Matti Kurikka. Avaruus ja ijankaikkisuus

Minkä korkeammalle ihminen näkee kehityksessä pääsevänsä, sen enemmän selviää hänelle myöskin, että suurinna haittana hänen käsityksensä selviämiselle elämästä on rajallisuus. Vastaukset kaikkiin suurimpiin kysymyksiin, joita hän tavoittelee, näkyvät pakenevan rajallisuuden ulkopuolelle.

Puhumattakaan henkisistä pyrkimyksistämme, näemme itse puhtaan aineenkin alalla saamattomuutemme, sillä emmehän edes mielikuvituksemmekaan avulla voi seurata suureitten pienenemistä äärettömään pienuuteen, yhtä vähän kuin avaruudessa liikkuvia taivaan kappaleita ja niitten suhteita, kaikkein vähimmin itse rajattomuutta, kaiken rajallisuuden vastakohtaa, voimme käsittää.

Mutta me voimme kuitenkin löyttää sen tien, joka nähtävästi johtaa tämän suurimmankin salaisuuden käsittämiseen.

Sen tien avaa meille kehittynyt järkemme.

Me saatamme mielikuvituksemme avulla luoda henkisten silmiemme eteen kokonaiskuvia sellaisista käsitteistä, joita voimme verrata aistimiemme avulla jo omistamiimme käsitteisiin.

Tuntiessamme, mille tuntuu vuorokauden nälkä, voimme ajatella sellaisen tuskia, jonka on annettu kuolla nälkään. Se joka on ollut vuoden, kuukauden vankeudessa, saattaa käsittää niitä vaivoja, joita elinkautiseen vankeuteen tuomittu henkilö saa kestää. Tuntiessamme eräitä seutuja synnyinmaastamme, voimme ajatella sitä kokonaisuudessaankin.

Mutta missä suhteet tulevat liian etäisiksi, on tällainen vertailu aistimien turvissa mahdoton. Vaikea on sanoa suunnilleenkaan, paljonko sääski painaa elefanttiin verraten, vaikka meillä on molemmista selvät aistimiemme avulla saadut käsitteet. Kuinka paljon vaikeampi onkaan silloin verrata ihmisen suuruutta maanpalloon! Aivan samalla tavalla kuin hongan alla seistessämme emme voi nähdä yhdellä silmäyksellä latvaa sekä tyveä, mutta pitkän matkan päähän jouduttuamme näemme koko metsän vaan sinisenä pilkkuna, niin ovat henkiset silmämmekin, joitten eteen koetamme ajatusvoimamme ja mielikuvituksemme avulla käsitekuvia luoda, rajallisuuden lain alaisia.

Emme voi muodostaa aivoissamme selvää kuvaa äärettömän suurista emmekä äärettömän pienistä kappaleista. Mutta aivan samalla tavalla kuin merimies voipi kehittää silmäinsä näkövoimaa, sokea kuulo-ja tunto-aistiansa uskomattomiin, niin voipi ihminenkin pitkällä ja uutteralla harjoituksella levittää henkensä näköpiiriä yhä laveammalle salaperäiseen äärettömyyteen.

Tämä henkisen näköpiirin lavennustyö käy taatuimmin ja yksinkertaisimmin päinsä vertailun avulla. Se, minkä voimme itsellemme todistaa ja selväksi tehdä omissa suhteissamme, sitä on meillä syytä pitää paikkansa pitävänä meille kaukaisemmissakin suhteissa, sillä ollessamme erottamattomia osia näkyvästä sekä näkymättömästä maailmasta ja samain luonnonlakien alaisia kuin sekin, on meillä täysi syy pitää varmana, että ne yleiset lait, mitkä ovat vallalla meidän ahtaammassa piirissämme, pitävät kaikkialla avaruudessa paikkansa oli sitten kysymys fyysillisistä kappaleista tahi ajatuskäsitteistä.

Käsityksen fyysillisistä kappaleista, oli sitten kysymys taivaankappaleista tahi vesipisarasta, saamme Camille Flammarioniin tutustumalla. Selittäähän tämä suuri luonnon tutkija, että jos vesipisaraa kylliksi suurentavan suurennuslasin avulla tarkastaa, niin huomaa sen pienoisten hiukkasten olevan toisiinsa aivan samassa suhteessa, kuin maa ja muut auringon kiertotähdet ovat suureen herraansa. Mutta sekään tieto, että kaikki näkyvät esineet ja meidän oma ruumiimme ovat pelkkiä äärettömiä hiukkasryhmiä avaruudessa, ei riitä tyydyttämään yhä kauvemmaksi pyrkivää tiedonhaluamme. Me tahtoisimme päästä rajallisuuden toiselle puolelle.

Ja meillä onkin tilaisuus rajallisuuden ja rajattomuuden suhdetta toisiinsa vertaamaan toisella alalla.

Se on aika, jonka tiedämme päättyvän kummassakin päässä meille käsittämättömään rajattomuuteen.

Mitä on siis aika?

Ihmisen ajanlaskun perusta on päivän ja yön eroitus. Sen on hän ensimmäiseksi huomannut, sillä hänen elämänsä on järjestynyt alkuaan kokonaan päivän ja yön vaihtelun nojaan. Pimeä pakotti hänet levolle, s.o. lopettamaan ajanlaskunsa, ja auringon valo taasen herätti alottamaan uutta ajanjaksoa. Päivistä teki hän sitten viikot, kuukaudet, vuodet ja normaali-ijän.

Mutta jos vertaamme koiranpentua ja lasta toisiinsa, niin huomaamme suhteessa tuntuvan muutoksen.

Kymmenessä vuodessa on lapsi vasta ehtinyt elämän kynnykselle, mutta koira silloin jo lähestyy ikänsä iltaa. Jos koira nyt kymmenessä vuodessa elää ikänsä loppuun, niin onko yksi vuosi sille sama kuin vuosi on ihmiselle? Mutta erotus on tässä kumminkin vielä aivan liian vähän tuntuva.

Katsokaamme pääskystä. Yksi kesä riittää sille syntyäkseen, viettääkseen lapsuutensa huolettomuuden ja vihdoin lähteäkseen meille käsittämättömän voiman johtamana muille maille. Onko pääskysen käsitys ajasta sama kuin meidän ihmisten? Ei suinkaan. Se elää, se tuntee, iloitsee ja huolehtii joka tunti sen, mitä me ehdimme koko päivässä.

Mutta päiväkorennon sitten. Millainen on sen »aika»? Yhden auringonnousun ja -laskun välillä ehtii se syntyä, iloita luonnon ihanuudesta, nauttia elämästään, synnyttää ja kuolla. Sen lyhyys tuntuu meistä käsittämättömältä. Meidän mielemme tekisi ruveta luojan toimiin ja pidentää hyönteisen ikää ainakin koko kesän kestäväksi.

Kaikkien olentojen aika näyttää siis olevan jotenkin suhteellinen niitten kehityksen kanssa, samalla kuin niitten aika riittää täydelleen niitten elämäntarkoitukseen.

Olemme tällä tavoin seuranneet ajan käsitettä, ihmistä pienempiin ja kehittymättömämpiin olentoihin. — Mutta äärettömyyshän on kahtaanne — pienuuteen sekä suuruuteen päin. Vaan lähtiessämme toisaanne päin, suuruutta, avaruutta, ijankaikkisuutta kohti, ei meillä olekaan tiedossa olentoja, joitten elämän pituuteen ja elämäntarkoitukseen voisimme omaamme verrata. Niitten lakien nojalla, jotka olemme löytäneet pienessä, voimme toki suuruuttakin ajatella. Jos oletamme löytyviin olentoja, joilla on minä-oikeus verrattomasti suurempaan hiukkasryhmään kuin ihminen on, joilla on suurempi ja korkeammalla kehitysasteella oleva elämäntarkoitus, kuin ihmisellä, niin arvatenkin niitten ajankäsite on aivan toinen kuin ihmisen. Sen, mikä meidän ajankäsityksemme mukaan tapahtui sata vuotta sitten, täytyisi sellaisista olennoista olla kuin eilisen päivän tapaus — jos nimittäin oletamme heidän käsityksensä asiasta riippuvaksi samoista suhteista kuin ihmistenkin.

Tulemme sitten äärimmäiseen suuruuteen. Me tiedämme, että kaikki avaruuden kappaleet mitä ihmeellisimmässä sopusoinnussa muodostavat yhden ainoan kokonaisuuden. Kelloseppä laittakoon koneensa kuinka suurella huolella hyvänsä, sen pyörät eivät milloinkaan muodosta niin ehdottoman eheätä kokonaisuutta, kuin tähtitiede todistaa »kosmoksen» muodostavan. Jos me kerran tätä kokonaisuutta ajattelemme yhdeksi itsetietoiseksi »minäksi» niin voimmehan silloin myöskin saada hiukkasen aavistusta sen olennon ajankäsityksestä, voimmehan tosiaan saada tyydytyksen, että voimme ajatella sellaista olentoa olevaksi, jonka suhteisiin kuuluvat sekä avaruus että ijankaikkisuus.

Mutta onko tiedonhalumme nytkään tyydytetty? Ei. Aivan samalla tavalla kuin inhimillinen kehitys ei seisattanut siihen itämaiseen mystisismiin, joka tunsi mahtavia salaperäisiä luonnonvoimia, tietämättä kuitenkaan, mitä ne voimat olivat, missä suhteessa ne olivat ihmisen käsityspiiriin kuuluviin luonnonilmiöihin, samaten tutkimushalumme etsimään edes viittausta siihen, mitä itse rajattomuus-käsite on, oli sitten kysymys ajasta tahi välimatkasta.

Viiteen aistimeemme nojaavalla vertailukyvyllämme emme kuitenkaan näy voivan ajatellakaan tämän kysymyksenkäsittelyä mahdolliseksi. Mutta nytpä siirtyykin kysymys siihen, eikö meillä ole mitään muuta kykyä kuin viisi aistiamme, jolle tutkimuksemme rakentaisimme.

Perhosen käsityksen nojalla ajasta ei voisi yhden vuodenkaan pituutta ymmärtää; entisajan ihmisille olivat ne matemaatiset laskut, joitten avulla tiedemies nykyjään laskee taivaankappalten etäisyyksiä, aavistamattomia. Mutta tulevaisuuden ihmisen näköpiiri ei tulekaan olemaan supistettuna aineelliseen rajallisuuteen, vaan oppii hän kehittämään havaintokykynsä aivan uusiin olotiloihin, minne aineen rajat eivät ylety, siitä on jo merkkejä olemassa. Muun luonnon pysyessä yhäti entisellään, levittää sen korkein tuote, ihminen, yhä laveammalle näköpiiriänsä, poistaen sitä juopaa, joka vielä erottaa aineen hengestä, rajallisuuden rajattomuudesta. Mikä meitä oikeuttaa tätä olettamaan; se on vielä sanomatta.

Me tiedämme, että kehityksen ala-asteilla ei ole mitään aistimia. Mutta kasvilla on jo yksiaistimista: tunto. Se tuntee auringon lämmön ja kääntää lehtensä siihen päin, on eräillä tunto-aisti niinkin kehittynyt, että jos sitä sivullinen koskettaa, se laskee lehtensä riipuksiin, aivan niinkuin kovakuoriainen heitäkse kuolleeksi, kun sitä hätyytetään. Kasvin käsitys avaruudesta rajottuu siis pelkän tunto-aistimen nojaan. Mutta sillä on kuitenkin jo kykyä havaintoja tekemään, sillä se osaa valita kylmän ja lämpimän, kuivan ja kostean välillä.

Seuraavalla kehitys-asteella tulee makuaisti lisäksi. Se tosin ei käsitystä avaruudesta lisää, jos yleensä laisinkaan voi puhua kasvin ja alhaisimman eläinkunnan avaruuskäsityksestä, mutta makuaistin avulla eläin kumminkin saa jo tuntuvasti enemmän käsitystä sen ulkopuolella olevan maailman moninaisuudesta.

Mutta kuulo-aisti kehittää jo avaruuskäsitystä tuntuvasti. Sokealla on kuulonsa avulla selvä käsitys siitä, että paljon on matkaa hänestä kaikkiin suuntiin. Näköaisti avaa mahdollisuuden avaruuden käsittämiseen kaikessa majesteettisuudessaan, mutta me tiedämme, että näköaististaan huolimatta vanhanajan ihmiskunta näki vaan taivaan kaaren ja litteän maanpinnan, uskaltamatta edes ajatuksellaan pyrkiä niitten toiselle puolelle. Kuinka paljon onkaan tähtitiede ja laskutiede sittemmin laventanut käsityspiirimme rajoja.

Eikö meillä nyt ole syytä olettaa näköpiirimme lavenevan?

Me näemme jo taivaanlaen katoamisesta ja tähtien uppoamisesta äärettömään avaruuden syvyyteen, että jos tyydymme niin sanoaksemme vaan aineellisia aistimiamme käyttämään, pysyy käsityksemme rajallisuudesta puutteellisena. Mutta nykyajan ihminenhän onkin tunkeunut keksintöjensä avulla aistirajallisuuden toiselle puolelle: eiväthän silmät voi nähdä Capellan-tähden ääretöntä etäisyyttä, eikä basillin pienuutta. Mutta ei siinä kyllä. Meillä on jo oikeus, jopa pakkokin, mennä kauemmas johtopäätöksissämme. Onhan meillä aisti, jota ei myöhimpään aikaan asti ole otettu lukuun, aisti, joka näkyy olevan ensimmäinen ja tärkein, mutta myöskin vaikein meidän selittää, siksi, että nähtävästi koko itsetietoisuutemme, koko havaintojen tekemiskyky, käsityksemme olemisesta nojaa sille. Me löydämme sen luonnossa kaikkialla, alemmassa luonnossa esiintyvänä sanomme sitä vaistoksi. Kasvi vaistonsa avulla johtaa juurensa suorinta tietä lähimmälle lähteelle, eläin suorittaa kulkunsa suorinta tietä mihin sen mieli palaa.

Että tämä salaperäinen lahja on luonnonomaista elämää viettävällä ihmiselläkin huomattavana, on varmaa. Kuinka monella eri tavalla se eri olosuhteissa esiintyy, jääköön tässä yhteydessä luettelematta. Sanomme vaan lyhyesti:

Vaisto on sellainen aisti, jonka avulla luonnon kaikki olennot voivat kurkistaa rajattomuuteen. Näinhän voisimme sen sattuvimmin määritellä.

Siksi, että hengen salaperäistä lentoa pelkäävä vallanhimoinen papisto on, henkiseen orjuuteen ihmiskuntaa kahlehtiessaan, koettanut estää ihmisiä panemasta arvoa vaistolleen ja materialistisen kulttuurin rikokset luonnonlakeja vastaa ovat ihmiskuntaa runnelleet, on vaisto nykyiselle kulttuuri-ihmiselle — etenkin miespuolisille — melkein tuntematon.

Mutta se tulee yhä uusissa muodoissa esiintymään, puhkaisten milloin milläkin tavalla materialistisen itsekylläisyyden kuoren ja päästäen luonnon salaperäisiä voimia näkyviin pulppuamaan.

Ja tämä ominaisuus, mikä ihmisellä on käytettävänään ja kehitettävänään, tämä kyky tunkeutua rajallisuuden toiselle puolelle, se nähtävästi tulee maan päällä kävelevälle ihmisolennolle avaamaan mahdollisuuden käsittämään avaruutta ja ijankaikkisuutta.

Mitenkä se mahdollisuus on saavutettavissa, sitäkin voipi ajatella. Kehittämällä henkistä itseään riippumattomaksi hiukkasaineesta sekä eläinsielun ominaisuuksista, tulee ihminen tuon vaistoksi nimittämämme alkuperäisimmän, mutta samalla korkeimman aistimensa avulla yletyttämään havaintokykynsä siihen silminnäkymättömään olotilaan, jossa henki on kotonaan ja jossa pääomaisuutena juuri on rajattomuus. Mutta silloinpa ihminen onkin saavuttanut täydellisyytensä, saanut selville elämän salaisuuden, luonnon suurimman totuuden, päässyt yhdeksi itsetietoiseksi solmuksi siihen avaruuden verkkoon, jonka muodostaa ijankaikkisuuden suuri Henki.


Matti Kurikka.





Uuden ajan kynnyksellä. Suomen työväen alpumi 1899.