Suomen ensimmäinen kommunisti







Tunnettua on että useat aikaisimmat kommunistiset pyrinnöt ovat esiintyneet uskonnollisten liikkeitten yhteydessä ja etupäässä sellaisten, joilla on ollut vallankumouksellinen, vallitsevaa uskonnollista oppijärjestelmää vastustava luonne. Tällaisia liikkeitä on historian kuluessa ilmestynyt hyvinkin usein varsinkin Europan suurissa sivistysmaissa. Sellaisia olivat, mainitaksemme vain muutamia, Valdensilaiset, Taborilaiset ja Beghardit keskiajalla ja uudestikastajat uuden ajan alussa. Kaikki nämä uskonlahkot ovat muiden opinkappaleittensa ohella herättäneet kommunistisia aatteita ja toteuttaneetkin niitä keskuudessaan. Oli luonnollista, ettei näihin aikoihin voinut olla puhetta muusta kuin kulutus- tai paremmin sanoen tasaamiskommunismista, sillä korkeamman kommunistisen tuotannon edellytyksiä ei vielä ollut olemassa. Vaadittiin vain yksinkertaisesti, että rikkaitten tuli jakaa antimensa niiden kanssa, jotka kärsivät puutetta.

Miten ovat nämä uskonnollisuuden verhoon puetut kommunistiset pyrinnöt sitten selitettävät. Niitä oikein käsittääksemme tulee meidän muistaa, että ensimäisten kristittyjen seurakuntain jäsenten kesken vallitsi täydellinen omaisuuden yhteys. Mutta sitä mukaa kuin kirkko rikastui, hävisi tuo alkukristillisyyden aikainen kommunismi. Kirkon omaisuuden jakamisesta ei enää ollut puhettakaan; sellainen vaatimus leimattiin paholaisen juonitteluksi ja alkukristillisten kirjoitusten kommunistista sisältöä koetettiin kaikenlaisilla selittelyillä hämmentää. Kuitenkin jäi ihmisten tietoisuuteen vakaumus siitä, että kristillisyyden alkuaikoina olivat olot olleet toisenlaiset ja mitä enemmän kirkko ja sen palvelijat rikastuivat sitä selvemmin huomattiin menneisyyden ja nykyisyyden välinen vastakohta. Samalla heräsi myöskin vastustushalu tuota yleistä hengellisten laitosten maallistumista vastaan. Tyytymättömien oli sangen helppo löytää aseita kristillisistä kirjoista. Olihan Jesuskin opetuslapsineen elänyt köyhyydessä ja vaatinut kaikilta niiltä, jotka tahtoivat häntä seurata vapaaehtoista luopumista omaisuudestaan. Taistelua kirkkoa vastaan edisti näin ollen kommunististen aatteiden syntymistö, vaikka se ei niitä suinkaan luonut. Keskiajan olot tarjosivat kyllä niiden luomiselle otollisen maaperän. Talonpoikien ja työläisten kurja taloudellinen asema, heidän tietämättömyytensä kaikista muista henkisistä asioista paitsi uskonnosta vaikutti, että he tarttuivat ikäänkuin hukkuva oljenkorteen siiheen oppiin, joka lupasi palauttaa alkukristillisyyden, kommunismin.

Suomessakin tapaamme samantapaisen ilmiön kuin nuo edellä mainitut uskonnolliset liikkeet, vaikkakin se esiintyy paljon myöhemmin ja sitä ei merkityksensä puolesta ensinkään voi niihin verrata. Aikalaisissaankin se herätti verrattain vähän huomiota ja nykyään vain harvat tietävät, että maassamme jo sata vuotta takaperin on saarnattu kommunistista oppia. Syynä siihen on, että se uskonlahko, jonka opinkappaleitten joukossa oli myös vaatimus omaisuuden yhteydestä, saavutti vähän kannattajia. Koko liike keskittyykin oikeastaan vain yhteen ainoaan mieheen, Elias Hänniseen. Hän oli syntynyt v. 1771 Kangasniemen pitäjässsä lautamiehen poikana. Hännisen suku oli aina ollut tunnettu „tavattomasta itsekkäisyydestään, lannistumattomasta omapäisyydestään ja mielettömästä liioittelustaan sanoissa ja töissä". Nämä suvun luonteenominaisuudet näkyy Eliaskin perineen, mutta sitäpaitsi oli hänellä ihmeen vilkas mielikuvitus, joka joskus vei hänet sellaisiin tekoihin, että muutamat pitivät häntä mielenvikaisena. Tässä on kuitenkin huomattava, että ainoat tiedot Hännisestä ovat saatavissa tuomiopöytäkirjoista ja pappien valituskirjelmistä, joissa asia pakostakin on tullut yksipuolisesti esitettyä. Sitäpaitsi ei ole ensinkään ihmeteltävä, että sen ajan ihmiset katsoivat Hännisen saarnaamaa oppia mielenvikaisen kuvitteluksi. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat pitivät häntä aivan täysijärkisenä. Niinpä tunnustaa Kangasniemen kirkkoherra von Pfaler keskustellessaan Hännisen kanssa tulleensa siihen vakaumukseen, ettei tämä suinkaan ollut mielenvikainen, vaan „vilkkaan mielikuvituksen harhaanviemä". Silminnähtävästi on Hänninen ollut suurin fantasti, mitä maamme uskonnollisten haaveilijoitten joukossa on ollut, mutta vilkas mielikuvitus ei ole suinkaan omistajaansa aina „harhaan vienyt", sillä useat hänen opeistaan todistavat selvää ymmärrystä ja arvostelukykyä, joskin hänen esiintymisensä, varsinkin ensi aikoina, oli liian rajua ja harkitsematonta.

Ennenkuin lähdemme esittämään Hännisen mielipiteitä on tärkeätä tarkastaa, onko hän kenties lainannut osan niistä toisilta uskonlahkoilta, joita siihen aikaan, varsinkin Pohjanmaalla, oli jos jonkinlaisia. Se uskonsuunta, joka tässä ennen muita voi tulla kysymykseen on n.s. Wallenborgianismi, ja onkin väitetty että Hänninen olisi vain kehittänyt Wallenborgin oppia jyrkemmäksi. Tosin on molempien miesten mielipiteissä jonkun verran yhtäläisyyksiä, mutta ne ovat sellaisia, että ne ovat aivan hyvin voineet syntyä erillään toisistaan. Joku kirkkohistorioitsija mainitsee kyllä, että Wallenborgilaisten keskuudessa olisi vallinnut omaisuuden yhteys. Tämä onkin hyvin luultavaa, sillä uskonlahkon jäsenet elivät aivan suljettuna seurana erillään muista. Wallenborgin kannattajat pitivät sisäiset asiansa tarkoin salassa lahkoon kuulumattomilta, niin että tieto heidän mahdollisesta kommunismistaan ei voinut kauas levitä, ei ainakaan Kangasniemelle asti. Kaikesta päättäen on Hänninen aivan itsenäisesti oppinsa muodostanut. Noiden lukuisten uskonlahkojen syntyminen samoihin aikoihin on merkkinä siitä, että ihmisten mielet olivat kääntyneet uskonnollisten asioitten mietiskelemiseen. Mitä kurjemmalta tämä matoinen maailma ja siinä eläminen tuntui sitä hartaammin käännyttiin jumalan puoleen pyytäen apua kaikkeen pahaan, miksei myöskin köyhyyteen ja puutteeseen. Tällaisesta maaperästä on Hännisen kommunismi noussut ilmoille. Aivan samoin kuin keskiajan kommunistiset uskonlahkot piti Hänninenkin Raamattua ojennusnuoranaan. Tämä oli sitä helpompaa kun hänellä oli tavattoman hyvä muisti, niin ettei hän unohtanut mitä hän kerran oh lukenut.

V. 1802 Hänninen ensimäisen kerran julkisesti esitti oppejaan. Hän selitti pitäjän kirkkoherralle, ettei ole olemassa esivaltaa ja ettei maalliselle hallitukselle senvuoksi tarvitse olla kuuliainen eikä maksaa sille veroja. Hännisen ensimäinen esiintyminen oli siis suunnattu esivaltaa varsinkin maallista vastaan joka hänen mielestään oli julistettava mitättömäksi. Tämän käsityksensä tueksi Hänninen toi esiin erään Raamatun kohdan (Room. 7:6), jossa sanotaan, että kristityt ovat vapautetut laista. Hän ei sanonut tunnustavansa mitään ihmisten tekemää lakia eikä mitään muuta jumalallista kuin sen, mikä on kirjoitettu ihmisen omaantuntoon. Tällä kertaa ei hän vielä mainitse mitään omaisuuden yhteisyydestä, eikä myöskään osoita suoranaista vihamielisyyttä kirkkoa ja pappeja kohtaan. Mutta kun häntä kiellettiin käymästä herran ehtoollisella, niin hän kääntyi itse papin virkaa vastaan selittäen että hän itse on oikea mies paikallaan hoitamaan papillisia tehtäviä. Tämäkin käsitys nojautuu epäilemättä Raamattuun, sillä kristillisen seurakunnan alkuaikoina ei ollut erikoisia sielunpaimenia, vaan saattoi kuka tahansa hoitaa papillisia tehtäviä. Herran ehtoollista ei hän myöskään pitänyt tarpeellisena.

Se vaino, joka viranomaisten taholta tuli Hännisen osaksi, vaikutti nähtävästi osaltaan siihen, että hän kääntyi yhä useampia kirkon opinkappaleita vastaan ja esitti muutenkin mielipiteitään jyrkemmässä muodossa. Ehtoollisen lisäksi hän julistaa kasteen mitättömäksi, moittii yhä kiivaammin seurakunnan tavallisia opettajia ja keksii pian oikein kipeän kohdan sielunpaimenien asemassa. Hän näet kieltää maksamasta palkkaa seurakunnan kirkkoherralle. Ja jokainen tietää, että todellisten pappien mielestä on jumalan kieltäminen paljoa pienempi synti kuin heidän maallisen asemansa ahdistaminen. Tämän sai Hänninenkin kokea, sillä nyt kääntyi Kangasniemen kirkkoherra viranomaisten puoleen, pyytäen toimenpiteitä tuon uskottoman rankaisemiseksi.

Parin vuoden kuluttua siitä kun Hänninen alkoi esiintyä uuden opin levittäjänä tavataan ensi kerran hänen kommunistinen vaatimuksensa, että kaiken omaisuuden tuLee kristittyjen kesken olla yhteistä. Rikkaan tulee antaa yltäkylläisyydestään köyhälle, niin pian kuin tämä ilmoittaa tarvitsevansa. Tämän oppinsa oikeutusta Hänninen koetti kahdella tavalla todistaa. Ensiksikin hän hylkäsi Vanhan testamentin, mutta hyväksyi Uuden testamentin, jonka opeista hän piti tärkeimpänä kristillistä rakkautta, jonka tuli olla ohjeena ihmisen toiminnalle. Juuri tämä kristillinen rakkaus, jos sitä oikein käsitettiin, vaati parempiosaisia luopumaan yltäkylläisyydestään puutetta kärsivien hyväksi. Toiseksi vetosi Hänninen Jesuksen opetuslasten esimerkkiin, jotka olivat eläneet köyhinä ja katsoneet maallista omaisuutta yhteiseksi. Omassa elämässään hän koetti mikäli mahdollista toteuttaa tätä oppiaan. Kauppamatkoillaan hän möi tavaroita velaksi sanoen „maksat kun muistat" ja jos lainaajat eivät suorittaneet velkojaan niin ei hän koskaan vaatinut niitä takaisin. Ihmisten rehellisyyteen näkyy tällä kommunistilla olleen sangen suuri luottamus, sillä kaikenlaiset lukot olivat hänen mielestään aivan tarpeettomia. Kokemus kansan epärehellisyydestä sai hänet elämänsä loppupuolella uskomaan tämän varokeinon tarpeellisuuteen.

Kulutuskommunismin yhteydessä jo sitäkin oli Hännisen esittämäkin esiintyy usein vaatimus naisten yhteydestä. Hänninen ei kuitenkaan mene näin pitkälle. Hänen mielipiteensä avioliitosta oli se että ainoastaan kihlaus on välttämätön, mutta ei vihkiminen. Kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä voivat yhtyä avioliittoon silloin kuin he tahtovat, mutta senjälkeen he eivät kuitenkaan saa erota toisistaan, vaan on annettu uskollisuuden lupaus pidettävä pyhänä. Avioliitto olkoon sallittu lähimpienkin sukulaisten kesken, sillä Jumala ei ole sitä kieltänyt. Hänninen itse oli „kihlannut" erään torpantyttären, eikä suostunut kuuluttamaan ja vihkimään itseänsä, vaan pakeni vaimoineen toiseen pitäjään.

Mutta aivan niinkuin hän oli opettanut, että uskollisuuden lupaus oli ijäisesti pidettävä, niin hän teki itsekin.

Vanhoilla päivillään ei Hänninen ollut enää niin jyrkkä kuin aikaisemmin. Sitäpaitsi hän oli Pohjanmaalla tutustunut mystillisiin uskonlahkoihin ja koetti sulattaa näiden oppeja omiinsa. Hän tutki ahkerasti raamattua saadakseen lisää tukea opeilleen ja eikä hän niistä elämänsä loppuaikoinakaan luopunut, huolimatta kaikista vainoista ja pappien houkutuksista.

Kuten jo on mainittu sai Hänninen verrattain vähän kannattajia, mutta niitä oli kuitenkin senverran, että uskonlahko alkoi herättää viranomaisten huomiota. Vuoden 1808—O9 sodan aikana näyttää se olleen suurimmillaan. Silloin oli Hännisellä useita innokkaita apulaisia muiden muassa hänen nuorin veljensä. Läheisessä Laukaan pitäjässäkin hänellä oli kaksi oppilasta. Nämä miehet olivat järjestäneet oikean agitationin, mikä näkyy siitä, että he usein samaan aikaan kukin eri taholla pitäjää pitivät kokouksia. Kaikesta huolimatta pysyi lahkon lukumäärä pienenä. Pitäjän kirkkoherraa näkyy Hännisen esiintyminen kuitenkin jo alusta alkaen huolestuttaneen; koskapa hän jo v. 1804 lähetti asiasta maaherranvirastolle kirjelmän, jossa hän ilmoitti kommunistimme mielenvikaiseksi ja pyysi maaherraa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, ettei hän voisi oppiansa levittää. Hännisen luuloteltu mielenvikaisuus ei oikein sovi yhteen kirjelmän loppupuolen kanssa, jossa häntä kuvataan sangen vaaralliseksi mieheksi, joka voi saada aikaan levottomuuksia, joilla »porvarillisen yhteiskunnan rauhaan nähden voi olla vähemmän miellyttäviä seurauksia». Toisen kirjelmän lähetti kirkkoherra konsistoriumille. Siinä hän uudistaa edelliset väitteensä, eikä malta olla uudelleen huomauttamatta, että Hännisen opit „aikaa myöden tulevat mitä vaarallisimmiksi ei ainoastaan Jumalan seurakunnalle, vaan myöskin porvarilliselle yhteiskunnalle". Asian loppuna oli, että kommunismin saarnaaja julistettiin käräjillä mielenvikaiseksi ja määrättiin suljettavaksi hulluinhuoneeseen. Tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä oli nähtävästi huomattu, että oli väärin menetelty. Hänninen kulki pitäjällä kuten ennenkin ja tavattiin tuontuostakin pitämässä „vääriä kokouksia" ja „kansaa villitsemässä". Sakkoja hän tosin sai ja istui vankilassakin, mutta vapaaksi päästyään hän sitä suuremmalla innolla levitti oppiaan. Syytettiinpä häntä kerran murhapoltostakin. Kangasniemellä paloi näet kirkko, pitäjän makasiini ja käräjätupa lyhyen ajan kuluessa. Hännisen sanottiin ennustaneen, että näin tulisi käymään ja epäiltiin, että hänen kannattajansa olisivat sytyttäneet nuo rakennukset palamaan. Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi erityisen raskauttavia asianhaaroja Hännistä vastaan, mutta hänet tuomittiin kumminkin rikoksista muka tietäneenä ankaraan raipparangaistukseen.

Päästäkseen alituisista vainoista Hänninen lähti Laukaan pitäjään. Täällä hän oleskeli jonkun aikaa ilmoittamatta itseään seurakuntaan kuuluvaksi. Sittemmin hän kyllä pyysi päästä kunnan kirjoihin, mutta hänestä ei huolittu, sillä papintodistuksen mukaan hän „ei ollut ainoastaan kunniattomaksi julistettu vaan myöskin istunut kuritushuoneessa murhapolton ja muiden pahojen töiden tähden". Hänet oli näin ollen „kruununkyydillä"'vietävä kotipitäjäänsä. Mutta kun tuota „kunniatonta irtolaista" etsittiin, niin hän oli kadonnut. Kodittomana ja vainottuna hän kuljeskeli milloin Pohjanmaalla, milloin Turun ja Porin läänissä elättäen itseään pikkukaupalla. Joskus hän kumminkin salaa kävi Laukaassa katsomassa vaimoansa, jolle hän oli kenenkään luvatta rakentanut pienen mökin synkkään korpeen. Mutta tämänkin pakopaikan nuuskivat kruununpalvelijat, repivät hänen tupansa ja ajoivat hänet vaimoineen pois Laukaasta. Viiden vuoden ajan hän harhaili milloin missäkin, kunnes hän viimein v. 1838 palasi takaisin kotipitäjäänsä Kangasniemelle. Viranomaiset jättivät nähtävästi vanhuksen vihdoinkin rauhaan. Aivan hiljakseen eleli tuo entinen rauhanhäiritsijä elämänsä loppuajat. Tämä merkillinen mies kuoli korkeaan ikään päässeenä v. 1851 „ilman näkyvää levottomuutta sydämessään", kuten eräs kirkkohistorijoitsija hänestä lausuu.


E. P.






Punainen viesti 4/1910.