Kullankaivajan majan salaisuus
Seitsemäs luku
Kuolleista noussut
Whitechapelin ravintolassa unohdetaan edellisen laatuiset tapaukset nopeasti. Niitä pidetään kokonaan toisten vierasten huvituksena, sillä siellä ei kukaan ajattelekaan toisten säälimistä.
Siirtolaishotellin tarjoiluhuoneessa vallitsi taas tavallinen järjestys. Bob oli tiskin takana ja täytti ahkerasti laseja vierailleen, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet Butcher-Bettyn ja löytäneet uusia keskustelun aiheita.
Noin tunti lienee kulunut yllä kerrotuista tapahtumista, kun eräs tumma olento hiljaa ja varovasti hiipi ylös ravintolan portaita. Se oli mustaan nuttuun puettu mies, jolla oli harmaan-vaalea tukka ja parrattomat kasvot.
Tultuaan toiseen kerrokseen, mistä pienet portaat veivät ylös ullakolle, mies pysähtyi ja otti rintataskustaan pienen sähkölampun, jonka nappulasta hän painoi, niin että lähti jokseenkin kirkas valosoihtu. Tässä valossa tutki hän tarkoin eteisen ovet. Hän hiipi erään oven luo ja kuunteli tarkasti. Sitten jatkoi hän kulkuaan hiljaa seuraavalle ja jäi sen taakse seisomaan useiksi minuuteiksi.
Häntä tuntui erittäin jännittämän se, mitä hän kuuli tämän oven takaa. Eikä se ollut kuitenkaan muuta kuin vaivalloista hengitystä ja voihkimista, joka tunkeutui kuuntelijan korvaan.
"Täällä hän siis on", virkkoi hän. "Nyt on minulla salaisuuden avain kädessäni. Tämän oven takaa löydän hänet, kun astun tuohon huoneeseen, saan tietää niin paljon, kuin mieleni tekee Artur Titchburnin ja Patrick Scottin entisestä elämästä."
Hän loi tutkivan katseen portaita alas nähdäkseen, eikö kukaan seurannut häntä. Sitten avasi hän oven äänettömästi ja astui äkkiä huoneeseen. Hän oli sammuttanut taskulamppunsa ja ainoastaan kuun salaperäinen loiste valaisi hänen edessään olevaa järkyttävää näkyä.
Kurjalla likaisella vuoteella makasi mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti pitkä hoitamaton parta. Hänen takkuinen tukkansa valui alas otsalle, jolla helmeili hikikarpaloita. Vuoteen vieressä olevalla puutuolilla olivat sairaan vaatteet, joista saattoi päättää, että hän oli ylen köyhä.
Mies parka tuskin huomasi, etta ovi avattiin. Hän luuli ehkä, että tulija oli isäntä taikka tarjoilija, joka viimeinkin oli tullut häntä katsomaan. Avaamatta puoleksi sulettuja silmiään kuistasi hän:
"Ah, olkaa hyvä ja antataa minulle pisara vettä."
Huoneeseen tullut mies hiipi äkkiä äänettömästi vuoteen luo. Hän kumartui onnettoman yli ja sanoi hiljaa ja lempeästi:
"Saatte kaikki, mitä pyydätte, Artur Titchburn. — Teidän kärsimyksenne ovat lopussa — pelastaja on tässä."
Potilas kohotti raskaita silmäluomiaan ja käänsi katseensa pelon ja kummastuksen sekaisella ilmeellä vierasta miestä kohti, joka niin yht'äkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja kuiskannut hänelle nuo rohkaisevat sanat.
"Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuinka te voitte tuntea minun nimeni?"
"Hiljaa, meidän täytyy olla varuillamme", vastasi mies. "Ennen kaikkea panen mina oven lukkoon, niin että meitä ei voida yllättää. — Kas noin, nyt ei kukaan pääse sisään."
Vieras meni nyt uudestaan vuoteen luo ja istui sängyn reunalle.
Minä olen salapoliisi Sherlock Holmes ja minä tulin, Artur Titchburn, ollakseni ensimäinen lausumaan teidät tervetulleeksi vanhaan kotimaahanne ja sanomaan, että uskolliset sydämet vielä odottavat teitä."
Vaikka Sherlock Holmes puhui mitä varovaisimmin sanoin, tuli sairas kuumeentapaisen liikutetuksi. Hänen laihat, kuivettuneet kätensä hypistelivät innostuneesti sänkypeittoa ja katse harhaili sinne tänne.
"Te olettu se kuuluisa salapoliisi — — Sherlock Holmes — — mutta missä — — missä on Flora, minun sisareni — — eikö hän ole saanut minun kirjettäni? — — Oo, kuinka minuun koskee, kuinka minä olen sairas!"
"Kirje, jonka lähetitte sisarellenne, on varastettu", vastasi Sherlock Holmes. "Se joutui erään konnan käsiin — — teidän verivihollisellenne."
"Minun veriviholliselleni? — — On vain yksi ihminen, jota minä vihaan kuin ruttoa, ja se on — — —"
"Patrick Scott", täydensi Sherlock Holmes äkkiä.
"Laupias Jumala! — — Oletteko te kaikkitietäväinen, mr Holmes? — — Te tunnette tuon miehen, jonka nimi ei kuitenkaan voi olla erityisen tunnettu Lontoossa?"
"Hän koetti salamurhata teidät", jatkoi Sherlock Holmes järkkymättömän levollisesti. "Teurastajaveitsellä pisti hän teitä kullankaivajan majan edustalla Apacher-vuoristossa, jonne tullaan Sacramentosta Hakon-jokea myöten. — — Eikö niin, Artur Titchburn?"
Sairas ristitsi vapisevat kätensä. Hän vapisi vilunpuuskassa.
"Mies, voitteko te tunkea katseenne kaikista salatuimpiin asioihin?" huudahti onneton. "Se mitä olette sanonut, on sanasta sanaan totta. — — Kullankaivajan majan edessä pisti hän minua, se roisto, jolle minä olin antanut täyden luottamukseni. En vielä tänäkään päivänä voi ymmärtää, minkä tähden hän sen teki."
"Senkin voin minä ilmoittaa teille", vastasi salapoliisi. "Hän tahtoi tappaa teidät, koska te olitte kertonut hänelle liian paljon entisestä elämästänne ja suhteistanne. Hän tunsi kaikki teidän asianne ja luullen teidän kuolleen lähti hän Europaan. Hän saapui Lontooseen ja näyttelee täällä nyt teidän osaanne. Tällä hetkellä on hänellä hallussaan kaikki teidän oikeutenne, hän asuu teidän isänne talossa Artur Tichburnina, toiminimi Titchburn & C:on päällikkönä."
"Minä aavistin sitä", kuistasi sairas. "Sen tähden hän siis aikoi tappaa minut. Minut on vienyt tuomioon siis meidän kirottu yhdennäköisyytemme."
Kaksi suurta kyyneltä valui Artur Titchburnin laihtuneille kasvoille.
"Olkaa huoleti, Artur Titchburn", lausui Sherlock Holmes, "vain 24 tuntia tarvitsee teidän vielä näytellä nykyistä osaanne, joka on tuonut teidät tähän kurjaan pesään. Tehkää vain niin, kuin minä sanon, ja olkaa luja ja rohkea. Ajatelkaa, että teidän kärsimyksenne ovat pian lopussa, ja että pian saatte palata sille paikalle, joka oikeuden mukaan teille kuuluu. Sitten on kohtalonne muuttuva ja te pääsette jälleen oikealle paikallenne isänne taloon."
"Kuka tietää, elänkö minä huomiseen asti, minä tunnen itseni kovin heikoksi."
Mitään virkkamatta veti Sherlock Holmes taskustaan pullon vahvaa unkarilaista viiniä, toisen pullon lääkettä ja vihdoin laatikon tabletteja, jotka ilmeisesti sisälsivät jotakin kuumetta tyynnyttävää ainetta.
"Tässä on minulla jotakin, joka on vahvistava teitä. Juokaa vähän viiniä — se tekee hyvää, vai mitä? Kas vain, kuinka poskenne jo saavat väriä. Ottakaa nyt lääkettä aina välistä ja jos kuumetta ilmenee, niin nielaskaa yksi tabletti. Nyt katson minä, onko side oikein paikoillaan. Tuntuu olevan jokseenkin hyvin", jatkoi hän. "On parasta, että minä en kajoa siihen. Huomeniltana tulee oikea lääkäri. Te pääsette kunnolliselle vuoteelle ja teidän vieressänne on istuva Flora, sisarenne, ja ehkä vielä joku toinen, joka on teille rakas."
Sairas katsoi häneen kysyvästi, mutta Sherlock Holmes pudisti hymyillen päätään ja sanoi:
"Ei ole hyvä, että saatte tietää kaikki, minun täytyy salata iloinen yllätys. — — Mutta nyt tahdon sanoa teille yhden asian. Huomen-illalla klo 9 tulen uudestaan teidän luoksenne estääkseni sen roistomaisuuden, joka on teitä vastaan suunniteltu. Mutta siihenkään asti ei teidän tarvitse olla yksin. Te saatte hyvän hoidon; odottakaahan, kun kutsun hoitajanne."
Sherlock Holmes astui akkunan luo, avasi sen ja vihelsi. Parin minuutin kuluttua avasi hän oven ja melkein samassa silmänräpäyksessä astui huoneeseen Harry Taxon.
"Onko kukaan nähnyt sinua?" kysyi Sherlock Holmes.
"Ei kukaan. Minä hiivin portaita hiljaa kuin hiiri."
"Näet tämän sairaan, Harry" sanoi mr Holmes. "Sinun on jäätävä hänen luokseen ja suojeltava häntä jokaiselta vaaralta. Ovi on teidän pidettävä lukittuna. Jos kuulet askeleita, niin piiloudu sängyn alle."
"Hyvä, mr Holmes, minä lupaan, että ei hiuskarvaakaan pudoteta tämän herran päästä."
"Onko revolverisi mukana ja onko se latingissa?"
"On, kaikki on järjestyksessä."
"Käytä sitä hätätilassa, Harry, et saa säästää niitä henkilöitä, jotka ehkä tulevat tekemään pahaa tälle herralle. Teidän, mr Titchburn, on sanottava isännälle, jos hän tulee tänne, että tunnette itsenne vahvemmaksi, ja se ravinto, jonka saatte, on teidän jaettava Harryn kanssa."
"Kuinka voin kiittää teitä, mr Holmes," huudahti Artur, "siitä hyvyydestä ja ystävällisyydestä, jota olette minulle osottanut? Minä olin jo menettänyt kaiken toivoni, mutta nyt minä tunnen, että minä jään elämään tuon roiston uhallakin."
"Ennenkuin lähden, tahtonette te kertoa lyhyesti minulle, kuinka kaikki on tapahtunut", keskeytti Sherlock Holmes.
"Pääasiassahan te jo tiedätte kaikki", vastasi Artur. "Minä lähdin Amerikaan aukaistakseni uuden uran itselleni. Eri yritysten jälkeen liityin kullankaivajiin. Tahdoin äkkiä tulla rikkaaksi, sillä minä tiesin, että uskollinen tyttö odotti minua ja minä aijoin kutsua hänet luokseni Amerikaan tehdäkseni hänet vaimokseni."
"Erittäin hyvä", keskeytti hänet Sherlock Holmes, "tuo ilahduttaisi miss Nellyä, jos hän olisi kuulemassa."
"Nelly? — — Tunnetteko te Nellyn?"
"Kyllä, — — hurmaava olento, joka todella ansaitsee tulla onnelliseksi."
"Kullankaivajain keskuudessa opin tuntemaan Patrick Scottin, joka teki minulle muutamia palveluksia ja minä lahjoitin hänelle ystävyyteni ja luottamukseni. Vihdoin lähdimme Apacher-vuoristoon. Sinne rakensimme majan ja rupesimme kaivamaan kultaa. Päivän työn jälkeen oli meillä tapana istua majan ulkopuolella istuskelemassa. Juttelimme tietysti kodista, ja pian olin minä kertonut Patrick Scottille koko elämäntarinani. Lopulta tiesi hän minusta kaikki, myöskin sen, että minä säilytin papereitani lompakossa, joka minulla aina oli taskussani.
Eräänä päivänä makasin polvillani erään kuilun partaalla ja huuhdoin kultahiekkaa, äkkiä sain takaapäin kovan iskun päähäni. Minä kaaduin taaksepäin ja heti polvistui Patrick Scott minun viereeni. Kädessä oli hänellä iso teurastajaveitsi, jonka hän työnsi rintaani.
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Tultuani uudestaan tajuihini, makasin kuilun pohjalla. En voi kuvailla, mitä tuskia ja mitä ponnistuksia minun oli kestettävä ryömiessäni ylös kuilusta ja pyrkiessäni majalle. Mutta minä panin liikkeelle kaiken tarmoni, sillä minä tahdoin elää ajaakseni murhaajaa takaa. Hän oli ottanut minun paperini, kelloni — — kaikki, mitä muistutti entisestä elämästäni. Varmaan olisin kuollut, yksin ja eristettynä kaikesta avusta kun olin, jos ei taivas oikeaan aikaan olisi tuonut majallemme erästä vanhaa kullanetsijää, joka välistä tapasi käydä meillä. Hän hoiti minua huolellisesti. Haava rupesi vähitellen paranemaan. Minä olisin oikeastaan jäänyt vielä hänen hoitoonsa, mutta olin liian kärsimätön ja sitä paitsi oli minussa aavistus, joka sanoi, että minun pitäisi mahdollisimman pian palata kotiin.
Muutamat kullankaivajat ottivat minut mukaansa New Yorkiin. Eräästä armeliaisuuslaitoksesta sain rahoja matkaa varten, mutta minun täytyi matkustaa keskikannella ja siitä minä kovasti väsyin.
Vihdoinkin eräänä iltana tulin Lontooseen. Kun oli liian myöhä mennä tapaamaan sisartani sinä päivänä, päätin odottaa seuraavaan aamuun. Rahani eivät riittäneet mennäkseni parempaan hotelliin ja sen vuoksi täytyi minun tulla Siirtolaishotelliin.
Mutta yöllä haava aukesi uudestaan, isäntä pani siihen siteen ja siitä pitäen olen maannut tässä avuttomana. Nyt tiedätte kaikki, — — Minä rukoilen teitä, mr Holmes, auttakaa minua."
Sherlock Holmes puristi onnettoman kättä sanoen:
"Teidän alennustilanne on lopussa. — — Huomenna alkaa teille uusi elämä, Artur Titchburn."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 208 10.9.1909.
