Kullankaivajan majan salaisuus
Neljäs luku
Uusi isäntä
Artur Titchburnin palaamisesta ei ollut mikään ilo niille, jotka oleilivat Kensington-kadun komeassa talossa. Kaikki olivat iloisina odottaneet hänen palaamistaan ja toivoneet uudesta päälliköstä parasta. Koko Titchburn & C:on suuri henkilökunta oli toivonut uutta, todellista päällikköä.
Heillä ei tosin ollut entisestäkään mitään valittamista, ei senkään jälkeen kun mr Titchburn oli kuollut, sillä siitä lähtien oli liikkeen johto ollut uskottu toiminimen vanhalle kasöörille, mr Nestor Dickensille, joka oli hyvä ja rakastettava vanha herra ja koetti aina mitata kullekin oikeuden mukaan. Mutta ainoastaan todellinen päällikkö voi antaa palveluskunnalle kiitosta ja palkkioita ja sen vuoksi odotettiin Artur Titchburnin palaamista ilomielin toiminimen konttorissa, jonka hallussa oli suuren talon koko alakerta.
Henkilökunta huomasi kuitenkin pian pahasti erehtyneensä. Artur Titchburn ei ollut lainkaan se lempeä herra, jota he olivat toivoneet. Päinvastoin, hän oli hyvin ankara ja kohtuuton. Hän vaati kaikilta mahdollisimman paljon työtä, mutta ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas koskaan jakamaan siitä mitään erityistä lahjapalkintoa, taikka lausumaan lämmintä, kiittävää sanaa. Ja semmoinen kiihottaa kuitenkin henkilökuntaa innokkaampaan työhön, kun se näkee, että päällikkö osaa antaa sille arvoa.
Toiminimi Titchburn & C:on virkamiehet huomasivat pian, että nyt puhalsi toinen tuuli kuin ennen ja että uusi isäntä aikoi menetellä ankarasti. Vasta neljä viikkoa oli kulunut hänen takaisin tulostaan ja kumminkin oli jo suuri osa henkilökuntaa lähtenyt paikoistaan vain sen tähden, että olivat yhden ainoan kerran uskaltaneet sanoa nuorta herraa vastaan.
Varsinkin vanha Nestor Dickens joutui vaikeaan asemaan. Hän oli ollut mr Titchburn vainajan oikea käsi ja epäilemättä oli liike suureksi osaksi kiitollisuuden velassa hänelle suuruudestaan ja arvostaan. Hän oli uskollisesti auttanut Titchburnia ansaitsemaan suurta omaisuutta, sillä hän oli tavattoman kunnollinen ja uskomattoman uuttera. Hän oli yli 60 vuoden vanha ja oli sen vuoksi kaksinkertaisella ilolla vastaanottanut tiedon, että Artur Titchburn palajaa Lontooseen.
"Nyt minä viimeinkin saan hiukan levähtää", sanoi hän toisille virkamiehille. "Minä vain opastan nuoren herran asioihin ja sitten pyydän häneltä eläkkeen. Hyvä Jumala, olenpa minä tehnyt työtä elämässäni niin paljon, että olen ansainnut levon ja rauhan vanhuuteni päiviksi."
Mutta tämän peräytymisen ei pitänyt käydä niin levollisesti ja rauhallisesti kuin Dickens oli kuvitellut. Nestor Dickens oli huolellisesti laittanut kaikki järjestykseen, niin että Artur Titchburn ilman vähintäkään vaivaa saisi kirjoista yleissilmäyksen liikkeen tilasta. Mutta siitä huolimatta ei nuori herra ollut tyytyväinen. Hän moitti milloin toista, milloin toista ja oli epäileivinään, että kirjat eivät olleet täysin kunnossa.
Dickens ei aluksi lainkaan ymmärtänyt näitä viittauksia. Vanha Titchburn oli uskonut miljoonansa hänen hoitoonsa. Kuinkapa hän sitten olisi voinutkaan ajatella, että saman miehen poika voisi epäillä häntä kavalluksesta. Mutta kuitenkin tunsi Dickens jonkinlaista vastenmielisyyttä Arturia kohtaan.
"En tiedä, mikä minun on", sanoi hän toisille jo muutamia päiviä uuden päällikön tulon jälkeen, mutta minä en pidä nuoresta herrasta. On merkillistä, että ihminen voi niin muuttua. Minähän olen nähnyt Arturin pienestä pitäen ja ennenkuin hän 20 vanhana lähti Amerikaan, oli hänellä hyvä luonne, ei hän voinut tehdä kellekään ihmiselle pahaa ja varsinkin oli kiitollisuus suuri hyve hänessä. Mutta nyt! Hänellä on varmaankin ollut kauheita kokemuksia Amerikassa, sillä nyt hän on synkkä, umpimielinen, ärtyisä ja, mikä pahinta, sietämättömän epäluuloinen, niin että tätä on aivan mahdoton kestää."
Siinä silmänräpäyksessä soi vanhan kasöörin pulpetin yläpuolella oleva kello ja hän meni heti Arturin yksityiseen konttoriin, johon noustiin kiertoportaita myöten.
"Tahdoitte puhutella minua, mr Titchburn", sanoi hän. "Olen käytettävänänne."
Artur Titchburn istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti olevan kiukkuinen ja hermostunut.
"Minä en ymmärrä teidän tilejänne", sanoi hän. "Minun laskujeni mukaan pitäisi isäni omaisuuden olla paljon suuremman, kuin mitä nyt huomaan sen näitten kirjain mukaan olevan."
"Jälkeenjäänyt omaisuus on tarkalleen niin suuri, kuin nämä kirjat selvästi ja riidattomasti osottawat", vastasi Dickens. "Jos tahdotte olla hyvä, mr Titchburn, ja käydä tilit minun kanssani läpitse, niin olette huomaava, että kaikki erät ovat oikeat ja että erehdystä — "
"Kiitoksia paljon", keskeytti Artur tuimasti. "Tietysti on kaikki paikallaan, kun te saatte selittää ne. Mutta minä aijon pyytää valantehneen, lainoppineen tarkastajan mitä tarkimmin tutkimaan nämä tilit."
Vanha Dickens astui askeleen taakse päin ja kohotti ylpeänä valkeahapsisen päänsä.
"Tahdotteko ehkä sanoa sillä, mr Titchburn", sanoi hän kalveten, "että te epäilette minun kirjanpitoani?"
"Jos niin tekisinkin", vastasi Artur, "niin ei minulla totisesti olisi siitä mitään hyötyä. Huomaan jo nyt joutuneeni oikeaan ampiaispesään. Mutta se johtuu siitä, että väki on niin kauan ollut omissa valloissaan ilman oikeata isäntää. Ovat tietysti tehneet kaikki, mitä ovat mielineet. Ilmeisesti ovat he ajatelleet, että minä en koskaan tulisi takaisin, mutta — "
"Vaiti, mr Titchburn", huudahti Dickens vihasta vapisevalla äänellä ja suuttumus liekehti hänen uskollisista, rehellisistä silmistään. "Minä en suvaitse, että loukkaatte minua taikka noita kelpo ihmisiä, jotka istuvat tuolla konttorissa ja jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhoja ja liikkeen palveluksessa koeteltuja. Minä vaadin, että kutsutte heti tarkastajan. Hän on sanova teille, että teiltä ei ole kavallettu penniäkään. Taivahan Jumala, että minulle piti tämmöistä tapahtua", jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, "minulle, joka uskollisesti olen palvellut teidän isäänne 38 vuotta. — Pelkän kiitollisuuden pitäisi estää teitä lausumasta minua vastaan niin häpeällistä epäluuloa."
"Te unohdatte, kenenkä kanssa te puhutte, Dickens", sanoi Artur ja nousi verkalleen ylös tuolilta. "Te seisotte päällikkönne edessä!"
"Te ette ole enää minun päällikköni, mr Titchburn", sanoi Dickens. "Siinä silmänräpäyksessä, kun te lausuitte epäluulonne minua kohtaan, päätin minä heti pyytää eron. Olen ansainnut, etta liike valmistaisi minulle huolettomat vanhuuden päivät, mutta minä luovun kaikista vaatimuksistani. Ainoastaan rehellisen nimeni tahdon viedä mukanani, mr Titchburn, en mitään muuta. Suokoon Jumala teille anteeksi, että te niin kauan poissa oltuanne palaatte vain riistämään vanhalta mieheltä hänen paikkansa. Minä lähden heti teidän talostanne ja mukaani vien ainoastaan rehellisen nimeni, mr Titchburn, mutta en mitään muuta. Hyvästi!"
"Vanha peijari", murahti Titchburn heittäen myrkyllisen silmäyksen hänen jälkeensä, "olen iloinen, että pääsin hänestä. Hän katseli minua aina niin tutkivasti ja epäillen, kuin kysyisi hän itseltään: onko se hän, vai eikö se ole hän? Nyt olen vapaa näistä väijyvistä katseista, jotka tunkivat aina sieluuni asti."
Neljännestunnin kuluttua syöksyi Flora huoneeseen, jossa Dickens juuri poimiskeli omia papereitaan, koska hän nyt ainiaaksi tahtoi jättää sen talon, jota hän niin kauan oli palvellut.
"Mitä minä kuulen, rakas, vanha ystävä?" huudahti nuori neiti tarttuen Dickensin käteen ja lämpimästi puristaen sitä. "Te aijotte jättää meidät?"
"Niin, ainiaaksi, Flora, ainiaaksi", vastasi Dickens synkkänä. Näin vaivoin saattoi hän pidättää kyyneleensä. Mutta hän hillitsi itsensä ja lausui surullisella äänellä: "Uusi herra tahtoo niin. Mina väistyn hänen tieltään. En tahdo odottaa niin kauan, että hän syyttäisi minun olevan epärehellisen palvelijan. Tämä päivä on viimeiseni täällä."
Samassa silmänräpäyksessä avautui ovi ja huoneeseen astui nuori mies, jolla oli vaalea huuliparta.
"Ah, mikä onni, että tapaan sinut täällä, Flora", huudahti hän ilosta loistaen nähdessään neidon kauniit kasvot. "Sinä olet täällä luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Mitä on tapahtunut, rakas, vanha ystäväni?" kääntyi hän nyt Dickensin puoleen. "Minä luulin, että te olette pyytänyt eron. Eihän se liene mahdollista? Kuinka on toiminimi Titchburn & C:o tuleva toimeen ilman teitä, joka niin kauan olette hoitanut sen asioita?"
"Sen johto on nyt semmoisen miehen käsissä, joka ymmärtää asiansa paremmin kuin minä", sanoi vanha kasööri vapisevalla äänellä.
Ja hän kertoi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Arturin välillä peittelemättä tämän alhaisia ajatuksia henkilökunnasta. Hänen kertomuksensa aikana oli Flora hiipinyt vaalean nuoren miehen viereen ja oli tämä kietonut kätensä hänen vyötäisilleen, niin että neito nojasi päänsä hänen rintaansa vasten. Ja hänellä olikin hyvä oikeus syleillä tätä nuorta kaunista neitoa. Eberhard Kolmar, niinkuin nuoren miehen nimi oli, oli näet jo vuoden ollut salakihloissa Floran kanssa. Vanha Titchburn oli ehkä aavistanut sen rakkauden, jota hänen tyttärensä tunsi hänen ensimäiseen kirjanpitäjäänsä, saksalaissyntyiseen Eberhard Kolmariin. Joka tapauksessa oli hän aina osottanut suurta ystävyyttä Eberhardia kohtaan ja melkein joka ilta oli hän kutsunut tämän ja Dickensin kotiinsa pelatakseen tai keskustellakseen heidän kanssaan hyvän sikaarin ääressä. Siten olivat nuoret usein tavanneet toisensa ja heidän rakkautensa kasvoi päivä päivältä. He olivatkin mitä kaunein pari.
Muuta ikävä kyllä eivät nuoret olleet avoimesti tunnustaneet hänelle asian laitaa. Muuten olisi hän varmaankin antanut suostumuksensa heidän avioliittoonsa, vaikka Eberhard olikin köyhä ja Flora miljoonien perijä. Veljelleen ei Flora ollut uskaltanut virkkaa vielä mitään rakkaudestaan Eberhardiin. — —
Täynnänsä suuttumusta kuuli Eberhard, kuinka kauhean syytöksen Artur oli viskannut vanhaa kasööriä vastaan.
"Flora," sanoi hän rakastetulleen, "ainoastaan sinä voit lääkitä tämän haavan. Sinun on selitettävä veljellesi, mitä Dickens oli isällesi ja mitä hän on vieläkin sinulle ja meille kaikille. Käske häntä pyytämään anteeksi tämä epäluulo."
"Sen tahdon tehdä heti paikalla", huudahti Flora. "Ei, setä Dickens, te ette saa jättää meitä, se tietäisi onnettomuutta meidän talollemme. Minä puhun muutaman vakavan sanan veljeni kanssa."
Eberhard sulki Floran syliinsä ja aikoi juuri painaa erojaissuudelman rakastetun huulille, kun ovi avautui ja — Artur Titchburn astui huoneeseen. Hän peräytyi taaksepäin kuin käärmeen pistämänä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vihoissaan ja kovalla äänellä. Flora, minä löydän sinut tämän miehen, minun kirjanpitäjäni, sylistä. Ja täällä mr Dickensin konttorissa! Aa, minä huomaan, että minua vastaan punottu salaliitto on juurtunut syvemmälle, kuin olin voinut aavistaataan. Oma sisareni tuntuu olevan osallisena juonittelussa minua vastaan. Ja hän näyttää olevan omituisissa suhteissa minun henkilökuntaani."
Flora vuoroon kalpeni ja punastui. Huudahtaen irtautui hän Eberhardin syleilystä. Mutta nyt astui hän päättömästi veljeänsä vastaan ja sanoi lujalla äänellä:
"Mitä minun suhteeni Eberhardiin tulee, niin oli aikomukseni siitä ilmoittaa sinulle vielä tänään. Olen salakihloissa hänen kanssaan ja meidän kihlauksemme julaistaan luultavasti näinä päivinä. Aijoin juuri tulla tapaamaan sinua", jatkoi hän sitten, "koska olen kuullut, että sinä olet loukannut mr Dickensiä. Se on voinut tapahtua tietysti vain kiivaudessa, mutta olisi anteeksiantamatonta, jos et heti korjaisi erehdystäsi. Pyydän sinun ojentamaan setä Dickensille kätesi ja sanomaan hänelle, että sinä et kovilla sanoillasi tarkoittanut totta."
"Ja minä käsken sinun heti menemään huoneeseesi", sähähti Artur. "Täällä olen minä herrana ja sinun on siis jätettävä minun asiakseni ratkaista, millä tavalla minä kohtelen väkeäni. Mr Dickens lähtee heti tästä talosta. Hän on pyytänyt eroa ja se on hänelle myönnetty. Mitä tähän herraan tulee, joka on uskaltanut kohottaa silmänsä minun sisareeni", jatkoi hän halveksien katsellen Eberhardia, niin lupaan minä tehdä tyhjäksi kaikki hänen aikeensa, jotka tarkoittavat sinun omaisuutesi valtaamista. Hänkin saa eron ja minä vaadin, että hän heti lähtee tiehensä."
"Minulle on kunniaksi saada kulkea samaa tietä kuin mr Dickens", vastasi Eberhard Kolmar vihasta ja tuskasta vapisevalla äänellä, "nimittäin sitä tietä, joka ainiaaksi erottaa minut teistä, herra hyvä. Mutta sitä en voi antaa anteeksi, että olette syyttänyt minua Floran omaisuuden vaanimisesta, ja minä löisin teitä korvalle, jos ette olisi rakastetun Floran veli. Minä haastaisin teidät kaksintaisteluun, jos tietäisin, että te yhdäksänvuotisen oleskelunne aikana Amerikassa ette lie tehnyt tekoja, jotta kieltävät minua preussilaisena reservinupseerina taistelemasta teidän kanssanne."
"Roisto, tämmöistä uskallat sinä puhua minulle!" huusi Artur raivoissaan.
"Roisto! Aa, se sana maksaa verta."
Molemmat miehet syöksyivät vastakkain, mutta Flora ja Dickens heittäytyivät väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Artur Floraa käsivarteen ja veti hänet väkisin ovea kohti sanoen hänelle:
"Sinä et enää koskaan saa nähdä näitä miehiä, siitä olen minä pitävä huolen. Minä olen perheen pää ja sinun täytyy totella minua. — Tule! — Ja te molemmat, laittautukaa heti tiehenne täältä."
"Mina taivun ylivoiman edessä", sanoi Flora, "mutta Eberhard, sinulla on minun rakkauteni ja minä olen alati pysyvä sinulle uskollisena."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut. Mutta vanha kasööri ja Eberhart Kolmar katsoivat suruissaan toisiinsa ja Dickens sanoi synkkänä:
"Olisi ollut tuhat kertaa parempi, että hän ei koskaan olisi palannut Amerikasta. Hän lähti sinne hyvänä, rakastettavana nuorukaisena, mutta on tullut takaisin huonona miehenä."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 202 3.9.1909.
