihen en kernaasti tahdo sotkeutua. Kun vain ajattelenkin semmoista, tuntuu hirttonuora olevan kaulassani."
"Mutta ajatelkaahan, 500 puntaa", jatkoi Artur Titchburn vetäen lompakkonsa esiin. "Kas tässä, 50 puntaa — ei, 100 puntaa puntaa käsirahoina."
Mutta tässä uudistui taas vanha sääntö, että on pahantekijöitä, jotta eivät kavahda mitään muuta — kuin murhaa. Ahnein silmin tuijotti isäntä seteleihin, joita Artur Titchburn piti hänen silmiensä edessä. Kouristunein sormin ojensi hän kätensä niitä ottamaan, mutta veti ne aina takaisin, juuri kun oli jo tarttumaisillaan rahoihin.
"Minä en voi, sir — — en voi", tuli hänen huuliltaan. "Menkää, menkää — — älkää johdattako minua kiusaukseen. Jos joku toinen tekee sen täällä minun talossani, siitä en sano mitään, mutta minä itse — — ei, minä en tahdo, että käteni tahraantuisivat vereen."
"Joku toinen?" tarttui Artur Titchburn taas puheeseen. "No, hyvä — — käyköön niin. Joku toinen on tekevä sen. — — Mutta teidän on suojeltava sitä toista. Kuulkaahan, ystäväni, minulla on suunnitelma, jonka tahdon kertoa teille. Onhan muukalainen verenvuodosta niin väsynyt, että hän ei voi moneen päivään lähteä vuoteestaan?"
"Ei kahdeksaan päivään", vakuutti isäntä, "hän voi tuskin liikahtaa."
"Sen mies paran pitää saada apua", jatkoi Artur Titchburn. "Minun käy häntä sääli ja minä lähetän hänen luokseen lääkärin huomen-iltana."
"Ah, lääkärin — — ha, ha", nauroi Bob, "minä ymmärrän — — lääkärin, joka on vapauttava hänet kaikista tuskista — — eikö niin?"
"Älkää te surko siitä, mitä lääkäri tekee. Miehen ruumiissa ei ole näkyvä mitään väkivallan merkkejä, paitsi sitä haavaa, joka hänellä oli tänne tullessaan. Hän on verkalleen vuotava verensä kuiviin. Sitten ilmoitatte te varsin rauhallisesti kuolemantapauksen poliisille ja sanotte, että mies ei ilmoittanut nimeänsä ja että te ette tiedä, mistä hän tuli taikka minne hän aikoi. — Ymmärrättekö?"
"Kyllä täydellisesti. Mitä se minuun kuuluu, jos lääkäri ei toimita asiaansa hyvin."
"Siis ottakaa tästä 100 puntaa. Huomenna klo 10 illalla on lääkäri täällä."
Sillä oli siivo kauppa solmittu. Isäntä pisti rahat taskuunsa ja Artur Titchburn jatkoi vielä kerran juttuansa:
"Huomen-illalla klo 10 tulee lääkäri ajurilla. Teidän on odotettava häntä oven edessä ja saatettava hänet heti potilaan huoneeseen. Sinne jätätte lääkärin kahden kesken sairaan kanssa."
"Ja loput rahoistani?" kysyi Bob huoflestuneena.
"Ne on lääkäri antava teille tullessaan pois vieraan luota. Eihän teidän tarvitse päästä häntä lähtemään talostanne, ennenkuin hän on antanut rahat."
"Mutta eikö lääkäri päästä asiata julkisuuteen? Älkää vain luottako kenenkään roistoon."
"Minä luotan vain omaan itseeni", vastasi Artur hymyillen.
Isäntä yhtyi nauruun ja sanoi tuttavallisesti lyöden Arturia olkapäälle:
"Minä ymmärrän — — lääkäri olette te itse."
"Älkää kyselkö niin paljon", sanoi Artur tylysti. "Laskekaa minut nyt pois täältä. On vastemielistä taas kulkea tarjoiluhuoneen kautta, mutta toista käytävää ei taida olla?"
"Ei, ikävä kyllä. Mutta älkää välittäkö vieraitteni uteliaista katseista. Minä sitten valehtelen heille jonkun jutun siitä, kuka te muka olette."
Näin sanoen avasi isäntä oven. Artur Titchburn napitti nuttunsa, veti hatun syvemmälle otsan yli ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän kiiruhti eteenpäin kiirein askelin, sillä hän tunsi, että kaikkien katseet olivat kiinnitetyt häneen. Kaikissa pöydissä taukosi keskustelu. Niin ylhäistä vierasta ei oltu koskaan nähty täällä.
Ovelle päästäkseen piti Titchburnin kulkea sen pöydän ohi, jonka ääressä istui Butcher-Betty. Titchburnin lähestyessä syöksyi hän äkkiä pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Hän katsoi herraan silmät selällään, oikaisi kätensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kimakka huuto läpi huoneen.
"Patcick! — — Patrick Scott! — — Nousevatko kuolleet haudoistaan? — — Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Patrick Scott, nyt sinä olet kiinni!"
"Pois mielipuoli!" huusi Artur Titchburn käheästi. "Mitä tuo nainen minusta tahtoo, minä en tunne moista oliota."
Ja hän tyrkkäsi Butcher-Bettyä rintaan niin että nainen kaatui taaksepäin lattialle. Sitten hän syöksyi ovea kohti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.
"Ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä!" huusi nainen syösten kuin mielipuoli ovea kohti. Minulla on kamala lasku selvitettävänä tämän miehen kanssa. Kerron sen teille sittemmin. Hän on tehnyt minusta langenneen naisen — — hän pakoitti minut öisin kaduille — — minun piti ansaita hänelle rahaa — — ja niin möin minä itseni. Minun täytyy saada hänet kiinni. Pian, pois tieltä, minä tahdon — — ahaa, sinä pitelet minua kiinni, isäntä, sinä olet yksissä juonissa sen roiston kanssa. Sitä saat katua!"
"Butcher-Betty on kadottanut järkensä", sanoi isäntä nauraen. "Halloo, Jim, auta minua viemään ulos tuo nainen, anna hänelle semmoinen potku, että lentää kadulle."
"Hän ei ollut oikein selvä päästään ennenkään", arveli eräs konnista. "Nyt on hulluus puhjennut julki — — hänet pitää viedä sairaalaan."
"Pah, mitä se meihin kuuluu?" sanoi isäntä vieden tarjoilijan avulla ulos Butcher-Bettyä, joka raivosi kuin riivattu. "Hullut saavat pysytellä muualla — minun vieraitani he eivät saa häiritä."
Näin sanoen antoi hän Butcher-Bettylle semmoisen potkun, että nainen lensi eteisestä kadulle. Hän löi päänsä katukivitykseen ja jäi makaamaan verissään siihen paikkaan. Kukaan ei välittänyt hänestä. Vain muuan rääsyinen kerjäläispoika kumarsi hänen ylitsensä, kuivasi veren hänen kasvoiltaan ja virkkoi:
"Tulkaa, vaimo raukka, minä autan teitä."
Seuraavassa silmänräpäyksessä liittyi heihin juomari, joka Siirtolaishotellissa oli vieraita huvittanut. He katosivat kolmisin syrjäkadulle Butcher-Bettyn kanssa, joka mielipuolen tavoin tuijotti eteensä.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 205-206 ja 208 7-8. ja 10.9.1909.
