Onni
Kirjoittanut Guy de Maupassant
(Suomennos)
Viisi vuotta sitten oleskelin Korsikassa. Tuon yksinäisen saaren voi toisinaan eroittaa Ranskan rannikolta, ja kumminkin tunnemme ehkä paremmin Amerikan kuin Korsikaa.
Koko saari on täynnä kallioita ja vuoria, joita toisinaan eroittavat ahtaat solatiet, joiden varsilla vesi hyrskien hyppii eteenpäin; ei koskaan näe mitään tasankoa, yhä vaan avaria vuoriaryhmiä, joilla kasvaa pensaikkoa tai yksinäisiä mänty- ja kastanjametsiä. Saari on melkein viljelemätöntä: silloin tällöin näkee kylän, joka kumminkin näyttää melkein louhikkoryhmältä vuoren huipulta. Ei ensinkään mitään viljelystä, ei teollisuutta, ei taidetta. Ei koskaan näe mitään muovaeltua puunpalaa eikä hakattua kiveä, ei mitään muistomerkkiä esi-isien kauneudenaistista, ei yksinkertaisemmassa eikä kehittyneemmässä muodossa. Mitä enimmän kummastuttaa tässä ankaraluontoisessa maan kolkassa, on juuri tuo välinpitämättömyys yrittämäänkään mitään kaunista ja taiteenomaista.
Me ihailemme Italiaa, jossa jokainen palatsi on taideteos, jossa ihmisnero tunkeutuu esiin marmorista, pronssista, raudasta ja kivestä; jossa vähäisimmätkin pikku-esineet noissa vanhoissa entisaikaisissa linnoissa ilmaisevat taiteen kipinää.
Ja aivan tämän maan kyljessä on autio Korsika pysynyt sellaisena kuin se on ollut aikojen alusta. Ihminen elelee siellä aikojansa karkeateokoisissa asunnoissaan, välinpitämättömänä kaikesta, mikä koskee hänen olemistaan tai perhesuhteitaan. Hän on säilyttänyt kaikki sivistuneen ihmisen sekä ansiot että viat; hän voi olla kiihkeä, julma ja tunnoton, mutta myöskin vieraanvarainen, antelias, altis ja rehellinen, pitää ovensa auki kaikille ja palkitsee pienimmänkin ystävyyden uskollisella ystävyydellänsä.
Kuljeskelin kuukauden aikaa saarella, ja luulin olevani maailman ääressä. Ei missään kestikievaria, ei ravintolaa, ei teitä. Kuljetaan aaseilla kapeita polkuja ja saavutaan viimein johonkin voihin pieniin kyliin, jotka riippuvat kuin ripustettuina vuorien rinteillä, huimaavan jyrkänteen yläpuolella, alhaalta kuuluu virtain kohinaa. Yleisenä tapana on kolkuttaa talojen ovelle, kun pyytää yösijaa ja ruokaa, ja täytyy tyytyä väen yksinkertaiseen ruokaan ja maata heidän matalan kattonsa alla. Seuraavana päivänä lausutaan jäähyväiset ja pistetään rahalantti isännän kouraan, ja silloin saattelee hän vierasta aina kylän reunaan asti.
Eräänä iltana saavutin kymmenen tuntia kuljettuani erään pienen yksinäisen asunnon ahtaassa laaksossa. Jyrkät vuorenrinteet, joilla kasvoi viidakkoa ja suuria puita, piirittivät kuin muurit tuota erillään olevaa jylhää paikkaa.
Mökkiä ympäröitsi pieni puutarha, hiukan etäämmällä kasvoi kastanjia ja olipa erityinen kyökkikasvitarhakin, joka oli kokonainen rikkaus tuolla köyhällä saarella.
Vaimo, joka minua oli vastaanottamassa, oli vanha, vakava ja mikä ihmeellisintä - puhdas. Mies, joka istui tuolilla, jonka istuin oli oljista palmikoittu, nousi tervehtimään, mutta istui jälleen eikä sanonut sanaakaan. Vaimo sanoi minulle:
"Suokaa hänelle anteeksi, hän on kuuro; hän on jo kaksiyhdeksättä täyttänyt."
Vaimo puhui ylä-ranskaa. Minua hämmästytti.
Niin sanoin:
"Ette olekaan korsikalainen?"
Hän vastasi:
"En, olemme mannermaalta. Mutta olemme asuneet täällä viisikymmentä vuotta."
Minä tunsin tuskaa ja ahdistusta ajatellessani niitä viittäkymmentä vuotta, jotka oli vietetty tässä jylhässä rotkossa, niin etäällä inhimillisimmistä oloista.
Sisälle istui vanha paimen ja kaikki istuivat pöytään syömään päivällistä, yhtä ainoata ruokalajia, sakeaa lientä, jossa oli perunoita, silavaa ja kaalia.
Kun lyhyt atria oli lopussa, menin ulos istumaan portaille; sydäntäni ahdisti ja vaivasi maiseman synkkyys ja minut valtasi omituinen tunne, joka toisinaan käsittää ihmisen autioissa seuduissa yksinäisinä iltoina. Tuntuu siltä kuin olisi lähellä loppua, oman itsensä ja koko maailman loppua. Näkee yht'äkkiä elämän koko kurjuuden, kaiken tyhjyyden, ja alituisen levottomuuden ja yksinäisyyden sisimmässä sydämmessään.
Vanha vaimo tuli luokseni ja kysyi uteliaana:
"Tuletteko te Ranskasta?"
"Tulen, minä matkustelen huvikseni."
"Olette ehkä Pariisista?"
"En, olen Nancysta."
Luulin huomanneeni hänen joutuneen omituisen liikutuksen valtaan. Kuinka sen näin tai pikemminkin tunsin, on vaikea sanoakseni.
Hän kertoi hitaasti:
"Oletteko te Nancysta?"
Mies ilmestyi ovelle, umpimielisenä ja äänetönnä, kuten kaikki kuurot.
Vaimo lausui hiljaa, ikäänkuin itsekseen:
"Ei se mitään haittaa, eihän hän kuule kuitenkaan."
Sitten virkkoi hän hetkisen kuluttua:
"Te tunnette siis Nancyn saarielämää?"
"Kyllä, melkoisesti."
"De Sainte-Allairen perheenkin?"
"Kyllä, sangen hyvin, isäni parhaita ystäviä."
"Mikä on nimenne?"
Sanoin nimeni. Hän katsoi minuun tarkkaavasti ja lausui sitten lienteällä äänellä, jonka vanhat muistot synnyttävät:
"Niin, niin, muistanhan hyvin. Entäs Brisemarcin? Mitä heistä on tullut?"
"He ovat kaikki kuolleet."
"Ah - Entäs Sirmontin, tunsitteko heitä?"
"Kyllä, viimeinen heistä on kenraali."
Väristen liikutuksesta ja tuskasta ja saaden erinomaisen halun puhua kaikki, mitä hän oli mielessään hautonut noina monina pitkinä vuosina, virkkoi hän:
"Niin, Henri de Sirmont; sen kyllä tiedän. Hän on minun veljeni."
Hämmästyneenä katselin häntä. Ja yht'äkkiä muistin kaikki.
Asia oli tapahtunut kauvan sitten ja herättänyt suurta huomiota Lothringin ylemmissä piireissä. Eräs nuori tyttö, kaunis ja rikas tyttö, Suzanna de Sirmont, oli jättänyt vanhempainsa kodin ja mennyt naimisiin erään rakuunarykmentin alaupseerin kanssa, ja hänen isänsä oli sen rykmentin everstinä.
Mies oli kelpo nuorukainen, Suzanna rakastui häneen, mutta hän oli vaan talonpojanpoika. Suzanna oli luultavasti nähnyt hänet ja ihastunut häneen, katsellessaan sotilasten harjoituksia.
Minä löysin hänet täältä tästä jylhästä laaksosta.
Nyt minä jälleen vuorostani kysyin:
"Niin, minä muistan hyvin. Te olette Suzanna neiti."
Hän noikkasi myöntävästi. Kyyneleet vuotivat pitkin kasvojaan. Ja viitaten silmäyksellään vanhaa, liikkumatonta ukkoa, joka istui mäkin kynnyksellä, sanoi hän:
"Se on hän!"
Ja minä ymmärsin, että hän rakasti yhä vieläkin häntä, ja katseli häntä samoilla silmillä.
Minä kysyin:
"Oletteko ollut onnellinen?"
Vastauksensa lähti suoraan sydämmestä:
"Oi, niin kovin onnellinen! Minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Hän on tehnyt minut hyvin onnelliseksi."
Katselin häntä murheellisena, hämmästyneenä ja ihmettelin rakkauden voimaa! Tämä rikas tyttö oli seurannut tuota miestä, talonpoikaa. Hänestä itsestään oli tullut kansannainen. Hän oli totuttautunut elämään ilman huvia, ilman loistoa, ilman minkäänlaista hienostumista, hän oli taipunut miehensä yksinkertaisiin tapoihin. Ja hän rakasti häntä vielä. Hänestä oli tullut työmiehen vaimo, päässänsä myssy ja yllänsä puuvillainen hame. Hän söi kaalisoppaa silavoineen ja perunineen kivivadista, istui kömpelön puupöydän ääressä yksinkertaisella puutuolilla. Hän makasi kovalla patjalla hänen vieressään.
Hän ei ollut koskaan ajatellut muita kuin miestään. Eikä hän ollut kaivannut mitään siitä, mihin hän oli tottunut: loistoa, komeutta, hienoutta, kauniita, mukavia huoneita. Miehensä yksin oli ollut hänelle kylliksi: kun sen vaan sai pitää, ei hän halunnut mitään muuta.
Hän oli ihan nuorena luopunut maailmasta ja niistä, jotka olivat kasvattaneet ja hellineet häntä. Yksin hänen kanssaan oli hän tullut tähän autioon seutuun. Ja mies oli täyttänyt koko hänen elämänsä onnella.
Hän ei olisi voinut olla onnellisempi.
Koko yön ajattelin sitä, ajattelun tuota tavatonta seikkaa, tuota täydellistä onnea, joka oli tehty niin vähästä.
Ja päivän koettaessa lausuin jäähyväiset vanhalle pariskunnalle ja matkustin eteenpäin.
Suomi - kuvalehti kansalle (liite), Turun Lehti n:ot 75 ja 85 30.6. ja 23.7.1903.
