Uni
Kirj. Sulo H.
Viides luku.
Tyytyväisenä näkemiin ja kuulemiini riisuuduin ja menin nukkumaan ja yhtä tyytyväisenä heräsinkin taas maanantai-aamuna seitsemän aikaan. Juotuamme aamukahvit lähdimme me kaikki koko siirtolan perhe erihaaroille eri työnjohtajain opastamana työhön. Naiset ja joku pienempi osa miehiä meni kasvi- ja puutarhaan, osa miehistä meni kokemaan kalanpyydyksiä ja mikä mihinkin pienempiin toimiin. Suurin osa, niitten joukossa minäkin, lähdimme uutismaata raivaamaan. Sieltä peltojen takaa suuret puu- ja juurikasröykkiöt, sekä synkkä korpi, osoittaen työmaata meille. Hetkisen kuluttua, saatuamme johtajalta tarkat neuvot, mitä kunkin piti tekemään, alkoi kuulua ryske korvesta. Puut kaatuilivat luonnon herrojen iskuista rytisten ju räiskäen maahan, josta ne kuljetettiin karsittuina yksiin kasoihin. Sillätavoin, toisten kaataessa ja karsiessa korven honkia ja toisten kuokkiessa ja ojaa kaivaissa kului aika kello yhdeksään, jolloin siirtolan ruokakello alkoi soida kutsuen meitä aamiaiselle.
Aamiaisen syötyä alkoi sama ryske ja kestikin taas kello kahteen iltapäivällä, jolloin taas kello kutsui päivällisaterialle.
Päivällisen syötyämme heilusimme korvessa vielä pari tuntia ja tulimme kellon kutsumana kotiin. Kylvettyämme ja kahvit juotuumme menimme juhlasaliin, jossa pidettiin luvun lasku- ja kirjoitusharjoituksia. Enemmän kehittyneet läksivät opistolle luentoja kuulemaan.
Opistoa näet siirtolan puolesta avustettiin rahalla ja luonnon antimilla.
Niin meni sekin päivä iltaan. Illallisen syötyä menimme lepohuoneeseen, jossa vähän aikaa keskusteltua heittäydyimme vuoteillemme. Olin niin tyytyväinen siirtolassa olooni, että ennen nukkumistani päätin jäädä siirtolan töitä tekemään pitemmäksikin aikaa. Olin kuitenkin siksi väsynyt, että nukahdin pian.
Kauvan en kuitenkaan ehtinyt nukkua, kun korvissani alkoi kuulua tuttu sävel. Aloin kuunnella sitä tarkemmin, ... Eroitin jo sanatkin:
On kurjan kurjat kunniassa
raharuhtinaat nuo röyhkeät
— — — — — — — — — — — — — —
— — ne työtä ryöstävät —
Hieroin silmiäni ja aloin tarkastella ympärilleni ... Missä olen? ... Kauhistus ... Puistossa, johon kaupungissa menin istumaan. Kaikki ... siirtola, talo kaupungissa, höyryvene, opistot, pellot, uutiskorpi, ne kaikki olivatkin vain katoavaa, pois häipyvää unta.
Pahoilla mielin, masentuneena nousin ylös penkiltä. Luitani koloitti ja vilun väreet raastoivat ihoani. Se teki tuskani kaksinkertaiseksi. Kuinkahan kauvan olin mahtanut nukkuakaan. Aurinkokin näytti takaperin kulkeneelta. Se oli iltapuolella taivaan lakea kuin aamupäivällä. Aivan oikein. Tuollahan marssii mielenosotusjoukko, jonka sunnuntai-aamuna oli määrä lähteä liikkeelle. Koko yön olen siis tässä nukkunut —
Mieli apeana lähdin astumaan joukon jälkeen. Vähitellen lämpenin ja jäseneni alkoivat notkistua. Saavutin joukon juuri kuin se oli laulamassa viimeistä säettä. Siihen yhdyin minäkin ja sydämmeni pohjasta lauloin:
»Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
työkansa, joukko nälkäinen.
Maa meidän on ja olla täytyy,
vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill' on aina vieraanamme,
vaan kuin korpit haaskoiltaan
me kerran kaikki karkoitamme,
niin päivä pääsee paistamaan.
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään.
Loppu.
Sosialisti n:o 182 23.11.1906.
