Sherlock Holmes - Kullankaivajan majan salaisuus

Kullankaivajan majan salaisuus

Suomennos Wiipurille

Takaisin Amerikasta

Ensimäinen luku





Liverpoolin pikajuna syöksyi Lontoon Viktoria-asemalle. Leveällä, loistavan kirkkaasti valaistulla asemasillalla odotti suuri ihmisjoukko tämän junan tuloa. Monet heistä odottivat ystäviä tai sukulaisia, jotka eivät tulleet Liverpoolista, vaan palasivat kaukaisista maista. Sillä Liverpool on Englannin suurin satama. Sekä Intiasta tulevat alukset että suuret Amerikan loistolaivat jättävät sinne lukuisat matkustajansa, jotka sitten pikajunilla jatkavat edelleen matkaansa Englannin pääkaupunkiin.

Odottavien joukossa oli myöskin eräs ylhäisen yksinkertaisesti puettu, silmiinpistävän kaunis nuori nainen, joka vanhan palvelijan seurassa käveli edestakaisin asemasillalla. Hänen kasvoiltaan näkyi iloinen odotus ja tuon tuostakin kääntyi hän seuralaiseensa kysyen:

"Eikö junaa vielä näy? Eikö se vielä ole puhaltanut?"

"Ei vielä, miss Flora", vastasi vanhus, "mutta minä ymmärrän teidän kärsimättömyytenne. Minunkin sydämeni tykyttää ikävästä ja tuskin voin odottaa silmänräpäystä, jona saan jälleen nähdä hänet, meidän Arturimme, jota minä niin usein olen kiikuttanut polvellani."

Eikö totta, että sinäkin pidit hänestä, vanha Daniel?" kysyi nuori tyttö. "Ja sinä tiedät, että hän ei ollut syynä siihen erimielisyyteen isän kanssa, joka karkoitti hänet kaukaisiin maihin?"

"Herra meitä varjelkoon. Mr Artur oli aivan syytön, mutta ei voi panna syytä mr Titchburninkaan nistoille. Semmoisia riitoja isän ja pojan välillähän sattuu usein elämässä. Mutta se on surullista, että pojan sen tähden täytyy matkustaa vieraisiin maihin ja että isä kuolee, ennenkuin poika ennättää palata."

"Ja sinä luulet todellatin, Daniel", kysyi Flora, "että isäni ja veljeni väliseen riitaan ei ollut todellakaan muuta syytä kuin se syvä rakkaus, jota Artur tunsi siihen tyttö raukkaan?"

"Ei, se on aivan varma, miss Flora. Siitä voitte olla vakuutettu. Minähän tunsin koko asian."

"Ja tunsitko sinä sen nuoren tytön?"

"Tunsin kyllä. Olihan hän meidän puutarhurimme tytär. Nelly oli hurmaava olento, eikä ollut lainkaan ihmeellistä, että nuori herra rakastui häneen korviansa myöten. Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän mielistyi nuoreen herraan, sillä kauniimpaa nuorta miestä kuin Arturimme ollut koko Lontoossa."

"Juna tulee", huusi samassa silmänräpäyksessä Flora, kun kuului kova kohina ja veturi törmäsi asemalle, perässään pitkä jono vaunuja. "Ajatteles, jos me emme tuntisi häntä, Daniel", jatkoi hän. "Hän on varmaankin paljon muuttunut Amerikassa."

"Oo, miss Flora, eihän yhdeksän vuotta ole mikään ijäisyys. Mr Artur oli kaksikymmentä vuotta vanha lähtiessään Englannista ja on nyt yhdeksän kolmatta. Mutta eikö hän kirjoittanut teille, että hänellä olisi joku tunnusmerkki?"

"Kyllä. Keltainen matkalaukku, jossa hänellä olisi välttämättömät kameransa, jotka hän vei mukanaan Amerikaan, on hänellä kädessä."

"Tuossa hän jo on", huusi nyt vanha Daniel, "varmasti se on hän. Hän on kasvattanut täysparran ja kasvanut pitemmäksi ja tanakammaksi, mutta hänellä on keltainen laukku kädessä. Sen minä kyllä tunnen. Tuolla, miss Flora, on teidän veljenne!"

Flora riensi amvosylin pitkäkasvuista, komeata, hienosti puettua miestä vastaan, joka oli astunut ensimäisen luokan vaunusta ja seisoi nyt katsellen ympärilleen tutkivin silmin.

"Artur!" huudahti hän heittäytyen veljensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Artur, rakas veljeni!"

Miehen auringon paahtamille kasvoille levisi iloinen, melkein riemuitseva hymy. Hellästi painoi hän rakastettavan tytön rintaansa vasten ja suuteli hänen silmiään ja kasvojaan. Sitten astui hän askeleen taaksepäin ja katsoi tarkoin Floraa.

"Kuinla suureksi sinä olet kasvanut, pikku sisko", huudahti hän. "Oo, minä muistan niin hyvin, minkälainen pieni tytön tyllerö sinä olit, kun minä läksin kotoa. Sinä olit silloin vasta kymmenen vuoden vanha. Oi, salli minun vielä kerran syleillä sinua, sisko kulta. Jospa tietäisit, kuinka minä olen iloinen saadessani jälleen nähdä sinut, oltuani niin kauan vieraitten ihmisten parissa."

"Etkö tervehdä myöskin vanhaa Danielia?" kysyi Flora, vielä kerran syleiltyään veljeään.

"Vanhaa Danielia!" huudahti nyt kaunis mustapartainen mies, ojentaen vanhalle palvelijalle kätensä. "Rakas, vanha ystävä, minun täytyy syleillä sinuakin, sillä tämmöisellä hetkellä häviää kaikki säätyeroitus."

Mutta vanha palvelija kumartui alas ja suuteli kotiutuneen kättä.

"Ja nyt nopeasti kotiin!" jatkoi Artur. "Minä halajan päästä jälleen näkemään vanhan talon Kensington-kadun varrella, missä elin nuoruuteni päivät. Ah, kuinka surulliselta tuntuukaan ajatella, että en niissä huoneissa enää tapaa isääni, jolle tuotin semmoista surua, jaloa isääni, joka ei sallinut minun hyvittää itseään siitä, että olin häntä niin syvästi loukannut."

"Isämme viimeinen ajatus koski sinua, Artur", vastasi Flora kyyneleet silmissä. "Hän ikävöi sinua ja hänen suurin toivonsa oli saada vielä kerran nähdä sinut, mutta kun se ei ollut mahdollista, sanoi hän minulle: Saata hänelle minun siunaukseni, tyttäreni."

Artur peitti silmät käsillään, mutta sitten oikaisi hän itsensä päättävästi ja huudahti:

"Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä ikänä kyllä voida enää korjata. Minä olen polvistuva rakastetun isäni haudalle ja pyytävä häneltä anteeksi. Hänen henkensä on kuuleva minut. Käy käsivarteeni, Flora, meidän vaunumme odottavat kai?"

"Kyllä ne ovat valmiina", vastasi vanha Daniel, joka sillä välin oli ottanut Arturilta keltaisen laukun. "Ajurin, vanhan skotlantilaisen jöröjukan te varmaankin tunnette, se on Mc Dowell. Teidän lähtiessänne oli hän ollut jo viisi vuotta perheen palveluksessa."

"Tietysti minä muistan Mc Dowellin. Hän oli kiukkuinen ja ruttopikainen, mutta pohjaltaan oli hän hyvä mies. Tule, pikku sisko. Oi, kuinka kaikki vanhat muistot palajavat mieleen! Vanhassa laulussa on varmasti osattu oikeaan, kun sanotaan, että koti on paras paikka maailmassa."

Muutamia minuutteja myöhemmin ajoivat veli ja sisar hienoissa vaunuissa kotia kohti. Flora piti veljeään kädestä kiinni. Isän kuolemasta asti oli hän ollut niin yksin maailmassa, sillä hänen äitinsä oli kuollut jo häntä synnyttäessään. Mutta nyt oli taivas taas antanut hänelle ystävän ja suojelijan — rakastetun veljen.

"Kerrohan, minkälaista sinun oli olosi Amerikassa, Artur", huudahti Flora äkkiä. "Sinähän kirjoitit isälle vasta viime vuosina."

"Rakas lapsi", vastasi puhuteltu. "Minä en aluksi kirjoittanut, koska minulle ensimäisinä vuosina kävi hyvin huonosti. Silloin en antanut mitään tietoja itsestäni, sillä se joka kerran tulee Amerikaan, ei tahdo lähettää kotiin muita kuin hyviä uutisia."

"Onko totta, että sinä elit kullankaivajain joukossa?"

"On kyllä, rakas lapsi, kullankaivajain joukossa Sacramentossa."

"Ja löysitkö sinä kultaa?"

"En, minä en puuttunutkaan kullan etsimiseen. Se on aivan liian vaivalloista ja epävarmaa työtä. Minä hankin kullankaivajille elintarpeita ja tein sillä tavoin parempia kauppoja. En ole oikeastaan rikastunut. Mutta sehän on yhdentekevää. Olemmehan saaneet periä isämme omaisuuden, sisko kulta. Mutta, apropo, kuinka suuri se oli?"

Flora ei voinut selittää itselleen, minkä vuoksi tämä kysymys tuntui hänestä niin pahalta. Mutta seuraamassa silmänräpäyksessä torui hän itseään siitä, että oli ollut niin hienotunteinen. Miksikä ei veli tahtoisi kuulla, kuinka suuri se omaisuus oli, joka häntä kotimaassa odotti. Olihan se itse asiassa aivan luonnollinen kysymys.

"Isän asiat ovat yhä parantuneet", vastasi Flora. "Pankkitoiminimi Titchburn on nyt Lontoon suurimpia ja vaikuttavimpia. Minä en epäile, Artur, että se sinun johdollasi on kehittyvä vielä suuremmaksi taikka ainakin pysyvä entisessä kunnossaan."

"Ainakin olen tekevä parhaani", vastasi Artur. Onko meillä vielä vanha henkilökunta. Onko vanha kirjanpitäjä Senders vielä siellä?"

"On kyllä. Ja hän on kovin iloinen nähdessään sinut, niinkuin kaikki iloitsevat sinun palaamisestasi. Isän jättämä omaisuus nousee kahteen sataan tuhanteen puntaan."

"Josta puolet kuuluu sinulle, pikku ystäväni", sanoi Artur. "Minä otaksun pian saavani nähdä sinut onnellisena rouvana. Joko ehkä olet tehnyt valintasi?"

Hehkuva puna nousi Floran kasvoille. Hän loi silmänsä alas ja mutisi joitakin sanoja, joita Artur ei lainkaan käsittänyt.

"Ahaa, minä huomaan, että joku jo on valloittanut sydämesi. Toivon, että se on joku lordi, sillä alempiarvoiselle minä en suo kaunista, rikasta siskoani."

Flora vavahti kuin säikähtynyt näitä sanoja. Onneksi ei hänen tarvinnut vastata, sillä siinä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut heidän talonsa edustalle Kensington-kadulla. Daniel hyppäsi kuskipukilta niin nopeasti, kuin hänen vanhat jalkansa vain sallivat ja avasi vaunun oven. Artur astui reippaasti vaunusta ja auttoi Floran alas. Hän tarjosi Floralle käsivartensa, mutta juuri kuin heidän piti lähestyä avattua, kirkkaasti valaistua porttia, törmäsivät he erästä huonosti puettua nuorta naista vastaan, joka oli äkkiä tahtonut tunkeutua sisarusten ja seinän välitse. Yhteentörmäys oli niin ankara, että nainen horjahti seinää vasten.

"Anteeksi", sanoi Artur ja nosti hattuaan, kun he menivät naisen ohitse.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä.

"Artur!" huudahti nainen ja kohotti kätensä, kasvoillaan semmoinen ilme, kuin olisi hän nähnyt kummituksen. "Artur, Artur!"

Mutta Titchburn ei kuullut tätä huudahtusta, joka tunkeutui tuskaisesta sydämesta. Hän oli jo astunut talon eteiseen Floran kanssa ja kiiruhti nyt ylös kukilla koristettuja portaita. Mutta nuori tyttö seisoi kauan aikaa painaen kädellään sydäntään. Sitten painoi hän päänsä alas ja hiipi tiehensä. Vanha Daniel, joka vielä seisoi portilla, katseli surullisesti hänen jälkeensä.

"Se oli hän", kuiskasi hän hiljaa, "se oli Nelly, puutarhurin tytär, eikä herra tuntenut häntä."


(jatkuu)






Wiipuri n:o 197 28.8.1909.